Kurotan käsiäni. Ensimmäisenä tunnistan maakellaria muistuttavan viileyden. Sitten pienet korkeuserot, poimuisuuden, rosot.
Avaan silmäni. Näen harmaan seinän. Sen tasainen pinta ei kuitenkaan ole tasainen vaan täynnä yksityiskohtia. Seinän tuijottaminen tuntuu rukouksettomalta rukoukselta aamuna, jolloin kirjoittaminen on taas pysähdyksissä eikä mieli tuota mitään merkityksellistä.
Minä rakastan arkista ja vähän rähjäistä betonia, sen eläneitä pintoja ja keski-ikäistä olemusta. Ihminen on kuolevainen, betoni valuvainen. Vähän apeat läiskät ovat osa ikääntyvän persoonallisuutta. Laikut ja poimut asettuvat yksilöllisesti kuten ihmisen oudot karvat.
Betoni vanhenee joskus vähän irvokkaasti kuten mekin. Välillä valuu, ja kaikenlaista törröttää väärässä paikassa. Rakennukset tosin ovat parhaimmillaan ylväitä ja säilyttävät ryhtinsä, varsinkin jos niitä arvostetaan.
Rakastan tavanomaisia pienten kaupunkien ja lähiöiden julkisia betonirakennuksia, kulunutta betonipintaa ja yhdenmukaisena toistuvia muotoja. Nautin myös mielettömistä ylilyönneistä, joita löytyy julkisista rakennuksista yllättävän paljon. Betonirakentamisen kirjo ulottuu aamukahveista myöhäisillan ylihintaiseen samppanjaan.
***
Suomalaiset kirkot on perinteisesti rakennettu kivestä tai puusta, periluterilaisen pidättyvässä hengessä. Niitä on luonnehtinut talonpoikainen konstailemattomuus ja kruusaamattomuus. Suomalainen vanhaslainen ihanne ihmisistä: ”ahkeria, siivoavat pihansa, katsovat lastensa perään ja auttavat naapurin mummoa”. Myös kirkoilta oletetaan tällaista hyvätapaisuutta. Perinteisellä tavalla kaunis saa toki olla, mutta eipä tehrä numeroo.
Tämä lähtökohta horjui niin sanotun betonibrutalismin aikakaudella 1960–70-luvuilla. Suomalainen yhteiskunta kasvoi edellisten sotien jälkeen niin nopeasti, että se näkyi myös huomattavana julkisena rakentamisena. Virastotalojen ja uimahallien lisäksi se aineellistui kirkkoina. Moniin pikkukaupunkeihin ja lähiöihin ilmaantui yllättävän kokeellista ja jopa röyhkeää arkkitehtuuria. Kasvavan valtion infrastruktuuriin panostettiin.
Tekivät sitten numeron.
Suomalaiset ovat aina hallinneet paitsi nopeat johtopäätökset myös niissä pitäytymisen. Kun Helsingin Sanomat järjesti joitain vuosia sitten äänestyksen Suomen rumimmasta kirkosta, sen voitti Tapiolan kirkko Espoossa. Lukijat arvostelivat Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman rakennuksen bunkkerimaisuutta, eikä betonihirvityksellä nähty sen kummempaa arvoa.
Vuonna 1965 valmistunut Tapiolan kirkko on yksi aikansa ihannealueen asemakaavalla suojelluista rakennuksista. Ulkoapäin katsoen rakennus on muurien sulkema eli bunkkerimielikuva ei ole sinänsä väärä. Syy rakennuksen muotoon, museoviraston sanoin ”selkeähahmoiseen kuutioon”, johtuu ympäristöstä. Tonttia ympäröivät korkeat valkoiset tornitalot, joiden varjoon pystypäinen rakennus olisi väkisinkin jäänyt. Siksi Ruusuvuori suunnitteli mäntymetsikköön ehdotuksen nimeltään ”Pyhät puut”. Syksyntumma rakennus osoittautuu tarkemmalla tutustumisella yllättävän lämpimäksi.
Perinteinen uskonnollinen rakentaminen perustuu usein siihen, että Jumala on paitsi hyvä myös kaikkivoipa. Siksi hänen talonsakin täytyy näkyä kaikkialle ja kurottaa kohti taivasta. Myös nykyään mitättömän kokoisilta tuntuvat kirkot ovat olleet omana aikanaan valtavia ilmestyksiä.
Monet betoniajan lähiökirkot ovat pikemminkin matalia majoja. Tapiolan kirkko on yksikerroksinen, jokusen metrin korkuinen, eikä siinä ole kuistia saati portaita. Ajatus on demokraattinen: tänne voi kuka tahansa astua ja kävellä sisään, ilman kynnystä. Ratkaisu johtuu myös siitä, että kirkoista alkoi toisen maailmansodan jälkeen tulla seurakuntakeskuksia monine toimintoineen. Tarkoituksen tulee näkyä arkkitehtuurissa.
***
Tapiolan kirkkoon meneminen muistuttaa kokemuksena monen ruokalajin ateriaa. Näkymä ulkoa tarjoaa yhden nautinnon, betonin karkean pinnan tunnustelu jo toisen. Kun astuu kirkkoon sisään ja kävelen askeettiseen mutta korkeaan saliin, silmiin osuvat taivaalliset urut. Kirkon seinillä olevat ryijyt menkööt tarjoilijan tuomana tervehdyksenä keittiöstä. Tärkeintä on, että niillä ei ole peitetty pääruokaa, valtavaa tiiliseinää.
Kun istun mustaksi petsatulla puupenkillä, katseeni hakeutuu yhä uudelleen kohti harmaista Leca-harkoista koostuvaa seinää. Mietin lapsia, jotka laskevat jumalanpalveluksen aikana ikävystyneinä tiiliä. Kuuntelen urkujen sointia ja vien katseeni syvemmäs. Tiilien kokonaisuuteen, yksittäisiin tiiliin, niiden yhtymäkohtiin, alttaria kohti laskeviin neliönmuotoisiin punatiiliin…
Rakennus korostaa kirkossa istumisen meditatiivisia piirteitä. Kauniisti valaistu sali rauhoittaa, ja rakennus suojaa ulkomaailmalta. Rauha laskeutuu, koska oleminen unohtuu. Tämä ajatus hyväksytään japanilaishenkisen puurakentamisen kohdalla, mutta pelkkä betoni siihen ei tunnu kelpaavan.
Aarno Ruusuvuoren kaltaiset arkkitehdit arvostivat puhdaslinjaista muotokieltä, mutta käyttivät parasta, mitä markoilla sai: viimeistelemätöntä betonia. He kunnioittivat materiaalia sellaisenaan. Heidän rakennustensa betonirakenteet ovat usein pelkistettyjä eikä raakabetonipintoja ole käsitelty. Monien rakennusten maalaamattomissa seinäpinnoissa ja julkisivuissa näkyvät valumuottien jäljet. Pinnan käsittelemättömyys alun perin toikin suuntaukselle nimen ”betonibrutalismi”. Se ei kuitenkaan tarkoita hutiloitua tai keskeneräistä työtä (saati teknokraattista rumuutta) aivan kuten luonnoksetkaan eivät ole lähtökohtaisesti lopullisia teoksia huonompia. Moni taiteilija päinvastoin hakee taiteeseensa voimaa luonnosmaisuudesta ja näennäisestä keskeneräisyydestä. Karkeus on kaunista, koska viiva elää. Lankutusta ei täydy peittää, vaan se on kuin hyvä raaka-aine, jota saa ja pitää kunnioittaa.
Ajattelu tuo mieleen modernin kuvataiteen. Monia maalauksia voi tuijottaa loputtomiin. Miten väripinnat ovat asettuneet päällekkäin, miten eri sävyt keskustelevat keskenään. Kun on aikansa katsonut, ei ole enää kyse pelkästään teoksesta vaan sen ja ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta, joka ei sellaisenaan ehkä enää toistu.
Vaikka betoni on kaikkialla, sitä kavahdetaan yhä materiaalina. Tapiolan kirkon lisäksi Järvenpään kirkko on menestynyt: se voitti Suomen rumimman kirkon äänestyksen Kotimaa-lehdessä vuonna 2009. Toiselle sijalle ylsi Alavan kirkko Kuopiossa ja kolmannelle Kalevan kirkko Tampereella.
Kaikkia kolmea yhdistävät nimenomaan betoni ja 1960-luku, muttei oikeastaan mikään muu. Kukin on omanlaisensa esimerkki hillityn modernismin vastareaktiona syntyneestä brutalismista, joka uskoi kauniiseen kolhouteen.
Aikoinaan betonibrutalismia arvosteltiin, koska uusien rakennusten alle jäi historiaa. Nyt siitäkin ajasta on tullut osa historiaa, ja näkemykset avartuvat hiljalleen. The Guardian -lehti julisti taannoin, että betonibrutalismi on tullut uudelleen muotiin, ja moni taidekustantamo on julkaissut näyttäviä kirjoja teemasta. Niissä huomio kiinnittyy usein arkkitehtuurin suurellisiin piirteisiin. Moni rakennus on parhaimmillaan kuin jättimäinen veistos.
Vaikka Ruusuvuoren luomus Tapiolaan voi tuntua arkiselta, betoni voi myös kohota maanpinnan yläpuolelle. Raili ja Reima Pietilän suunnittelema kookas Kalevan kirkko (1964–66) Tampereella eroaa Tapiolan kirkosta siinä, että se nostattaa Jumalan pelkoa tai ihailua satojen metrien päähän. Liisanpuisto on pidetty lähes puuttomana, mikä korostaa katedraalimaisen rakennuksen uhkeutta. Siiloa muistuttava, kauniisti aaltoileva monumentti varastoi Jumalan viljaa.
Erkki Elomaan suunnittelemassa Järvenpään kirkossa (1968) sisätilatkin tukeutuvat betonin voimaan. Kokonaisuus tuntuu painokkaan hartaalta. Betonipinnan vaihtelevia tekstuureja käytetään ilmaisukeinoina. Seinien laatat ovat silkinhienoa hierrettyä betonia, joista erilaiset painanteet erottuvat kiehtovasti. Harmaa betoni saa voimaa katon, alttarikaiteen ja penkkien puusisustuksesta, ja alttarin yläpuolella killuvasta puisesta krusifiksistä. Ulkonäkymässä rakennuksen persoonallisuus syntyy katolle sijoitetusta kuutiomaisesta betonikehikosta, johon on ripustettu kirkonkellot.
Juuri tällaisista vauefekteistä betonibrutalismi tunnetaan, eikä niiden painoarvo ole kadonnut. Kunnon brutalismin edessä provosoituu, haltioituu, nauttii ja nykyään myös kokee itsensä osaksi sukupolvien ketjua. Mikä oli joskus nykyaikaista ja sellaisenaan monen mielestä epäilyttävää, on muuttunut aikansa kuvaksi tai suorastaan ajattoman tuntuiseksi. Talo on ihmisten edessä parhaimmillaan joka päivä, mutta sen sulautuminen osaksi yksilön elämää ja ympäröiviä sukupolvia vie aikaa. Myös meidän pitää muuttua.
***
Kuten taide yleensäkin, betonibrutalistinen arkkitehtuuri vaatii lähilukua ja myötäelämistä. Pitää ymmärtää kohdetta sen ehdoista käsin ja elää sen tahdissa. Ja se pitää kokea elävänä. Valokuva talosta ei yleensä näytä talon henkeä, aivan niin kuin installaatio tai maalaus eivät useinkaan näytä kummoisilta kuvattuina. Materiaalin eloisuus katoaa, ja kolmiulotteisesta tulee kaksiulotteinen. Tila ei hahmotu, kaikki latistuu.
Taide on materiaalista ja sen henkisyys aineellista. Korona-aikana tämä tuntuu selvemmältä kuin koskaan, itsestäänselvyydeltä jota ei tarvitsisi toistaa – mutta jota on toistettava uudelleen ja uudelleen.
Kävin Kiasmassa joitain vuosia sitten katsomassa palestiinalaisen Mona Hatoumin näyttelyn. Luin etukäteen artikkelin, joka ylisti Hatoumia yhteiskunnallisesti osallistuvana ja kriittisenä taiteilijana. Selvisi, että hän pohtii töillään aikamme raja-aitoja, niiden keinotekoisuutta mutta myös vääjäämättömyyttä.
Näin on, mutta näyttely oli minusta upea aivan muista syistä. Hatoumin installaatioissa teräs näyttää hyvältä ja rakentaa kehikkojen ja ristikkojen maailman, joka innostaa sellaisenaan.
Quarters-teos (1996) sisältää askeettisia viisikerroksisia sänkyjä, jotka tuovat mieleen lähiöiden betonikerrostalot kennomaisuudessaan. Hatoum viittaa siinä myös Michel Foucault’n panopticon-käsitteeseen. Toki tällaista taidetta voi lukea orwellilaisen nykymaailman vertauskuvana, mutta päällimmäinen ajatukseni oli, että näyttääpä pirun hyvältä.
Samalla lailla Hatoumin kalteva ja sahalaitakädensijoillaan pois ajava pyörätuoli herättää toki ajatuksia nurin niskoin käännetyistä valta-asetelmista – mutta ennen kaikkea se naurattaa. Yhteiskuntakriittisyyteen– jollemme puhu suoranaisesta satiirista – liittyy liian harvoin naurua ja puhumme siitä kumman vähän. Täysipainoiseen taidekokemukseen se sisältyy usein, ehkä jollain tasolla aina. Kun näin ensi kerran Jean Tinguelyn hurjimmillaan huoneenkokoista tingeltangelia, aloin nauraa enkä oikein saanut lapsenomaista hihkumista loppumaan.
Yhdenlaista arvostusta sekin. Ehkä parhaanlaista.
Varmaan siksi rakastan ajanjaksoa, jolloin betoninen hillittömyys oli sallittua, mikäli se koettiin myös edistykselliseksi. Parhaimmillaan se johtaa jättikotaan keskellä kylää, Helsingin Kannelmäen kirkkoon, jota ei voinut aikoinaankaan perustella millään rationaliteeteilla. Tai Lauritsalan ”Hyppyrimäeksi” kutsuttuun Taivaan valo -kirkkoon, joka kurottaa muodoillaan kohtuuttomasti päin korkeutta.
Ajatella: joskus kauppaloita ja kaupunginosia on pidetty sen arvoisina, että niihin voi ja pitää rakentaa jotain erityistä.
