Marko Gylén
Marko: DocPoint on jo yli kymmenvuotias. Millaisena näette asemanne kotimaisessa kentässä?
Erja: Festivaalilla on 34 000 kävijää kuudessa päivässä eli noin 6 000 päivässä. Näytämme 10–14 kotimaista dokumenttia ja reilusti yli sata ulkomaista dokumenttia joka vuoden tammikuussa. Missään muualla Suomessa ei voi nähdä tällaista määrää dokumentaarisia elokuvia. Työnämme on etsiä parhaat maailmalla liikkuvat elokuvat, valikoida kiinnostavimmat ja tuoda ne Suomeen.
Erja Dammert (Kuva: Heidi Uutela) Näin osallistumme keskusteluun, joka on tärkeää koko maailman kannalta. Sanoisin jopa, että näin tuomme näkyviin ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, ekologisessa, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä. Samalla teemme näkyväksi dokumenttielokuvan asemaa taiteiden kentällä, sitä, että dokumenteista voi saada myös esteettisiä, eksistentiaalisia ja hauskojakin kokemuksia.
Marko: Tässä mielessä sillä on paikkansa muiden festivaalien joukossa.
Erja: Kyllä, erityisesti suhteessa muihin merkittäviin, kuten Rakkautta ja anarkiaa -festivaaliin täällä Helsingissä, Tampere Film Festivaliin, Espoo Cinéen sekä kaikkien rakastamaan Sodankylän elokuvajuhlaan, joka on Suomen portti maailmaan.
Marko: Entä suhteessa kansainvälisiin dokumenttielokuvafestivaaleihin?
Erja: Kansainvälisesti meitä kehutaan aina kovin – uutena taiteellisena johtajana minulla itsellänihän ei vielä ole mitään osuutta tähän. Monet entiset vieraamme kertovat, että on meillä on ihana yleisö ja on huojentavaa tulla festivaaleille, joissa ei ole kilpailua vaan keskitytään vain elokuviin. Saamme kehuja myös tinkimättömästä ohjelmasta ja laadukkaasta linjasta. Tämä on merkittävää, sillä suhteessa kansainvälisiin festivaaleihin meillä on varsin pieni henkilökunta.
Marko: Miten näet DocPointin pystyvän houkuttelemaan niin sanottua suurta yleisöä, esimerkiksi suhteessa televisioon?
Erja: DocPointissa elokuvat ovat laajempaa yleisöä kiinnostavia. Muutaman vuoden työn tuloksena syntyvä dokumentti onkin usein syvällinen katsaus aiheeseensa. Festivaalin aiheet ovat aina ajankohtaisia ja tällä tavalla DocPoint voi tyrkätä käyntiin uusia merkittäviä keskusteluja, tuoda niitä Suomeen. Meidän ei myöskään tarvitse suunnata kaikkia elokuvia kaikille siinä määrin kuin esimerkiksi televisiossa, vaan olemme tässä suhteessa vapaampia. Elokuvamme ovat usein myös pidempiä kuin televisiossa. Nämä seikat sallivat syvällisemmän otteen aiheeseen. Lisäksi DocPoint on eteläsuomalaisille helposti lähestyttävä paikka, jossa voi kollektiivisesti syventyä kokemaan jotakin, mistä ei aiemmin tiennyt paljoakaan. Itsellenikin ohjelmistossa on paljon uutta tietoa ja sävähdyttävää, tunteisiini vetoavaa sisältöä.
Marko: Mitkä ovat tammikuun 2012 DocPointin teemat? Miten olette niihin päätyneet?
Erja: No, ensinnäkin ”Insh’Allah – kevät koittaa”. Sarjassa on kymmenkunta elokuvaa, jotka käsittelevät melko laajasti arabimaita, sekä viimekeväistä kansannousua Tahrir-aukiolla että historiallista taustaa. Näytämme esimerkiksi Gillo Pontecorvon 1960-luvun elokuvan Taistelu Algeriasta yhteistyössä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa. Se kuvaa todella voimakkaasti ja hienosti Algerian itsenäisyyssotaa. Tahrir-elokuva on koskettavan tarkka kuvaus Egyptin kansannoususta ja odottelemme kovasti ohjaajaa Suomeen puhumaan kuvauskokemuksistaan. Lisäksi on muutama islamia esittelevä elokuva… Itse asiassa esitämme Alppilan kirkossa elokuvan, joka käsittelee islamilaista teologiaa. Hienoa, että kirkko on mukana siinä. Sitten on arkielämän kuvauksia – kuten ihania isoäitejä – joista näkyy, että ihmisten arkeen liittyvät asiat ovat jokseenkin samankaltaisia ympäri maailmaa.
Marko: Entä muut teemat?
Erja: Toinen teemamme on Eurooppa, sen kuvaaminen, miten vaikeaa Euroopan on käsitellä muuttumistaan: Euroopan rakenteet eivät kestä nykymaailmaa, meille tulee kiinalaisia ja korealaisia tehtaita ja niiden mukana uudenlainen työkulttuuri. Niguri on hieno elokuva siitä, kuinka italialaiseen 500 asukkaan kylään tulee 1500 pakolaista. Se kuvaa tätä asiaa – ei ongelmaa vaan asiaa – jota Euroopan ja koko maailman tulee käsitellä: miten suhtautua siihen, etteivät ihmiset saata asua omassa maassaan lukuisista syistä johtuen. Kolmas teemamme on ”Sodan jälkeen”. Sarja käsittelee sodanjälkeistä tilaa sekä yhteiskunnallisesti että yksilötasolla. Esitämme muutaman elokuvan Haagin sotarikosoikeudenkäynneistä, joissa käsitellään kansanmurhien oikeusprosesseja. Toisaalta sodasta selviytyminen on pitkälti yksilötason ongelma, ja elokuva Tiniest Place kuvaa todella koskettavasti kylän ihmisten toipumista sisällissodasta El Salvadorissa ja toisaalta Somnambulists ja Hell and Back again puolestaan kuvaavat sotilaiden paluuta arkeen.
Danfung Dennis: Hell and Back AgainMarko: Palataan vielä tuohon dokumentin yhteiskunnalliseen tehtävään, osallistuvuuteen ja vaikuttavuuteen, jota jo sivusimme. Miten näet dokumentin voivan vaikuttaa niin sanottuun suureen yleisöön, muutenkin kuin vain informaation antajana, muotonsa kautta?
Erja: Dokumentti on luonteeltaan yhteiskunnallinen, vaikkakin jotkut elokuvat pureutuvat ennen kaikkea ihmisenä olemiseen, yksilöön. Kun valikoin elokuvia, katselen, mitä teemoja maailmalla nousee esiin. Mietin katsoessani, ovatko elokuvan esittämät kysymykset sellaisia, että ne herättävät keskustelua ja ajatuksia meidän maailmassamme. Mutta DocPointissa on myös kevyitä dokumentteja. Ei kukaan jaksaisi, jos koko festivaali olisi pelkkää kansanmurhaa. Ihmiselämässä on myös muulla tavalla syvällisiä ja ihanan absurdeja asioita. Dokumentti on elämän peili. John Grierson, brittiläisen dokumenttielokuvan isä, sanoo kutakuinkin niin, että dokumentti on todellisuuden havainnointien uudelleen järjestämistä, muotouttamista. Maxim Gorki taas sanoo mustavalkoisesta mykkäelokuvasta 1920-luvulla, että se on kaikkein lähimpänä unta. Näin se vaikuttaa suoraan alitajuntaamme. Esimerkiksi lapset suorastaan imeytyvät elokuvaan. Muistan lukeneeni jonkun biologin teksteistä, että katseemme seuraa väistämättä liikkuvaa kohdetta, se on meidän strategiamme selviytyä. Niinpä seuraamme liikkuvaa kuvaakin, emme voi sitä ohittaa. Erityisesti silloin, kun elokuva ei ole vain journalistinen, vaan käyttää hienosti elokuvallisia, visuaalisia ja rakenteellisia keinoja, se voi olla syvällinen kokemus. Ainakin minä joudun pohtimaan ratkaisujani: miten suhtaudun tonnikalan tai soijan syömiseen. Ja toisaalta dokumenttielokuva voi antaa minulle kokemuksen ihmisenä olemisen iloista ja nautinnoista. Ei dokumentti ole pelkää masokistista tuskaa.
Marko: Eli dokumenttielokuvan äärellä ihminen joutuu ikään kuin vastatusten tosiasian kanssa, voimakkaammin kuin esimerkiksi sanomalehtiuutisen kohdalla…
Erja: Niin. Toki jos ihminen lukee kirjaa puolitoista tuntia, niin kyllä hän paneutuu aiheeseen, mutta silti kuvassa on vielä jotain enemmän, enemmän kuin tuhat sanaa.
Marko: Ja kun se vielä on indeksinen kuva, jolla on suora yhteys todellisuuteen…
Erja: Kyllä. Mieleeni tulee vielä tämä teoria peilisoluista. Kun näemme jonkin ihmisen liikkuvan, samastumme liikkeeseen. Samastumme myös toisen ihmisen tunteeseen, vaikka se näkyisi vain valkokankaalla. Meidän kykymme samastua on valtava, ja sekin lienee elonjäämisen kannalta tärkeää ja sitä me elokuvantekijät hyödynnämme.
Marko: Tämähän on tavallaan jo Aristoteleen draaman teoriassa. Katsoja pystyy elämään samoja tunteita kuin näyttämöllä, mutta turvallisesti etäännytettynä.
Erja: Niin ja sitten, toisin kuin antiikin draamassa, dokumentissa on vielä se hirvittävä tai ihastuttava asia, että kyseessä ovat oikeat ihmiset. Tuo on totta. Siitä tulee se viiltävyys. Nuo tapahtumat ovat totta noille ihmisille.
Marko: Tätäkin on jo sivuttu, mutta kysyn vielä tarkemmin, mitä eroja kokemuksessa on, kun dokumenttia ei katsotakaan televisiossa, vaan yhteisöllisemmin elokuvateatterissa tai jopa festivaaleilla.
Erja: Kokemus elokuvateatterissa on kollektiivinen. Elokuva itse asiassa muuttuu yleisötilanteensa myötä. Vuorovaikutus on erilainen. Kun elokuva on todella tunteellinen, niin on hurjaa istua ja itkeä tai nauraa pimeässä yhdessä satojen ihmisten kanssa. Festivaaleilla vierailee lisäksi ohjaajia, muita elokuvantekijöitä ja yleisöä joiden kanssa voi keskustella ja olla erikin mieltä.
Marko: Mennään seuraavaksi hieman toiseen aiheeseen. YLE ei ole DocPointin päärahoittaja, mutta muuten tärkeä yhteistyökumppani. Millainen?
Erja: Teemme yhteistyötä erityisesti YLE Teema -kanavan kanssa. Heillä on DocPoint-teemapäivä. Myös YLE:n Aamu-tv:ssä on ohjaajahaastatteluja. Uskon, että yhteistyö Ylen kanssa on molemmille rikastuttavaa, ja tietenkin yleisöllekin.
Marko: Miten YLE:ssä sitten koetaan DocPoint? Täydentääkö se YLE:n dokumenttitarjontaa?
Erja: On tietysti nostettava esille Dokumenttiprojekti, joka on Jarmo Jääskeläisen perustama ja Iikka Vehkalahden ansiokkaasti kehittämä. He ovat tehneet paljon töitä suomalaisen dokumenttielokuvan eteen ja tuoneet maailmalta dokumentteja Suomeen. Kaikkialla dokumenttielokuvan kanssa työskentelevät tuntevat Vehkalahden. Hän on suomalaisen dokumenttielokuvan tärkeä airut, siis toisella tavalla kuin Pirjo Honkasalo, jonka elokuvat tunnetaan kaikkialla dokumentin maailmassa. YLE on siis ollut myös tärkeä rahoittaja, ja koko tämä rakenne tehnyt hyvää dokumenttielokuvalle. Mutta nyt ajat ovat muuttuneet. Aikaisemmin YLE:llä oli kaksi dokumenttiohjelmapaikkaa, mutta ensi vuoden alusta vain yksi. Se vähentää väistämättä ihmisten mahdollisuutta nähdä elokuvia monelta maailman kolkalta ja tietenkin myös Suomesta. Toivottavasti muutos ei kuitenkaan ole pysyvä. YLE ei myöskään enää rahoita kotimaisia dokumentteja samalla tavalla kuin aikaisemmin, mikä on aikamoinen isku suomalaiselle dokumenttielokuvalle. Emme kuitenkaan ole lyötyjä.
Marko: Onko YLE:llä jokin linja, minkälaisia dokumentteja se suosii? Esimerkiksi, pitääkö niissä olla joku kytkös Suomeen?
Erja: Tällaista kyllä väläyteltiin jossain kohtaa, mutta toivottavasti näin ei ole, sillä muutenhan kaikki joutuisivat vain palkkaamaan Suomi-blondin tai Eloveena-tytön esiintymään ulkomailla kuvattavissa dokumenttielokuvissa.
Marko: Heh.
Erja: Ymmärrän, että YLE:llä on rahoitusvaikeuksia, mutta sitä en ymmärrä, mikseivät poliittiset päättäjämme pidä tärkeänä, että Suomessa nähdään voittoa tavoittelemattomia ohjelmia, joiden tarkoitus on ylläpitää niin sanottua kansansivistystä tai tiedonvälitystä. Toki, jos suuri osa ihmisistä haluaa katsoa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, niin suotakoon se heille, mutta on myös ihmisiä, joille olisi välttämätöntä tietää jotain muutakin maailmasta.
Marko: Niin, eikä se jää vain näihin ihmisiin, vaan monet heistä sitten toimivat muuten yhteiskuntaa hyödyttävästi sen kokonaiskuvan pohjalta, jonka ovat dokumenteistakin saaneet. Esimerkiksi opettajat ja poliitikot. Kysyisin vielä siitä, jääkö YLE:llä jokin dokumenttityyppi paitsioon, esimerkiksi kokeellinen.
Erja: En itse asiassa tiedä Sari Volasen Uuden Kinon tilannetta, mutta pahoin pelkään, että sillekin on käymässä huonosti.
Marko: Entä sitten sitten internet? Onko se haaste vai mahdollisuus? Näkyykö se elokuvien muodossa?
Richard Jobson: The Somnambulists
Erja: Muodossa on ehkä ennemminkin vain enemmän vaihtoehtoja sen myötä. Elokuvia on tehty pitkään samanlaisella dramaturgialla: alku, keskikohta ja loppu jne. Nyt kun dokumentista on tulossa markkinatuote siinä missä kaikesta muustakin, niin parhaiten myyvät ne, joissa on päähenkilö ja ihan klassinen aristoteelisen draaman kaari. Mutta on mukavaa, että kerrontaa myös rikotaan. Toisaalta, suhtaudun internetiin sillä tavalla, että se on jo olemassa, ja se on välttämätön työkalu etsiessäni elokuvia ympäri maailmaa. Mutta kokemuksellisuus elokuvateatterissa on kuitenkin jotain ihan toista. Kollektiivinen kokemus , se iso pimeä sali, ja jopa ne sietämättömät popcorn-pussukat ovat toista.
Marko: Entä näetkö, että dokumentilla on tehtävänä myös mennä internetiin, pysäyttämään sen informaatiovirtaa, niin että ihmiset voivat oikeasti hetkeksi pohtia maailmaa, pelkän nopean chat-keskustelun tai surffailun sijaan?
Erja: Siellä onkin todella paljon harvinaisia dokumentteja. Ja toisaalta, kuten keväällä näimme, kännykkäkameralla ja internetillä voi synnyttää tai ainakin kiihdyttää vallankumousta. Minusta on todella mielenkiintoista se, että ihmiset käyttävät kännykkäkameraa esimerkiksi mielenosoituksissa kuvatakseen sen, joka aloittaa kivien heittelyn, joka siis voi olla vaikkapa naamioitunut poliisi, ja lataavat sen sitten heti sinne internetiin.
Marko: Se tavallaan lyhentää välimatkaa yleisön ja dokumentin välillä.
Erja: Niin. Toisaalta ihmiset haluavat yhä myös perinteisempää, rakennettua dokumenttielokuvaa, sellaista, jossa on kokoava näkemys ja jäsennys.
Marko: Entä miten näet YLE Areenan toiminnan?
Erja: Nykyisin en enää ehdi seuraaman sitä. Tässä näkyy hyvin maailman muutos. Aiemmin koko perhe katsoi televisiota yhdessä, ohjelmat katsottiin silloin kun ne tulivat ja niistä puhuttiin seuraavana päivänä koulussa ja työpaikalla. Se vahvisti jo olemassa olevaa yhteisöä. Tämä on kadonnut. Sen sijaan nyt ihmiset linkittävät toisilleen ohjelmia internetissä ja rakentavat tällä tavalla jatkuvasti uutta yhteisöllisyyttä.
(Kuvat: DocPoint)
DocPoint-festivaalin verkkosivut
