6.12.2008 Anne Virtanen
Ennakointi on ollut keskeisiä avuja, jonka ansiosta ihminen on säilynyt elossa elämän taistoissa. Tuttu ja hyväksi havaittu tuntuukin turvalliselta valinnalta. Mutta kuka haluaisi syödä hernekeittoa joka päivä – sen enempää kuin kaviaariakaan? Tai kuka jaksaisi käydä katsomassa samoja kuvia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, olivat ne kuinka tunnettuja ja arvostettuja tahansa? Kaikki haluavat nähdä Mona Lisan, mutta harva hakeutuu sitä ihailemaan vuodesta toiseen. Taidehistorian jatkumo vaalii tarvettamme ennakoida, ja samalla mestarien käden jälki tyydyttää esteettistä makuamme ja kulttuurin nälkäämme. Kun taiteen palatsien seinillä komeilevat samat mestariteokset jopa vuosisadasta toiseen, moni taiteenystäväkin alkaa kaivata jotakin uutta ja yllättävää mielenkiinnon ylläpitämiseksi.
Tämän syksyinen vierailu Pariisin museoissa osoitti, että kuuluisissakin museoissa tehdään töitä, jotta yleisön mielenkiinto säilyisi jatkuvasti laajentuvilla vapaa-ajan markkinoilla. Taidelaitokset, esimerkiksi Versailles’n linna, Grand Palais’n kansallisgalleriat sekä Louvren ja Orsayn museot, ovat vastanneet haasteeseen tuomalla vanhaan ja tunnettuun mukaan uutta ja yllättävää. Versailles’ssa linnan 1600-luvun lopun hovielämän loisteliaisiin, usein pöyhkeän mahtipontisiinkin kulisseihin on sijoitettu amerikkalaisen Jeff Koonsin populaarikulttuuria käsitteleviä veistoksia. Muut kolme taidehistorian tunnetuimpia saavutuksia esittelevää museota ovat nostaneet yhteiseksi teemakseen mestarien vaikutuksen maalaustaiteen jatkumossa. Näyttelyissä rinnastetaan nimekkään taiteilijan, nyt Pablo Picasson (1881 – 1973), teoksia aiempien maalareiden teoksiin. Museoiden edustoilla kiemurtelevista jonoista päätellen konsepti toimii ja näyttelyiden succès on valtaisa.
Ripustuksessa sen salaisuus
Grand Palais’n kansallisgalleriat sekä Louvren ja Orsayn museot olivat yhdistäneet voimansa tuottaakseen näyttelyitä, joissa tunnetut mestariteokset yhdistetään uudeksi ja yllättäväksi kokoonpanoksi. Kierrättämällä teoksia museoiden kesken on rakennettu näyttelykokonaisuuksia, joiden ripustuksessa Picasson teoksia on asetettu rinnan kuuluisien vanhempien maalausten kanssa. Yhdistely luo yllättäviä siirtymiä, kun vierekkäisten teosten muotokieli vaihtelee jyrkästi milloin klassisesta kubismiin, milloin impressionismista ekspressionismiin. Näyttelyripustuksen ansiosta Picasson muiden maalareiden teoksista saamat ja ottamat vaikutteet nousevat selkeästi esiin.
Laajimman teemakokonaisuuden tarjosi Grand Palais’n näyttely Picasso et les maîtres. Picasso aloitti taideopintonsa synnyinkaupungissaan Barcelonassa. Ajan tavan mukaisesti hän tutki etenkin maansa tunnetuimpien maalareiden, esimerkiksi Diego Velázquezin, Bartolomé Murillon ja El Grecon, teoksia ja työsti niiden pohjalta omia maalauksiaan. Hän jäljitteli mestareiden kompositioita, siveltimenkäyttöä ja värimaailmaa ja saattoi myös yhdistellä elementtejä eri taiteilijoilta. Jo varhaisista teoksista lähtien Picasso etsi samanaikaisesti omaa ilmaisuaan. Hän totesi myöhemmin, että hänen sinisen kautensa pidennetyt muodot olivat lähtöisin El Grecolta. Velázquezin Las Meninas (1656) -teoksista Picasso maalasi kymmeniä toisintoja vuonna 1957, esimerkiksi teokset L’infante Marie Marguerite ja Les Ménines d’après Velazquez. (Baldassari & Bernadac 2008, 24.) Kuten näistä nimistä näkyy, Picasso viittasi usein alkuperäisteokseen tai taiteilijaan. Hän toteutti teokset vahvasti tyylitellen, selkeän geometrisin vedoin ja tasaisin väripinnoin. Etenkin teoksen Les Ménines d’après Velàzquez muotokieli on niin abstrahoivan geometrinen, ettei yhteyttä mallina toimineeseen teokseen välttämättä tunnistaisi ilman viittausta taiteilijan tai alkuperäisen teoksen nimeen.
Muutettuaan Pariisiin Picasso laajensi esikuviensa määrää kymmenillä varhaisemmilla ja osin aikalaisiinkin lukeutuvilla taiteilijoilla. Yhtenä esimerkkinä voisi tarkastella Gustave Courbet’n maalausta Les Demoiselles des bords de la Seine (1857). Courbet’n teos oli aikansa akateemiseen perinteeseen nähden hyvin radikaali, sillä se oli aiheeltaan elämänläheinen ja tyyliltään realistinen. Teos on myös ulkoilmamaalauksen pioneeritöitä. Siinä kaksi neitoa lepää puun varjossa Seinen rannalla hyvin levollisessa, ehkä raukeassakin tunnelmassa. Picasson Les Demoiselles des bords de la Seine d’après Courbet (1950) vastaa muutoin mittasuhteiltaan kaksi metriä leveää esikuvaansa, paitsi että hän on rajannut yläreunasta puiden lehvistön ja taivaan.
Muut elementit, makaavat naisfiguurit, veneen kokka, vesi ja etualan nurmi, löytyvät kuvasta. Siis kirjaimellisesti löytyvät abstraktien geometristen kuvioiden ja väripintojen muodostamasta sommitelmasta, mutta vain jos niitä osaa etsiä. Muotokielessä tapahtunut muutos on niin hallitseva, ettei yhteyttä ilman viereistä Courbet’n teosta mitenkään tunnistaisi, vaikka aihe, kompositio ja kaikki elementit ovat maalauksessa hyvinkin mukana. Molemmat teokset ovat upeita maalauksia, mutta yhdessä ne antavat enemmän kuin toistensa summan.
Laaja näyttely osoittaa ripustuksen, näyttelytekstien ja -luetteloiden avulla Picasson teosten yhteydet liki kolmenkymmenen taiteilijan teoksiin, edellisten lisäksi muun muassa Goyan, Poussinin, Rembrandtin, Ingresin, Delacroix’n, Manet’n, Degas’n, Cézannen, Renoirin, Van Goghin ja Toulouse-Lautrecin. Nimilista on vaikuttava, mutta näyttelyssä kiertäminen suorastaan hengästyttävää! Samojen tekijöiden teoksia on toki nähtävillä muutoinkin, itse asiassa miltei kyllästymiseen asti, sillä niihin törmää vaihtelevasti Pariisin lisäksi monissa suurissa länsimaisissa museoissa, New Yorkissa, Moskovassa, Pietarissa, Lontoossa, Kööpenhaminassa. Tavanomaisen kronologisen ripustuksen sijaan laaditun teemaripustuksen avaama näkökulma teki kuitenkin kokonaisuudesta uudella tavalla vaikuttavan.
Louvressa lähtökohtana oli Delacroix’n Femmes d’Alger dans leur appartement (1834). Suurikokoinen maalaus (180 x 229 cm) on museon omista kokoelmista. Se kuvaa haaremin sisätiloissa istuvaa kolmea vaaleahkoa naista ja heidän tummaa palvelijatartaan, joka seisoo kuvan oikeassa laidassa selin katsojaan. Teos voidaan luokitella orientalistiseksi ja romanttiseksi. Picasso oli vuosina 1954–1955 toteuttanut tämän teoksen pohjalta viitisentoista erilaista maalausta ja suuren määrän luonnoksia.
Alkuperäisen maalauksen kompositio, siihen rakentuvien figuurien tai muiden elementtien määrä vaihtelee, samoin väritys, mutta kyse on selvästi samasta aiheesta ja sommittelun päälinjat pysyvät samoina. Teosten koko vaihtelee, mutta suurin ero alkuperäiseen verrattuna muodostuu Picassolle tyypillisestä geometrisoivasta ja pelkistävästä ilmaisusta.
Orsayn museossa Picasson versioita Édouard Manet’n Le Déjeuner sur l’herbe -teoksesta (1863). ”Aamiainen ruohikolla” on monien taiteilijoiden aihe. Kuuluisin lienee Manet’n versio, eikä vähiten siksi, että hän esittää maalauksen kaksi naisfiguuria alasti ja kaksi mieshenkilöä pukeutuneina. Picasso teki ensimmäiset luonnoksensa tästä maalauksesta jo vuonna 1954, ja hän palasi siihen usein ja toteutti lukemattomia luonnoksia. Ensimmäinen maalaus Le Déjeuner sur l’herbe d’après Manet on vuodelta 1960, ja versioita tästä syntyi vuosien mittaan useita, viimeinen vuonna 1970. Manet’n teos on tunnistettavissa sekä nimen että komposition ja figuurien pohjalta, vaikka figuurien määrä, paikka, vaatetus ja alastomuus vaihteleekin teoksesta toiseen. Maalauksen hahmoista Picasso työsti myös tilaan pystyyn asettuvat pahviversiot (1962). Picasson tyyli on jälleen pelkistettyä, yhtenäisiä väripintoja rajaavat vaihtelevasti kaarevat tai kulmikkaat rajaukset.
Picasso oli hyvin tuottelias taiteilija, jonka katsotaan uudistaneen kuvataidetta radikaalisti. Vaikka olenkin opiskellut taidehistoriaa, yllätyin nähdessäni miten suuresti Picasso oli kuitenkin perinteessä kiinni. Itse asiassa Picasso osasi mielestäni jo aikanaan hyödyntää omissa teoksissaan museoiden käyttöön ottamaa konseptia tunnettujen teosten yhdistämisestä uuteen ja yllättävään. Suuressa osassa töitään Picasso ”lainasi” aiheet, kompositiot ja kuvalliset elementit, usein värimaailmankin, eri aikakausien mestariteoksista. Nämä ”lainaukset” sitten muodostavat hänen teostensa perustan ja kannattelevat uutta ja perinteestä poikkeavaa tyyliä. Picasson kuvallinen ilmaisu vaihtelee eri kausina, mutta hänen varhaisteoksiaan lukuun ottamatta näyttelyitä hallitsee pelkistävä, geometrisoiva ja abstrahoiva tyyli, joka erottaa ne Picassoiksi.
Taide peilaa
Taide heijastelee usein sitä miten maailmaa kulloinkin katselemme ja ymmärrämme. Picasson teoksia tarkastellessa mieleen nousee katkelmia Edmund Husserlin teoksesta Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie (1936/1954). Husserl kuvailee tutkimuksessaan, miten Galileista lähtien luonnontieteet ovat rakentuneet matemaattis-geometriselta pohjalta ja miten tieteellinen näkemys vaikuttaa kulttuuriimme niin vahvasti, että kokemuksemme ympäröivästä maailmasta muotoutuu tämän teoreettisen rakenteen välityksellä. (Husserl 1954, 23.)
Picasson tyylittelevät, pelkistävät, abstrahoivat ja geometrisoivat muodot konkretisoivat mielestäni kuvallisesti jotakin siitä, miten matemaattis-geometriselta pohjalta rakentuva tietoteoreettinen maailmankuva muuttaa havaintoamme. Kuvat ilmentävät tieteellisen analyysin tapaa jakaa kokonaisuudet toisistaan erillisiin rajattuihin osiin, omiksi irrallisiksi palasikseen. Palaset saattavat sijaita lähekkäin olematta kuitenkaan suorassa yhteydessä, jolloin vuorovaikutus niiden välillä tuntuu kadonneen. Kuvissa myös ohitetaan tai poistetaan yksityiskohdat pelkistämällä värimaailma tasaisiksi väripinnoiksi ja jakamalla kuvatila selkeiksi geometrisiksi konstruktioiksi – häivyttäen samalla varjot, elävöittävät sävyt ja vivahteet sekä väri- että muotokielestä. Picasson maalaukset kuvaavat taiteen kielellä samaa ilmiötä, josta Husserl kirjoittaa.
Tutkittuaan puolen vuosisataa tätä (luonnon)tieteellis-teoreettista vaikutusta havaintokokemuksiimme Husserl pohti myös siitä ihmiselle aiheutuvaa hyötyä. Hänen tuloksensa oli, että teoreettisen rakenteen avulla pystymme paremmin ennakoimaan tulevaa. (Husserl 1954, 51.) Tämän ihmiselle tuiki tärkeän ominaisuuden rinnalla on tarpeen myös pitää mielenkiintoa yllä uusien elementtien avulla. Tätä on edellä käsiteltyjen näyttelyiden lisäksi sovellettu hyvin tuloksin myös Versailles’ssa.
Jeff Koons ja Versailles
Jeff Koonsin (s. 1955) tuotanto on arvioitu maailman kalleimmaksi. Hän omistaa viisi eri taidetoiminnoille suunniteltua suurta työhuonetta, joissa työskentelee yli sata työntekijää. He toteuttavat Koonsin usein hyvin suuritöisiä ja -kokoisia teoksia, ja yhden veistoksen valmistamiseen kuluu keskimäärin kolme vuotta. Koonsin on sanottu hioneen esteettistä strategiaansa yhtä lailla Wall Streetillä kuin Chicagon taidekorkeakoulussa.
Versailles’n julkishallinnon johtaja Jean-Jacques Aillagon on todennut, että Koonsin tyyli vastaa Versailles’n linnan estetiikkaa. (Jeff Koons Versailles, 6-17.) Aillagon on monella tapaa oikeassa. Koonsin teoksissa on samaa mahtipontisuutta ja suuruuden tavoittelua kuin Versailles’ssa. Molemmat ovat vaatineet suuria investointeja ja valtavaa työpanosta suurelta ihmisjoukolta. Ja molemmat tekevät taatusti vaikutuksen yleisöönsä – kannanottoja löytyy puolesta ja vastaan. Itse asiassa on miltei hämmentävää, miten hyvin monet teokset linnan tiloihin soveltuivat, eikä kyse ole pelkästään pinnan kiillosta ja kimalteesta. Vaikka Koonsin teosten lähtökohtana on vankasti populaarikulttuuri, on monissa hänen teoksissaan samaa henkeä kuin linnassa. Siten niiden ei tarvitse kilpailla keskenään, vaan ne kohtaavat toisensa tasavertaisina.
Koonsin teoksia on sijoitettu linnan sisätiloihin ja ulos pihamaalle. Michael Jackson and Bubbles -teos (posliini, 1988) on löytänyt paikkansa Venus-salissa, jonka seiniä ja pylväitä peittävät erilaiset marmorit ja uhkeat kullatut koristelistat, kattoholvia koristavat suuret maalaukset kultakehyksineen ja suuret ikkunat ja kultakoristeiset pariovet rytmittivät huonejakoa. Ikkunaseinää vastapäätä seinustalla on omassa syvennyksessään nuoren Ludvig XIV:n kokovartalopatsas korkealla jalustalla.
Sen eteen oli asetettu Jackson ja Bubbles istumaan tilanteeseen soveltuvalle, punaisella sametilla ja kultapunoksilla verhotulle alustalle. Samainen teos on ollut näytteillä myös Helsingissä Tennispalatsin taidemuseossa, mutta täytyy sanoa, että se oli paljon paremmin kotonaan Versailles’ssa. Tennispalatsin täysin pelkistetyt tilat valkoisine seinineen saivat veistoksen näyttämään absurdilta, suorastaan groteskilta. Venus-salissa veistoksen hahmojen kultainen vaatetus ei näyttänyt ylitseampuvalta, ja koristeruusut sopivat nekin hyvin ympäristöönsä. Pitkät kutrit kihartuivat niin Ludvigilla kuin Jacksonillakin.
Peilisali on kaikista linnan saleista koristeellisin. Makuja voi olla monenlaisia, mutta omassa lajissaan tämä sali on vailla vertaa. Koons ei selvästikään ole halunnut rikkoa tätä loistokasta kokonaisuutta, vaan oli sijoittanut teoksensa Moon (Light Blue) (ruostumaton teräs ja kuultomaalaus, 1995–2000) salin toiseen päätyyn. Teosta varten on rakennettu erillinen tukiseinämä, joka on koristeltu marmoroinnein ja kultaraamein ympäröivän tilan mukaisesti. Kauempaa katsoen ympäristöään peilaava sinertävä veistos sopii hyvin kokonaisuuteen.
Lähemmässä tarkastelussa käy ilmi, että sen lähtökohtana on ollut pyöreä ja kupera lasten puhallettava muovilelu. Koons on käyttänyt vastaavia puhallettavia leluja monissa teoksissaan, tässäkin näyttelyssä teoksissa Rabbit (1986) ja Chainlink (2003). Puhalletuista ilmapalloista väännetyt hahmot valtavina teräsveistoksina ovat muodostuneet melkein hänen tavaramerkikseen. Näitä on nytkin esillä: Balloon Flower (Yellow) (1995–2000) pihamaalla linnan edustalla ja Balloon Dog (Magenta) (1994–2000) Herkules-salissa.
Versailles’n linna puutarhoineen, tiluksineen ja rakennuksineen on antoisa vierailukohde sateisena syyspäivänäkin. Se sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Pariisin ulkopuolella, joten Versailles ei välttämättä olisi valikoitunut käyntikohteeksi ilman Jeff Koonsin näyttelyä, sillä Pariisissa on tunnetusti taiteen suhteen runsaudenpulaa ympäri vuoden.
Ballet Preljocaj sai Blanche Neige (Lumikki) -esityksellään salin täyteen yleisöä. Koreografian tähän vuonna 2008 valmistuneeseen balettiin on tehnyt Angelin Preljocaj, joka on jo saavuttanut mainetta nykytanssin piirissä. Balettiesitys käyttää mielestäni samaa konseptia yhdistää tuttu ja hyväksi havaittu uuteen ja yllättävään kuin edellä esitellyt taidemuseotkin. Kaikki tuntevat sadun Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, joka liittyy lapsuuden muistoihin saaden sitä kautta emootiovastetta; Chaillot’n kansallisteatterin tilat puolestaan tarjoavat esitykselle perinteiset ja arvokkaat puitteet.
Näin onkin jo koossa varma pohja uudelle a perinnettä haastavalle nykytanssille. Esitys olisi kestänyt rohkeampiakin näkökulmia tai kannanottoja, jollei tällaisiksi lasketa ilkeän äitipuolen pukeutumista hiukan sadomasokismiin viittaavaan mustaan alusasuun ja verenpunaiseen viittaan. Voimallisin elein esiintyneen äitipuolen olemus korosti yksinkertaiseen valkeaan mekkoon pukeutuneen Lumikin viattomuutta ja vaatimattomuutta.
Esitys ei tyytynyt lasten saduille ominaiseen mustavalkoiseen tapaan erottaa hyvän ja pahan roolit, vaan jyrkensi tilannetta entisestään lisäämällä siihen verenpunaista. Tapa, jolla seksuaalisuus tässä esityksessä yhdistettiin ilkeään ja pahaan, on hyvin kyseenalainen – ellei se sitten ollut tarpeen, jotta katsojien usko Lumikin viattomuuteen säilyisi hänen tanssahdellessaan sulokkaasti seitsemän palvovasti katselevan miehen keskellä kaukana metsän uumenissa…
Perinteisen yhdistäminen yllättävään lisäsi mielenkiintoa avaamalla uusia näkökulmia ja tuomalla mukaan uusia elementtejä, kuten kuvataiteen osalta käy edellä ilmi. Mielestäni tanssiesitys puolestaan osoittaa, ettei konsepti sinänsä takaa onnistumista, vaan vaatii toimiakseen jotain todella uutta ja mielenkiintoa herättävää. Toki baletti tarjosi esteettistä nautintoa ja taidokasta tanssia, ei se syyttä ollut loppuunmyyty.
Galeries nationales du Grand Palais: Picasso et les maîtres, 8.10.2008 – 2.2.2009
Musée du Louvre: Picasso / Delacroix: Les Femmes d’Alger, 9.10.2008 – 2.2.2009
Musée d’Orsay: Picasso / Manet: Le Déjeuner sur l’herbe, 8.10.2008 – 1.2.2009
Château de Versailles: Jeff Koons Versailles, 10.9. – 4.1.2009
Théâtre national de Chaillot: Ballet Preljocaj: Blanche Neige, 21.10.2008
Lähteet
– Baldassari, Anne & Bernadac, Marie-Laure 2008. Picasso et les Maîtres. Näyttelyluettelo. Galleries nationals du Grand Palais, 8.10.2008-2.2.2009.Paris.
– Jeff Koons Versailles. Magazin septembre 2008. Paris
– Husserl, Edmund 1970 (1954). Crisis of the European Science and Transcendental Phenomenology. Evanston: Northwestern University Press.
– http://www.musee-orsay.fr/en/events/exhibitions