Lupaus dokumentaarisuudesta – dokumenttiteatteria 2000-luvulla

Janne Junttila

Yhdysvaltalaisia haastatteluihin perustuvia näytelmiä. Kuva: Janne Junttila.

”Dokumenttiteatteri on teatteria, joka perustuu haastatteluihin tai muihin ensi käden dokumentteihin.” Tähän tiivistysyritykseeni eräs kuulija tokaisi: ”Sehän on kuin sukelluslentämistä.” Totta. Näyttämöllä väitetään kerrottavan jotain todellisuudesta ja näytettävän jotain ”autenttista”, vaikka kuvattu todellisuus ei ole läsnä usein edes taltiona, vaan se esitetään.

Teatteria voi ajatella mediana, mutta voiko dokumenttiteatterin toimintalogiikkaa peilata joukkotiedotusvälineisiin? Kumpi ottaa oppia kummalta? Tiedämme, että tiedotusvälineiden valokeila rajaa todellisuutta julkisuuden näyttämöllä. Toimittajan valinnat, median totunnaisuudet ja omalakiset käytänteet luovat juonia, arvoasetelmia ja representaatioita, joita toki moni kansalainen osaa tulkita valistuneesti. Näin pitääkin olla: objektiivisuus journalismissa perustuu moniääniseen mediaan ja ajassa täydentyvään keskusteluun. Siihen kuuluu myös itsearviointi ja virheiden myöntäminen.

Tiedonvälitystä kohtaan tunnettu luottamus tai sen puuttuminen tulee ratkaisemaan journalismin taloudellisen selviämisen tulevina vuosina. Tiedonvälityksen luotettavuus ei perustu puhujakorokkeelta kuulijan varpaille pudotettuun ihannesanaan ”objektiivisuus”, vaan nähdäkseni niinkin ihmiselliseen asiaan kuin toimittajien ammattikillan ylpeyteen: haluun säädellä alan tavoitteita ja käytäntöjä oman kurinpalautusjärjestelmän, eettisen ohjeiston kautta, jotta lainsäätäjä pysyisi kädenmitan päässä painokoneista ja lähetystorneista.

Dokumenttiteatterin todellisuusrakennelmat vertautuvat monin tavoin muihin mediatuotteisiin, mutta ne esitetään, samoin kuin osa dokumenttielokuvan tekijöistä korostaa, aina taiteen kontekstissa. Aikanaan, ei kauankaan sitten, teatteri oli yksi sensuurin valvomista mediumeista. Jo hyvän aikaa poliitikkojen ja erilaisten painostusryhmien mielenkiinto on suuntautunut sanomalehtien, radion, television ja verkon sisältöihin. Jos nykyteatteri kokeekin olevansa yhteiskunnassa hieman marginaalissa, huutelemassa nukkavierun viihdyttäjän vaatteissa, voi iloa ehkä tuoda se huomio, että teatteri on ajassamme täydellisen vapauden saareke. Teatterilla mediana on vastuunsa yleisön ja lain edessä, mutta sen vapauksien pitäisi antaa tekijöille itseluottamusta.

Kansainvälinen dokumenttiteatteri elää kolmatta kultakauttaan. Aiemmat vaiheet liittyvät poliittisen teatterin historiaan 1920–30- ja 1960–70-luvuilla. Näistä osin tarkoitushakuisen ”opetusteatterin” rasitteista on viime vuosina pyritty vapautumaan. Olen tutkinut kansainvälistä dokumenttiteatteria puolitoista vuotta. Monikin asia jaksaa yhä hämmästyttää: Dokumenttiteatteri virkosi vuosituhannen vaihteen molemmin puolin useissa maissa suurin piirtein yhtä aikaa. Lajin suosio on vankkaa muun muassa Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Isossa-Britanniassa haastatteluihin perustuva dokumenttiteatteri on 2000-luvulla teatterin valtavirtaa.

Vaikka laji on erittäin monimuotoinen ja moniääninen, monilla tekijöillä on selkeä taiteellis-eettinen normisto siitä, kuinka he käyttävät tosiperäistä aineistoa esitystaiteessaan. Monet dokumenttiteatterin tekijät huolivat esityksiinsä vain ainesta, joka on peräisin ensi käden lähteistä, siis sellaisen henkilön kertomaa tai kirjoittamaa, joka on itse todistanut kerrottavat tapahtumat. Tarkkojen menetelmien lisäksi puolidokumentaarisia hybridimuotoja on paljon. Ja näin saakin olla. Dokumentaarisuuden ei pidä olla dogmi, se on vain yksi käytettävissä olevista taiteen välineistä.

Brittitutkija Derek Pagetin mukaan dokumentaariset esitysmuodot taiteessa, valokuvassa, teatterissa, elokuvissa ja televisiossa ovat nousseet esiin osin siksi, että kansalaiset luottavat tapahtumien silminnäkijöihin enemmän kuin viranomaisiin ja dokumentteihin. Hänen mukaansa syynä on ”kasvava tyytymättömyys poliittiseen päätöksentekoon ja luottamuksen puute yhteiskunnan instituutioihin, kuten terveydenhuoltoon, poliisiin ja oikeusistuimiin”. Ison-Britannian ”terrorismin vastaisen sodan” likapyykin ja vuosikausia kestäneiden median luotettavuusskandaalien läpi tarkasteltuna näkymä on ehkä Suomea kärjistyneempi.

Pagetin mukaan epäluottamuksesta on tullut kansallisesti ja globaalisti ajatellen oletusasetus. Todistuksen ja silminnäkijyyden korostuminen medioituneessa yhteiskunnassa liittyy siihen, että tiedosta ja dokumenteista on tullut haavoittuvaisia informaationhallinnalle ja postmodernille epäluulolle. Australialaisen teatteripedagogin Michael Andersonin mielestä dokumentaarisen teatterin kansainvälisessä suosiossa voi olla kyse sen sisältöjä enemmän muun mediaympäristön puutteista. Neuvottomuus 2000-luvun monimutkaisten ja ylikansallisten kriisien ja ilmiöiden edessä on herättänyt tyytymättömyyttä. Moni on kokenut, että poliittiset ja taloudelliset päättäjät sekä media pelaavat samaa maalia, kansalaisten seuratessa kentän tapahtumia katsomosta. Journalismi ei kytkeydy ihmisten elämään, eikä tuota siihen toivottuja merkityksiä.
Rimini Protokoll -ryhmän esitys Airport Kids nähtiin Helsingin juhlaviikoilla 2008. Kuva: Stefan Kaegi


Esityksen totuudellisuutta tai autenttisuutta arvioitaessa tulee kysyä, kuinka sen tosielämästä peräisin oleva aineisto on valittu, järjestetty ja esitetty. Dokumenttien valinnasta pitäisi mielestäni tehdä esityksessä tai sen yhteydessä läpinäkyvää. Mutta entä jos dokumenttiteatteri onkin vain yksi propagandan muoto, yksi uusi puolitotuuksien järjestelmä, kysyy amerikkalainen teatteritutkija Carol Martin. Hän toteaa, että todistusaineistoa ja lausuntoja voidaan käyttää samaan tapaan kuin oikeudenkäynnissä: sopivilla todisteilla hyvä syyttäjä saa konstruoitua rikoksen. Martin puhuu poliittisen tarkoitushakuisuuden lisäksi myös hienosyisemmistä seikoista: ”Dokumenttiteatteri hyödyntää usein vain tietynlaista muistia.” Aineiston ulkopuolelle jäävät silmäykset, ruumiin kieli, tilan tuntu, mittasuhteet. Näitä ohjaaja ja näyttelijät tavoittelevat jälleen näyttämölle, mutta teatterin lakien mukaisesti.

Toimittaja Jyrki Räikkä kuvasi ohjaaja-toimittaja Susanna Kuparisen näytelmää Eduskunta Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla ”vasemmistopropagandaksi” (HS 23.3.2011). Tämä ei ole dokumenttiteatterin kannalta hyvä leima. Toisaalta valtamedian painoarvolla langetettu tuomio antaa teatterille siltä kauan puuttunutta painoarvoa. Se ehkä pakottaa myös suomalaisen dokumenttiteatterin tekijöitä pohtimaan menetelmiä ja niiden läpinäkyvyyttä tarkemmin – ja kenties etsimään vastauksia kansainvälisen dokumenttiteatterin nykytraditiosta.

Monen tutkijan mielestä ”autenttisuus” on ongelmallinen käsite. Michael Andersonin mielestä teatterintekijöiden pitäisi huolehtia autenttisuuden sijaan luotettavuudesta. Dokumenttiteatterin tutkijat ja tekijät viittaavat taajaan teatterilajin totuudellisuuteen sekä sukulaisuuteen journalismin ja historiallisen dokumentaation kanssa. Kuitenkin tiedämme, että käsityksemme historiasta on subjektiivista ja aikasidonnaista, että historialliset dokumentit paljastavat vain osan totuudesta, ja että valikointi dokumenttien arkistosta on mahdollisesti tarkoitushakuista. Onko siis hämäävää puhua tositeatterista tai journalistisesta teatterista? Onko dokumenttiteatterin määritelmän näin tiukka rajaaminen paitsi osin valheellista, myös taiteelle vierasta? Itse jaan uuden aallon dokumenttiteatterin kolmeen näkökulmaan: journalistiseen dokumenttiteatteriin, sanasanaiseen dokumenttiteatteriin ja taiteelliseen dokumenttiteatteriin. Riippuen painotuksesta, esityksen suhde tosielämän dokumentteihin vaihtelee.

Stella Bruzzi pohtii dokumentin suhdetta todellisuuteen dokumentaarista elokuvaa käsittelevässä kirjassaan New Documentary – A Critical Introduction (2006). Bruzzi väittää, että dokumentaarisen aineksen totuudellisuutta aletaan kyseenalaistaa silloin, kun se ei ristiriitatilanteessa suostukaan kummankaan osapuolen todistusaineistoksi. Bruzzi myös kirjoittaa viehättävästi, että ”katsoja ei tarvitse mitään opaskylttejä ja heittomerkkejä ymmärtääkseen, että dokumentaarinen aines on aina todellisuuden ja tulkinnan, jopa asenteellisen tulkinnan, vuoropuhelua”. Katsojille riittää dokumentaarisuuden lupaus.

Kirjoittaja on toimittaja ja filosofian maisteri. Hän on työskennellyt YLE:n radiotoimittajana ja kirjoittanut muun muassa Suomen Kuvalehteen ja Voima-lehteen. Junttila kirjoittaa tietokirjaa, jossa kerrotaan dokumenttiteatterin menetelmistä käytännönläheisesti. Esimerkkeinä on saksalaisia, yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä huipputeattereita ja -teatteriryhmiä.

Linkki:

Lisää tietoa lajista sekä video-otteita kansainvälisen dokumenttiteatterin tekijöiden haastatteluista Dokumenttiteatteri-sivustolta