Pirkko Holmberg, Jaakko Uoti
Design, muotoilu ja suunnittelu ovat vuonna 2012 keskustelussa Helsingin sekä pääkaupunkiseudun muiden kaupunkien ja Lahden jakaman World Design Capital -tittelin myötä. Designpääkaupunkivuosi onkin pureskeltu puhki useissa viestintävälineissä jo ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan; monet keskustelunaiheet ovat kulttuurijournalismin seuraajille varmasti jo kyllästykseen asti tuttuja. Puffijuttujen sijaan Mustekalan opiskelijanumero koettaa katsoa pintaa syvemmälle ja käsitellä teemoja, joista riittää pohdittavaa designvuoden jälkeenkin.
Pääkaupunkivuoden teemana on ”avoin Helsinki”, mutta sen valmistelut ovat saaneet osakseen kritiikkiä nimenomaan avoimuuden puutteesta. Monet mukaan haluavista projekteista saivat tietää vasta loppumetreillä, etteivät saakaan rahoitusta. Rinnalle onkin nousemassa vaihtoehtoisia outsider-hankkeita, mutta resurssien puute saattaa ne uhanalaisiksi. WDC-vuosi ajoittuukin erityisesti pääkaupunkiseudulla mielenkiintoisen muutoksen ilmapiiriin, jossa useat kaupungin asujaimiston itse kehittämät kaupunkikulttuuriprojektit, kuten suurta suosiota saavuttaneet Ravintolapäivät, ovat saaneet laajaa huomiota ja kiitosta. Mistä designpääkaupunki syntyy ja kenen toimesta?
Organisaation tiedottamista ei voi myöskään suuremmin kehua avoimuudesta tai keskustelevuudesta. Kulttuurin sijasta saa vaikutelman liiketoiminnasta: ostetaan lisenssi, tuotetaan sille vaadittu sisältö ja otetaan vastaan kylkiäisinä saapuvat turistit – häiritseviltä kysymyksiltä, jotka saattaisivat johtaa markkinoinnin hallitsemattomille urille, ummistetaan korvat. Epäilemättä jokunen turisti saapuukin. Viime kädessä jäätäneen plussan puolelle, sillä design puhututtaa taas.
Numeron kirjoittajiksi on koottu eri yliopistojen ja oppiaineiden taiteen tutkimuksen opiskelijoita, jotka ovat pohtineet mielikuvia suomalaisesta designista ja muotoilusta, sekä kysymyksiä muun muassa siitä, miten design voisi aidosti palvella ihmisiä ja edesauttaa sopusointua ympäristön kanssa. Pohdintaan päätyvät myös muotoilun ja taiteen rajat ja erilaiset suhteet. Miten puhua muotoilusta ja arvioida sitä?
Laura Kokkosen haastattelemat nuoret muotoilun opiskelijat koettavat löytää tietään design-Suomessa, jossa tietyt muotoiluun liitetyt ennakko-oletukset elävät edelleen vahvoina. Ympäristöystävällisyys otetaan jo huomioon koulutuksen suunnittelussa, mutta opiskelijat eivät tyydy tähän vaan etsivät vieläkin radikaalimpia keinoja pelastaa maailma muotoilun avulla. Funktionalismin, Arabian ja Artekin viitoittamasta yksinkertaisen graafisesta tyylistä poikkeamista saa edelleen selitellä. Jaakko Uotin valitsema esimerkkitapaus, vaatemerkki Laitinen on osoitus tästä: tullaanko näitä vaatteita koskaan sisällyttämään suomalaisen muotoilun kaanoniin? Samalla pohdintaan joutuu myös pinnalliseksi ja kertakäyttöiseksi koetun muodin asema muotoilun diskurssissa.
Pohdittaessa muotoilun suhdetta kansallisuuteen on hyvä löytää myös vertailukohtia. Taidehistorian opiskelija ja kriitikko Ennisofia Salmelan teksti käsittelee kaakkois-aasialaista graafisen suunnittelun perinnettä ja sen kehitystä. Salmelan haastatteleman, Kuala Lumpurissa graafista suunnittelua opiskelevan suomalaisen opintie yrityksineen ja erehdyksineen kertoo paljon siitä, miten paikallisen kulttuurin perinteitä ja uskomuksia ei sovi unohtaa myöskään suunniteltaessa kaupallisiin tarkoituksiin.
Suomen pysyminen muotoilumaana on kiinni koulutuksesta, ja pohja sille lasketaan jo peruskoulussa. Amanda Manner käy läpi muotoilukasvatuksen teoriaa ja käytäntöä Suomen kouluissa: mitä edellytyksiä opintosuunnitelmien ohjelmajulistuksilla on toteutua käytännössä käsityö- ja kuvataidetuntien rajallisten tuntimäärien puristuksissa? Voisiko opiskelijoille antaa teoreettisen kasvatuksen sijasta konkreettisen mahdollisuuden vaikuttaa oman ympäristönsä viihtyvyyteen?
Jyväskylän yliopistossa muotoilua tutkiva ja opettava Katriina Lahtinen pohtii omassa tekstissään kestävän kehityksen periaatteen soveltamista palvelujen muotoilussa. Toinen numeron asiantuntijavieraista on muotoilija ja IDEO-yhtiön luova johtaja Jane Fulton-Suri, jonka videoluento käsittelee muotoilun suhdetta luontoon. Fulton-Suri haastaa muotoilun ihmiskäyttäytymisestä ja -kehoista lähtevän muotoiluajattelun ja kysyy, mitä design voi oppia luonnolta. Fulton-Surin näkemys designista laajenee pelkästä esineiden muotoilusta ihmisen elinympäristöön ja sen toimintatapoihin, joiden parantaminen on WDC-vuodenkin yhtenä tavoitteena.
Estetiikan opiskelija Tanja Parkkonen ottaa tämän laajennetun designin käsitteen huomioon arvioidessaan Kulttuuriratikalla taitettua matkaa toimivana muotoiluna. Jazz-konsertin työmatkan rattona voi ajatella parantavan elämänlaatua, mutta voivatko asiat olla joskus liiankin sujuvia? Kuinka paljon ulkoapäin määriteltyjä elämänsisältöjä hyvään elämään mahtuu? Toisaalta muotoilu vaikuttaa elämäämme joka tapauksessa. Tämän vuoksi, kuten Lahtinenkin huomioi, vastuullinen muotoilija pyrkii tuotteellaan ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä inhimillisesti ja ekologisesti kestävämpään suuntaan.