Jaakko Uoti
Kirjoitukseni aiheena on sisarduo Anna ja Tuomas Laitisen LAITINEN-muotimerkki ja heidän vuoden 2012 syksy/talvi-mallistonsa. Merkin vaatteet tuntuvat usein olevan hienostuneessa ristiriidassa suomalaisen muodin (ja muotoilun) peruskäsitteiden, kuten funktion, arkisuuden ja perinteen kanssa. Mikään outolintu tai ulkopuolinen Laitinen ei varsinaisesti ole kansainvälisessä mielessä: suunnittelijakaksikko tuli tunnetuksi debyytillään Hyéresin muotitapahtuman näytöksessä Ranskassa vuonna 2006.
Kirjoitukseni on samalla oma yritykseni kirjoittaa muotikritiikkiä ja purkaa muodin kieltä. Lopuksi pohdin myös tarkemmin LAITISEN suhdetta suomalaiseen muodin ja muotoilun puhetapoihin.
Muoti ja hurmaamisen leikki
Ensisilmäyksellä muotimerkin mallistojen promokuvia selaillessa katsojalle avautuu jonkinlainen kokemus siitä, että tämä ei ole suunnattu aivan kaikille. Ja niin varmasti onkin. Vaatteet ovat mallistosta toiseen muodoltaan androgyynejä, miesten esittelemiä miesten vaatteita. Vaatteet ovat selvästi enemmän kuin arkisia, vaikka ne voisivatkin saada inspiraationsa arkisista kokemuksista: ulkona käymisestä, urheilusta, yöelämästä, punkkareista, nuorisokulttuureista tai jopa työunivormuista ja armeijahenkisistä asusteista. Vaatteet kiinnittyvät useaan alakulttuurin ja kulttuurin diskurssiin.Ne ovat muotia, niissä käytetään laadukkaita tekniikoita ja ne ovat kalliita.
Laitisen mallistoaMerkin nettisivuilla, jolta hädin tuskin saa tiedon merkin pr-vastaavista ja muutamat yhteystiedot, ei listata yhtäkään yrityksen visiota tai missiota, oikeastaan anneta kävijälle muuta kun pari kolme tärkeää osoitetta ja yhteystietoa sekä yksi kuva. Salamyhkäisyys vaikuttaa brändäämisen aikakaudella (jolla tietysti tietty anti-brändääminenkin on oma lajinsa) hieman oudolta, mutta lähemmin tarkasteltuna relevantilta: suuri osa merkin vaatteiden viehätyksestä kietoutuu mystisyyden verhoon ja palvelee itse vaatteen osaa: eksklusiivisuus on läsnä niin vaatteiden valmistuksessa kuin niiden myynnissä ja ostamisessa. Vaikka LAITINEN on kansainvälistä mainetta saanut muotimerkki, se on kuitenkin lähtenyt omin päin maailmalle, eikä luo näkyviä linkkejä kotimaan muotinimiin tai valmistajiin. Jonkinlainen etäisyys suomalaiseen muotiin ja sen kliseisiin on läsnä jatkuvasti ja vaatteet näyttäytyvät myös tätä taustaa vasten miellyttävällä ja kiinnostavalla tavalla kansainvälisinä ja nomadisina tyyleinä.
Muodin areenoina ovat toimineet perinteisesti muotinäytökset ja -lehdet, ennen kuin vaatteet päätyvät kauppaan ostettaviksi ja näin käyttäjien kaappeihin ja rekeille. Muotimaailma on entisestään nopeutunut ja globaalistunut internetin aikakaudella. Yhtä tärkeitä kuin muotiviikot ja näytökset ovat blogit, jotka välittävät videota ja kuvaa sekuntien viiveellä ympäri planeetan. LAITINEN vaikuttaa mainostavansa itseään kuin huomaamatta. Kun netin hakukoneiden avulla yrittää päästä jyvälle merkin vaatteista, löytää itsensä helpommin blogien ja muotilehtien sivuilta, jolla puhutaan merkin vaatteista, kuin merkin omilta nettisivuilta. Analyysi vaatteista ja muodista on ulkoistunut suosittelun sfääriin, jonka ytimenä on muodista kiinnostuneiden blogosfääri.
Kuvia etsiessä ja lopulta niitä katsellessa mieleen muistuu ajatus muodista tietynlaisena hurmaamisen leikkinä. LAITINEN flirttailee katsojansa kanssa eksklusiivisuudella, joka muotiin ja designiin myös liitetään hyvin usein. Jo merkin näytöskuvien ja mallistojen kuvien löytäminen internetistä osoittautuu pieneksi seikkailuksi. Monesti tuntuu siltä, että useat suomalaisen muodin edustajat rakastavat asiakastaan ja tarjoavat kaikille jotain tasapuolisesti. Itse muoti ja vaate ovat paikallaan ja pyytävät tulemaan lähemmäs, jos sattuu kiinnostamaan. Vaatteet, kuvat ja näytökset ovat tilaisuuksia herättää mielenkiinto, saada katsoja haluamaan selvittää itse mysteeri.
Alhaalla ja ylhäällä – Alakulttuurista vaatteeksi
LAITINEN on aina ammentanut vaatteissaan laajalti erilaisista nuorisokulttuureista sekä miesten pukeutumisen historiasta. Vuoden 2012 syksy/talvi-mallistossa riittää viittauksia erilaisiin kulttuurillisiin vaikutteisiin. Vaatteet myötäilevät mallejaan ja ovat silminnähden taidokkaasti räätälöityjä, hyvin valmistettuja ja loppuun asti rakennettuja kokonaisuuksia. Mallistoissa on niin sanotusti klassisia vaatekappaleita, housuja, shortseja, hameita, pikkutakkeja ja takkeja, kuitenkin usein ikään kuin uudelleen konstruoituina. 
Syksy/talvi 2012 -mallisto antaa katsojalleen mm. arktisen löytöretkeilijän asua muistuttavan oranssi-mustan kaapumaisen, valtavalla hupulla varustetun toppatakin. Vaatteen pinnalla risteilee digitaalisesti painettuja, osin lähes abstrakteja kuvioita, jotka tuovat ensivilkaisulla mieleen kasvien varret. Itselleni kuvio toi mieleen toisaalta punkkareiden kloorilla valkaisemat oranssinsävyiset tee-se-itse-vaatteet.
Aiemmissa mallistoissa mustavalkoisen ja harmaan skaalalla liikkuneet vaatekappaleet ovat saaneet uudessa olevassa mallistossa jo hieman väriä, mm. metsänvihreää ja kirkasta oranssia. Selkeät huomiovärit assosioituvat aluksi työvaatteiden kirkkaaseen väritykseen, erityisesti oranssi tuo mieleen asvalttimiesten oranssit univormut, toisaalta moottoriteiden kelmeän oranssin valaistuksen ja liikennemerkkien huomiovärityksen. Kiiltävät, muovisen oloiset materiaalit pomppaavat silmille yllättävien väriyhdistelmien myötä. Sinänsä klassisen oloiseen pikkutakkiin on yhdistetty hartia- ja hihaosa neopreenia muistuttavasta materiaalista. Kiiltävät, pulleat ja raskaat toppatakit tuovat mieleen astronauttien folioidut avaruusasut ja science fictionin maailmat, 90-luvulla reiveissä liikkuneet nuoret, toisaalta taas retkeilyvarusteet. Mukana on myös kumista kalastajan haalaria muistuttava nahkainen asu, jossa housuihin yhdistetyt henkselit saadaan irti vetoketjulla.
Laitisten sisarusten suunnittelemien vaatteiden ulkopuolisten referenssien etsiminen tuntuu usein päätyvän loputtomien viittaussuhteiden suohon, jossa potentiaalisia alkulähtökohtia on useita. Yhtenä keskeisenä elementtinä toimii kuitenkin alakulttuurin, useimmiten nuorisokulttuurin irrottaminen kontekstistaan ja sen yhdistäminen yllättävään ja ylelliseen materiaaliin ja toteutukseen. Ylhäisellä materiaalilla, villalla tai silkillä alakulttuuri ylevöityy luksukseksi, vaikkei sitä aina paljaalla silmällä heti huomaisi. Tässä mallistossa esillä tuntuvat olevan esillä erityisesti 90-luku, rave- ja punk-kulttuuri, yhdisteltynä utilitaristiseen miesten pukeutumiseen. Usein printtejä käyttävissä vaatteissa esiintyy trompe l’oeil -henkisiä kuvioita ja tekstuurin vaihdoksia. Ainoastaan kuvien perusteella on usein hankala saada selkoa käsillä olevista materiaaleista ja tekniikoista. Matalan sfäärissä liikkuvat kuvat ovat kuin toiseen potenssiin korotettua luksusta – luksusta, jota ei tunnista sellaiseksi, jos ei itse ole asiaan vihkiytynyt.
Nuori romantiikka, kova maailma ja pehmeä nahka
Merkin vaatteet ja oikeastaan koko visuaalinen ilme henkii tiettyä nuoruuden uhmaa. Muodissa nuoruus on yleensä kaksiteräinen miekka; toisaalta nuoruutta ja sen kauneutta ihastellaan, toisaalta muodin kuluttamiseen kuuluu luksuselämäntapa, joka taas on useimmiten mahdollista vain vanhemmille, aikuisille ja varakkaille. Mallistojen visuaalisessa ilmeessä uhmakkuus syntyy nuoruuden innon ja ennakkoluulottomuuden 
reflektoinnista ja nuorisokulttuurista ammentamisesta, toisaalta taas kovin militanttien asujen, tiukan räätälöinnin ja tumman, lähestulkoon uhkaavan ilmeen luominen promootiokuvissa ja asujen stailauksessa.
LAITISEN vaatteissa, tai ehkä pikemmin tässä tapauksessa voisi sanoa kuvissa, joissa vaatteet esiintyvät, katsojan katseen ja vaatteita yllään kantavan mallin suhde on mielenkiintoisen kompleksinen. Yhtäältä toisinaan lähes rooliasuja muistuttavat vaatteet tekevät mallistaan objektin, johon projisoidaan sekava soppa fetissiksi muodostuvia materiaaleja ja viitteitä. Fetissimäisyys artikuloituu usein selkeimmin nahan käytössä, joka assosioituu yleisesti kulttuurissa aistilliseksi, jopa eroottiseksi materiaaliksi. Nahka pilkahtaa toisinaan pienenä flirttailevana yksityiskohtana, toisinaan yllättävänä erikoisena nahkaisena kokoasuna.
Vaatteita katsellessa ainakin itseni valtaa kaksijakoinen suhde. Toisaalta tuntuu, että alakulttuureja, fetissipukeutumista ja sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa arvoasteikossa alaportailla olevien nuorisojengien hallussa olleita symboleja käytetään tietyssä mielessä hyväksi, kun niistä tehdään kallista huippumuotia. Toisaalta vaatteet tuntuvat syntyvän myös aidosta hiljaisesta ihailusta inspiraation kohdetta kohtaan. Valta on pojilla, jotka pitävät näitä vaatteita päällään, joita keskitytään katselemaan. Vaatteet ja kuvat ovat oodeja nuorille, usein romantisoivan katseen kautta tallentuneita. Se seikka, kuka lopulta vaatteita päällään pitää on aina jokseenkin toissijainen – tämä on fantasiaa, ostotilanne on realiteetti.
Lopuksi: LAITINEN + Suomi + muoti
Mitä suomalaiselle tulee mieleen sanaparista muoti ja Suomi? Uskallan väittää, että marimekot, nansot ja ivanahelsingit nousevat ensimmäiseksi mieliin. Kuten taidekin, muoti on ollut ja on edelleen tärkeä kansallisen identiteetin rakentamisen projekti. Tuntuu usein siltä, että suomalaiseen muotiin liittyvät diskurssit ovat, itse asiassa, diskursseja, jotka tuottavat arvoja, joita ei ole perinteisesti liitetty muotimaailmaan. Kaikkein kliseisimpänä tapausesimerkkinä suomalaisesta muodista toimikoon Marimekko. Vuonna 1951 perustettu Marimekko tuottaa vaatteita, sisustustuotteita ja tekstiilejä, nojautuen vahvasti laadun, suomalaisuuden ja erityisesti perinteikkyyden, jopa nostalgian diskursseihin. Marimekko on myös osa Artekin ja Arabian funktionalistisen eetoksen ja perinteen jatkajien joukkoa, suomalaisen 
muotoilun ydintä. Arabian ohella Marimekkokin on myös jokamiehen muotoilua, sellaista myyttistä franckilaisuutta, joka ei tee numeroa itsestään. Marimekon perustaja ja äitihahmo Armi Ratia piti itsekin Marimekkoa eräänlaisena esimerkkinä sosiaalidemokraattisesta muotoilusta. Muodin ja pukutaiteen länsimainen historia ei kuitenkaan ole kovin sosiaalidemokraattista, vaan enemmänkin kehityskaari, joka on saanut alkunsa monarkiasta ja päättynyt globaaliin jälkikapitalistiseen yhteiskuntaan. Muoti oli ja on edelleen erottautumisen ja assilimoitumisen politiikkaa.
Mielestäni vahvimpana Marimekkoa ympäröivästä diskursseista vaikuttavat ajallisuuteen sitoutuvat perinteikkyyden ja nostalgian puhetavat. Muotitalo nojaa nostalgiaan, eikä se ole tosiaan ainoa aikaa muotoilun osana käyttävä design-talo. Marimekko koostuu nostalgiasta, kaukokaipuusta ja haikeasta muistelosta. Vuosikymmenten varrella Unikko-kankaista, Arkkitehti-laukuista ja Mariskooleista on syntynyt jaettua suomalaista alitajuntaa. Muotiin liitetään usein ohimenevyyden, keveyden, nuoruuden, pienoisen dekadenttiuden ja turhuuden kliseisyyksiä. Suomalainen muoti on usein kuitenkin vakavaa arkea. Laitisten maailma luo juuri sitä muodin illuusiota ja fantasiaa, jota muodilta usein odotetaan. Tässä mielessä se eroaa rationalistis-funktionalistisesta suomalaisen muotoilun kärjestä. Vaatteet vievät omaan, mystiikan ja hiljaisen hurmaamisen maailmaan, jossa kansallisuus ja muu ylimääräinen unohtuu.
LAITINEN tuo omanlaisensa näkökulman yhtälöön ”Suomi + muoti” juuri rikkomalla kuvaa erityisen suomalaisesta suunnittelijasta. Oikeammin, se tekee koko kansallisuusaspektin epäkiinnostavaksi omalla työllään, joka puhuttelee tarkoituksellisesti ikiomaa ostajien ryhmäänsä. Vaate puhuu kaikille, kielestä ja syntyperästä riippumatta – tai oikeammin, vaate puhuu usein niille harvoille, jotka näkevät sen oman kielen ja sitä rakastavat.
laitinencollection.com
laitinencollection.blogspot.com
Kirjoittaja on taidehistorian opiskelija,
joka työskentelee nykytaiteen parissa.