Spektaakkeli ja matkailijan Pariisi

15.12.2008 Maija Korhonen

Kansainväliset situationistit -ryhmä vaikutti vuosina 1957–1972. Se sai alkunsa Pariisista Kansainvälisten lettristien raunioilta. Situationistit voidaan lukea avantgarde-liikkeisiin sikäli, että heitä voidaan pitää dadan ja surrealismin poliittisen työn tai asenteen jatkajina. Taiteelliseen avantgardeen tai modernismiin situationisteja ei sen sijaan ole reilua yhdistää, sillä taidehistorian kaanoniin liittäminen on omiaan mitätöimään ryhmän vallankumoukselliset päämäärät. Aiempien avantgarde-ryhmien virheistä viisastuneina situationistit eivät halunneet hovinarrin asemaa kapitalistisessa yhteiskunnassa, joten he päättivät sanoutua irti taiteen tekemisestä vuonna 1962. Tosin myös termi ”avantgarde” oli situationistien johtohahmon Guy Debordin mukaan porvariston hallitsema.

Tavarafetisismi ja spektaakkeli

Guy Debordin (1931–1994) analyysi spektaakkelin yhteiskunnasta on uudelleentulkinta Karl Marxin Pääoman (1867) tavarafetisismistä. Tavarafetisismin synty edellyttää työnjakoa, jonka ideana on tyydyttää tarpeet omavaraisuuden sijaan vaihtokaupalla. On kannattavaa keskittyä vain jonkun tietyn työn tekemiseen ja vaihtaa sitten työn tulosta eli tavaraa toisten tekemiin tavaroihin. Tavaran käsite viittaa siis esineeseen tai palveluun, joka on tuotettu vaihtoa varten. Tavaralla on sekä käyttöarvo että vaihtoarvo. Näistä ensimmäinen viittaa tavaran kykyyn tyydyttää jotakin tarvetta ja jälkimmäinen arvoon, jolla tavaraa voi vaihtaa muihin tavaroihin. Työnjaon myötä ihmiset tulevat riippuvaisiksi toisistaan ja toistensa työn tuloksista. (Pyhtilä 2005, 67-69.)

Teollistuneessa yhteiskunnassa vain harva omistaa tuotantovälineitä, mutta niiden käyttöön vaaditaan kuitenkin yhä työvoimaa. Tämä johtaa siihen, että kaupunkeihin pakkautuvasta väestöstä tulee itsestään tavaraa, joka vaihtaa aikaansa rahaksi palkkatyössä. Työ jaetaan siten, että yksittäinen työläinen hallitsee tuotantoprosessista vain osan, ja niinpä hän ei voi hyödyntää taitojaan muutoin kuin kapitalistin palveluksessa. Työläisen on siis pakko tehdä palkkatyötä pysyäkseen hengissä, mutta hänen työaikansa tai työnsä tulokset eivät kuulu enää hänelle itselleen, vaan niistä oli tullut jotakin vieraantunutta. Koska työvoima on työläisen ainoa omaisuus, hänen on opittava käymään kauppaa sillä. Näin työläinen alkaa nähdä myös itse itsensä esineellistyneenä tavarana. (Pyhtilä 2005, 70-72, 77.)

Yhä tehokkaampi työnjako johtaa myös asiantuntijakulttuurin syntymiseen ja yhteiskunnan eriytymiseen, kun eri ammattikunnat eivät enää ymmärrä toisiaan tai osaa kommunikoida keskenään. ”Postfordistinen” yhteiskunta perustuu yhä tälle samalle eristämisen teknologialle ja levittäytyy kaikille yhteiskunnan osa-alueille aina taiteisiin ja tieteisiin asti: yhteiskunta on liukuhihna, jossa kukin hoitaa osansa ja pysyttelee omalla paikallaan. Ihmiset erikoistuvat omiin rooleihinsa ja ammatteihinsa ja tulevat niiden asiantuntijoiksi, mutta oman erityisalansa ulkopuolella heidän asenteensa voi olla vain kontemplatiivinen. Rajattomien mahdollisuuksien maailmassa ihmiset päätyvät erikoistumaan vain muutamaan asiaan kerrallaan. Tämä asiantuntijuuden vaade peittää alleen sen tosiseikan, ettei kukaan näe kokonaiskuvaa. Näin ihmiset vieraantuvat toisistaan ja työnsä tuloksista. (Pyhtilä 2005, 120-121; Debord 1995, 121.)

Työläiset ovat muodostuneet kaupunkeihin ihmismassaksi, joka on halki historian pyrkinyt tyytymättömyyttään liittoutumaan keskenään ja mullistamaan hallintoa. Tämän massan järjestäminen on onnistunut vasta spektaakkelin yhteiskunnassa, jossa työläiset eivät enää ole ainoastaan työvoimaa, vaan myös kuluttajia. Koska tuotanto synnytti tavaroita yli sen, mitä perustarpeiden tyydyttämiseen vaadittiin, se synnytti myös kulutusta, joka ylitti perustarpeet.

Tavaroiden voima on selitettävissä marxilaisella tavarafetisismillä. Vaihtoarvon myötä tavara sai nimittäin käyttöarvonsa lisäksi yliaistillisia, ”maagisia” ominaisuuksia. Marx nimitti ilmiötä tavaran fetisoitumiseksi viitaten uskonnollisiin pyhiin esineisiin. Tavaraan kirjoittautui mukaan myös sen tuottamiseen vaaditun työn yhteiskunnallinen luonne, ja näin tavaroilla oli ihmisten tavoin ikään kuin sielu tai yhteiskunnallinen asema. Niiden arvo määräytyi markkinoilla, ja ihmisille niin markkinat kuin tavaratkin alkoivat näyttäytyä ikään kuin niillä olisi ollut oma käyttöarvosta riippumaton elämänsä, joka noudatti omia lakejaan. (Pyhtilä 2005, 78-82.)

Spektaakkeliyhteiskunnalla tarkoitetaankin yhteiskuntaa, jonka tavaramuoto on läpäissyt kokonaan. Spektaakkeli on ensinnäkin koko kulttuuriteollisuuden luoma kuvasto, joka ilmenee työläisen ”tavaroituneessa” todellisuudessa yliaistillisena ja tavoiteltavana. Vielä merkittävimmin spektaakkeli on kuitenkin myös näiden kuvien määrittelemä sosiaalinen suhde. Ihmiset ovat yhteydessä spektaakkeliin vain yksisuuntaisesti katsojina tai yleisönä kykenemättä vaikuttamaan tai osallistumaan siihen. Tämän lisäksi ihmiset ovat suhteessa toisiinsa vain spektaakkelin luomien mallien välityksellä. Näin spektaakkeli on onnistunut eristämään ihmiset toisistaan tunkeutumalla heidän väliinsä. Tämän vuoksi spektaakkeli pystyykin myymään juuri erityisesti ihmisten yhteisyyden tarpeeseen vetoavia tuotteita. (Pyhtilä 2005, 85-88; Debord 1995, 12.)

Ottakaamme esimerkiksi Pariisin kaupunkiin suuntautuva turismi. Potentiaalinen Pariisin-matkailija suorittaa tuottavaa työtään jossakin toisessa kaupungissa, vaikkapa Helsingissä, jotta voisi palkkatyöstä kertyvällä, välittömät elinkustannukset ylittävällä rahallaan tyydyttää tarpeensa toteuttaa unelmiaan. Muuan unelmista on syntynyt vaikkapa Jean-Pierre Jeunet’n Amélie-elokuvan (2001) ja kultakauden maalareiden elämänkertojen pohjalta: turisti haluaa matkustaa Pariisiin, jossa rakkaus on ainutlaatuista ja jossa maailman tai taiteen historia todella tapahtuu.

Spektaakkelin jatkuvuuden kannalta on hienoa, että potentiaalisesta Pariisin- matkailijasta tulee aktuaalinen, ja hän päättää lähteä matkaan. Hän ostaa ensin lentolipun, varaa sitten hotellin ja käy lopuksi ihmettelemään, mitä Pariisissa tekisi. Esimerkiksi mainiosti palvellut Pariisin matkaoppaani, Pariisi: Otavan kartta + opas (12 €) antaa hänelle listan ehdotuksia ja luettelee historialliset nähtävyydet, museot, ravintolat, konsertit, putiikit ja tavaratalot pariisimaista hohdetta luovien adjektiivien säestyksellä.

Matkailijan rooliksi jää siis ostaa itselleen paikan päällä tuota kuvien Pariisia yksi pääsylippu tai tuote kerrallaan sen sijaan, että hän menisi Pariisiin vain olemaan. Ehkä hän ostaa Pariisista myös kuvapostikortteja, joita kirjoittaa ystävilleen kahvilan pöydässä maitokahvin ja croissantin äärellä. Lopulta kotiin päästyään hänen valokuviaan Pariisista katsotaan vielä jälkeläisten toisessakin polvessa. Postikortin tai valokuvan seurauksena myös ystävien ja ehkä tulevienkin sukupolvien Pariisi-unelma vahvistuu ja nostaa päätään, sillä sen myötä heille valkenee, että Pariisiin, tuohon rakkauden (tai taiteen tai filosofian tai muodin tai vallankumouksen) mekkaan on siis todellakin mahdollista päästä.

Porvarillinen aika ja turismi

Välimatkoista on tullut spektaakkeliyhteiskunnassa sivuseikkoja, sillä teknologisen kehityksen vuoksi maantieteellisten etäisyyksien taittaminen ei enää vie yhtä paljon aikaa kuin ennen. Maantieteellisten etäisyyksien tilalle on kuitenkin rakennettu spektakulaarisia etäisyyksiä, vaikka Debordin mukaan sama modernisaatio, joka on tehnyt välimatkat merkityksettömiksi, on tehnyt myös eri paikat yhteismitallisiksi ja keskenään vaihdannaisiksi. Turismi onkin vain tavarankierron sivuvaikutusta: mahdollisuus mennä katsomaan sitä, mikä on jo kulutettu puhki. (Debord 1995, 120.)

Koska lennähdämme kevyesti toiselle puolelle maapalloa vain puolessa vuorokaudessa, meillä ei oikeastaan ole enää jäljellä eksoottisia, salaperäisiä ja vaikeapääsyisiä paikkoja. Elämme kaikki samalla pallolla, samaa aikaa, mutta matkailu pyörii yhä kuvitelmilla aidosti toisista paikoista ja kulttuureista. Ottaakseni jälleen esimerkin mainiosti palvelleesta Pariisin matkaoppaastani se käyttää ravintoloita kuvaillessaan mieluusti sanaparia ”perinteinen ranskalainen” tai ”klassinen pariisilainen”. Näillä viitataan elokuvista tai historiasta tuttuun Pariisi-kuvastoon: punavalkoruudullisiin, tärkättyihin pöytäliinoihin, laajaan viinivalikoimaan tai intellektuelleihin, joilla on ravintolassa vakiopöytä.

Tällaisena Pariisi meille myydään, vaikka pöytäliinojen, viinivalikoiminen ja intellektuellien vakiopöytien määrä on luultavasti tasoittunut maailmanlaajuisesti sitten toisen maailmansodan. Tällaisena Pariisia on myytävä, sillä muutoin tajuaisimme, että se on ihan tavallinen kaupunki, jota ei tarvitse erikseen ostaa. Näin on tehtävä myös siksi, että muutoin tajuaisimme vain Pariisille tyypillisten, ainutlaatuisten mahdollisuuksien olevan itse asiassa mahdollisia kaikissa maailman kaupungeissa, myös kotikaupungissamme, josta emme sitten lopulta lähtisikään minnekään emmekä edes maksaisi lentolipusta.

Debordin Spektaakkelin yhteiskunta -teos (1967) tarkastelee myös aikaa ja sen historiaa: maanviljely-yhteiskunnalle tyypillistä syklistä, agraaria aikaa seuraa historiallinen aika, jossa aika ilmenee lineaarisena ja tapahtumat ainutkertaisina. Tämän toistumattomuuden vuoksi tapahtumia aletaan kirjata muistiin, ja historiankirjoituksesta tulee hallintakoneiston muisti, joka välittää historian aiempien toimijoiden tekemisiä jälkipolville. Historiallisen ajan Debord katsookin alkaneen antiikin Kreikan kaupunkivaltioista ja historiankirjoituksen synnystä. Historiallisen ajan toimijoina seikkailee ja sankaroi aina hallitseva luokka, jonka yltäkylläisen elämän tuottavat kuitenkin yhä edelleen vuodenkierrosta riippuvaiset ja siten syklisessä ajassa toimivat orjat ja palvelijat. (Pyhtilä 2005, 130-131.)

Porvarillisen luokan päästessä valtaan oivalletaan talouden merkitys historian perustana. Samalla ymmärretään, että tuo talous on riippuvainen ihmisistä. Ensi alkuun porvarillinen aika on omistettu tuotannolle, minkä vuoksi se saakin pian vaihtoarvon ja muuttuu tavaraksi. Vanha, vuoden kiertoon perustunut syklinen aika korvataan teollisuuden tuottamalla jaottelulla työaikaan ja vapaa-aikaan, päivään ja iltaan sekä arkeen ja viikonloppuun. Kun ihmisten työaika on omistettu tuotannolle, heidän vapaa-ajastaan tulee puolestaan spektaakkelin raaka-ainetta erilaisille uusille tuotteille. Historia esiintyy kuitenkin yhä edelleen ainutlaatuisena aikana, jonka suuret tapahtumat eivät enää palaa, mutta jota porvarillisen ajan ihmiset saattavat ostaa elokuvina, turismina tai elämysmatkailuna. (Pyhtilä 2005, 133-135.)

Edelleen suositeltava Pariisin matkaoppaani houkuttelee turistia ostamaan kokemuksia kaupungista, jonka historian ainutlaatuisuutta esitellään värikuvin kahdeksankymmenen tärkeimmän nähtävyyden osalta. Ja toden totta, vain Pariisissa turisti voi kokea kardinaali Richelieun ”rauhallisella ilmapiirillään lumoavat” puutarhat, ja Musée des Arts et Métiers on yksi harvoista paikoista, joissa hän voi nähdä Blaise Pascalin alkuperäisiä laskukoneita.

Näitä ainutlaatuisia historialle pyhitettyjä objekteja hän ei voi nähdä kotikaupungissaan, vaan hänen on matkustettava paikalle. Mitä turisti sitten tekee katsoessaan laskukonetta tai kokiessaan puutarhaa? Ehkä hän pyrkii vimmaisesti hankkimaan lisää tietoa museon opastauluista tai eläytymään hetken verran historiallisten sankareiden, Richelieun tai Pascalin elämään. Luulenpa, että hän kuitenkin lopulta poistuu museosta epämääräisen epätyytyväisenä, kuin kangastuksen kohdanneena. Museon esitteiden lupaus historiasta on jäänyt tyhjäksi.

Spektaakkeli saattaa vaivoitta myydä turistille myös kapitalismin vastaista historiaa. Tätä hämmästyttävää ilmiötä, jossa kapitalistinen valta onnistuu kauppaamaan ihmisille itseensä kohdistunutta kritiikkiä, situationistit kutsuivat ”rekuperaatioksi”. Ilmiössä on oikeastaan kyse vieraantumisesta, joka on viety ajatustyön tasolle. Samalla tavoin kuin materiaalisen työn tuotteet otetaan työläisiltä pois ja kaupataan heille myöhemmin takaisin myös taiteellinen ja tieteellinen työ muuttuu tekijälleen vieraaksi ja vihamieliseksi.

Situationisteille erityisen tärkeä esimerkki rekuperaatiosta oli se, miten kapitalismia vastustaneista dadaisteista ja surrealisteista tuli lopulta arvokasta kauppatavaraa taidemarkkinoille. Sama pätee toisaalta myös mihin tahansa kriittiseen tutkimukseen tai vallankumoustoimintaan: Marxin kirjoitukset kiertävät edelleen kapitalismin tuotteina ja Che Guevarasta on tullut kulttibrändi. Rekuperaatiossa onkin kyse siitä, että valta ei koskaan itse luo mitään, vaan se elää varastamalla ja ottamalla haltuunsa. Rekuperaatiossa kriittisyys lokeroitiin ja sille annettiin nimi ja paikka vallitsevassa vallan kielessä. (Pyhtilä 2005, 55-59.)

Myös turismi käyttää rekuperaatiota hyväkseen. Matkaoppaani Pariisi on esimerkiksi väärällään sekä kahviloita, joissa kuuluisat kirjailijat ovat istuneet, että kahviloita, joissa vasemmistointellektuelleilla oli tapana kokoontua. Tämän vuoksi aiemmin opiskelijoiden kaupunginosana tunnettu latinalaiskortteli onkin muuttunut liian kalliiksi asumiseen. Asuntosijoittajien kannattaisikin jo nyt investoida Clichy-sous-Bois’n lähiöön, josta Pariisin lähiömellakat saivat vuonna 2005 alkunsa.

Kaupunkisuunnittelun kritiikki

Kaupungit ovat aina ilmentäneet rakentajiensa valtaa. Jo situationisteja edeltäneet lettristist kiinnittivät huomiota siihen, miten katujen nimet tai kirkot, palatsit ja monumentit tekivät näkyväksi yhteiskunnan arvoja ja voittajien historiaa katukuvassa. Pariisissa kaupunkisuunnittelun poliittiset motiivit näkyivät esimerkiksi kaupungin bulevardeissa, jotka paroni Eugène Haussmann suunnitteli aikoinaan sen vuoksi, että niitä pitkin päästiin reippaasti tykistötulen kanssa rauhoittamaan työläiskaupunginosassa riehuvia kapinoita. (Kuten sitten tehtiinkin esimerkiksi vuonna 1871.) (Pyhtilä 2005, 47.)

Kaupunkisuunnittelun avulla porvarillinen suurkaupunki on muotoiltu spektaakkelin kuvaksi. Räjähdysherkkien työläiskaupunginosien ongelmaa hillittiin rakentamalla lähiöitä, joihin autoistetut kansalaiset hajautettiin asumaan omiin kerrostalolokeroihinsa. Julkinen tila muuttui pitkälti kauppapaikoiksi, ja ostoskeskuksia, lähiöitä ja työpaikkoja yhdistämään rakennettiin liikenneväyliä. Lähiöarkkitehtuurin kritisoiminen sivuutettiin sillä perusteella, että ihmiset tarvitsivat kattoja päidensä päälle. Samalla unohtui kuitenkin myös se, että lähiöt suunniteltiin kaupungin työläisten asuinsijoiksi ilman, että kaupunkilaisten oli mahdollista osallistua suunnitteluun. Tämä pätee kaupunkisuunnitteluun yleensäkin. (Pyhtilä 2005, 48, 51; Debord 1995, 121-123.)

Spektaakkelin yhteiskunnassa Debord kirjoittaa, että työläisneuvostojen on rakennettava uudelleen koko ympäristö ja luotava näin oma maailmansa vastustamaan valtiokapitalismia (Debord 1995, 126). Lettristit ja situationistit kehittelivätkin omaa kaupunkisuunnitteluaan, yhtenäistä urbanismia, joka juonsi juurensa utopistisosialisti Charles Fourier’n yhtenäisen arkkitehtuurin ajatukseen. Yhtenäinen urbanismi halusi vallata takaisin kapitalismin hallitseman tilan leikille ja joutenololle. Se vastusti työ- ja vapaa-ajan sekä julkisen ja yksityisen tilan erottamista samoin kuin ihmisten eristämistä tiettyihin kaupunginosiin. Estottomasti spekuloimalla se halusi avata mielikuvituksen haaveille, joita kapitalismissa ei koskaan voitaisi toteuttaa.

Sekoittamalla taiteen ja arkkitehtuurin yhtenäinen urbanismi halusi luoda paikkoja, jotka synnyttäisivät uusia tunne-elämyksiä. Sen piirissä suunniteltiin taloja, joissa ei voinut olla rakastumatta, kortteleita eri käyttötarkoituksiin ja utooppisia kaupunkeja, jotka tulisivat mahdollisiksi vasta ihmiskunnan tietoisuuden seuraavalla tasolla. Yhtenäisen urbanismin piirissä tehtiin myös konkreettinen ehdotus Pariisin parantamiseksi, jossa toivottiin esimerkiksi kattojen ja metrotunnelien avaamista jalankulkijoille sekä museoiden, kirkkojen ja hautausmaiden sulkemista. (Pyhtilä 2005, 50-51; Plant 2001, 238.)

Kaupunkisuunnittelun ohella lettristit ja situationistit pyrkivät myös tutkimaan maantieteellisten ympäristöjen vaikutusta ihmisten tunteisiin ja käytökseen. Tutkimusta kutsuttiin psykomaantieteeksi. Debordin mukaan psykomaantiede ei välttämättä antanut objektiivisia vastauksia kysymykseen, mutta se tutki joka tapauksessa aivan oikeaa ongelmaa, esimerkiksi sitä, miksi jokin ympäristö, vaikkapa lähiö aiheutti ihmisissä tiettyjä tuntemuksia, vaikkapa apatiaa. Tutkimusmenetelmänä oli dérive, ajelehtiminen tai oleminen tuuliajolla, jolle saatettiin keksiä erilaisia sääntöjä.

Tarkoituksena oli liikkua kaupunkiympäristössä vailla päämäärää mielihalujen mukaisesti. Tyypillisen funktionaalisen kaupungissa kulkemisen sijaan ajelehtijat liikkuivat tilassa poeettisesti. (Käytännössä tämä tarkoitti usein kulkemista viinipisteeltä toiselle.) Vaikka kyseessä oli ”tutkimusmenetelmä”, ympäristöä ei pelkästään tarkkailtu estetisoiden, vaan siihen otettiin aktiivisesti osaa leikkmällä. Näin dérive olikin turismin vastakohta, sillä jos turisti vain osattomana seurasi ympäristöään, ajelehtija pani lusikkansa soppaan ja kävi hämmentämään sitä. (Pyhtilä 2005, 54-55. Plaint 2001, 238.)

Situationistien mukaan ainoa rekuperaatiota vastustamaan kykenevä strategia on détournement, jolla tarkoitetaan kapitalismin varastamien ja tavaraksi muuntamien asioiden varastamista takaisin. Tällä viitataan siis sekä taiteen ja kirjallisuuden vapaaseen ryöstöviljelyyn että kaupunkitilan valtaamiseen leikin tarkoituksiin. Esimerkiksi dérivessä vapaasti valittavien leikkien avulla oli mahdollista löytää uudestaan paikkojen ainutlaatuisuus ja palauttaa samalla itse matkan tekemisen riemu. Leikissä ihmiset varastavat samalla myös oman elämänsä takaisin kapitalismilta, ja ihmiselämää saatetaan jälleen tarkastella matkan tavoin päämääränä itsessään. (Pyhtilä 2005, 59; Plant 2001, 337-338; Debord 1995, 126.)

Lopuksi

Kuluttamisen tärkeys yhteiskunnassamme tulee hyvin ilmi, kun vertaamme turisteja kiertolaisiin, joita on EU:n sisäisen vapaan liikkuvuuden myötä alkanut näkyä talousalueemme kaupungeissa. Lain tavoitteena on tietenkin helpottaa työvoiman liikkumista maasta toiseen, miksei myös opiskelijoiden ja turistien ja kaikkien jotka edesauttavat sisämarkkinoiden syntyä. Laki on kuitenkin tahattomasti ja yllättäen mahdollistanut jälleen myös kiertolaisten liikkumisen ympäri Eurooppaa. Maankiertäjät ovat spektaakkelille epämääräistä väkeä. Sen lisäksi, että kiertäjät eivät käy palkkatöissä, he herättävät ehkä vielä enemmän kauhistusta sen vuoksi, etteivät he myöskään kuluta samalla tavalla kuin me. Turisti, joka niin ikään matkustaa tekemättä töitä, saa kulkea rauhassa, koska ottaa osaa matkailubisnekseen.

Situationistien ajattelua voisi kiteyttää etäisyyden tai matkan ympärille. Spektaakkelissa työläisten aika on vaihdettavissa rahaksi eli se on muuttunut tavaroituneeksi. Näin myös työläisten väliset suhteet ovat tavaroituneet ja muuttuneet spektaakkelin tuottamien mallien mukaisiksi. Spektaakkelissa aikaa ei tuhlata ihmisten välisten etäisyyksien ylittämiseksi, vaan apuun otetaan jokin tuotteistettu tekniikka, joka tekee tämän meidän puolestamme. Spektaakkeli tuottaakin välimatkoja voittavaa teknologiaa ja myy sitä työläisille lentomatkoina, autoina, matkapuhelimina, matkaoppaina ja facebookeina. Samalla se pakottaa elämään näiden uusien teknisten laitteiden mallissa ja rytmissä.

Kun Guy Debord julkaisi Spektaakkelin yhteiskunta -teoksen vuonna 1967, hän uskoi ihmisten nousevan vastarintaan spektaakkelia vastaan, kuten tapahtuikin keväällä 1968. Myöhemmin vuonna 1988 julkaisemissaan kommentaareissa aiempaan teokseensa Debordin sävy oli pessimistisempi. Jos 1960-luvulla spektaakkeli sulki vielä osan väestöstä ulkopuolelleen ja tämä osa oli yhä nostatettavissa kapinaan, 1980-luvulla spektaakkeli oli levinnyt kaikkialle. Tällöin spektaakkelin vastustajatkin mainitsivat ongelmaksi ainoastaan sen, ettei kaikilla ollut tarpeeksi työtä ja tavaraa. Muunlaiset ongelmat eivät olleet enää uskottavasti perusteltavissa, sillä spektaakkelin kieli oli levinnyt kaikkialle. (Pyhtilä 2005, 140-144.) Samaan aikaan postmoderni ajattelu, esimerkiksi Jean Baudrillardin simulaatioteoria, kritisoi situationismin elättelemää kuvaa jostakin aidommin koettavasta todellisuudesta spektaakkelin takana. (Ks. esim. Plant 2001, 342-346.)

Vaikka spektaakkeli saattaa vaikuttaa ikiliikkujalta, päätepiste sen rytmille on odotettavissa nyt, kun raaka-aineet alkavat käydä vähiin ja alusta alkaa ylikuumeta. Ilmastonmuutos lienee lyönyt spektaakkelin läpi muita ekokatastrofeja paremmin siksi, että sen torjumisesta on keksitty tehdä liiketoimintaa esimerkiksi päästökaupan muodossa (Pyhtilä 2005, 218). Ehkä etäisyydet maantieteellisten paikkojen välillä muuttuvat tulevaisuudessa jälleen merkittäviksi, kun etäisyyksien ylittämiseen tarkoitettujen teknologioiden käyttö ennen pitkää vaikeutuu joko verotuksen tai sitten lopulta vain yleisen kurjistumisen seurauksena. Silloin matkustaminen saattaa jälleen muuttua seikkailuksi, jossa ihmiset altistuvat toinen toisilleen ilman spektaakkelin vieraannuttavaa vaikutusta.

Lähteet
Debord, Guy 1995/1967. The Society of Spectacle. Kääntänyt englanniksi Donald Nicholson-Smith. New York: Zone Books.
Pariisi – Otavan karttaopas 2007. Helsinki: Otava.
Pyhtilä, Marko 2005: Kansaiväliset situationistit – Spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.
Plant, Sadie 2001/1996. ”Kansainväliset situationistit- spektaakkelimainen kieltäminen”. Teoksessa Väärin ajateltua, toim. Timo Ahonen et al. Jyväskylä: Kampus Kustannus.