Monta totuutta dokumentin taiteesta

Marko Gylén ja Saara Hacklin

Käsillä olevan Mustekalan teemanumero pureutuu kysymykseen dokumentista ja totuudesta. Aihetta ei ole haluttu rajata käsittelemään vain perinteisesti dokumentaarisiksi miellettyjä alueita kuten dokumenttielokuvaa ja valokuvaa. Tavoitteena on pikemminkin kysyä, miten dokumentaarisuus, ja laajemmin ottaen taiteen todellisuussuhde, oikein toimivat kaikessa monimuotoisuudessaan.

Sana ”dokumentti” tulee latinan opettamista tarkoittavasta docere-verbistä ja on sukua kreikan dokein-verbille, joka merkitsee näyttämistä. Dokumentti on yleistettävissä oleva näyte, kerronnallistettavissa oleva tapaus, todiste, osoitus.Todellisuuden interventio?

Kyse ei ole koskaan vain tiedosta, vaan aina siitä, miten tarttua todellisuuteen. Dokumentti tarjoaa kiintopisteen maailman jäsentämiselle, siihen osallistumiselle. Tämän vuoksi dokumentti on aina laajassa mielessä poliittista ja eettistä. Ja tämän vuoksi kaikessa taiteessa on dokumentaarisuutta.

Tammikuun lopussa on jälleen DocPoint-festivaalin aika. Marko Gylén haastatteli festivaalin taiteellista johtajaa Erja Dammertia. Tällä kerralla festivaalin teemana ovat muun muassa arabimaat. Dammert näkeekin festivaalin yhteiskunnallisesti tärkeänä keinona tuoda esille merkittäviä ajankohtaisia teemoja. Elokuvateatteri ja koko festivaali on omanlaisensa yhteisöllinen tilanne ja siksi otollinen keskustelun herättämiseen. Sellaisena se puolustaa paikkaansa ja tukee muita dokumentin kanavia, kuten YLE Teemaa ja internetiä.

Omassa artikkelissaan Kanerva Cederström luo katsauksen elokuvan ja dokumentin historiaan Pariisista käsin. Dokumentin lajityyppi elää tänä päivänä taas uutta kultakautta, mutta millä ehdoilla elokuvia tehdään? Onko mukaan tullut liikaa fiktiivisyyttä ja viihteellisyyttä ja millaisen yleisön tällainen blockbuster-dokumentti oikein olettaa? Cederströmin teksti käsittelee dokumentin historiaa Pariisin kaduilla, kuppiloissa ja silloilla kulkien.

Silvia Hosseini aloittaa artikkelinsa ajatuksella siitä, miten totuuteen voi pyrkiä valheen kautta. Iranilaista nykyelokuvaa käsittelevässä tekstissään Hosseini tarkastelee sekä dokumentin rajoja kyseenalaistavia dokumentteja että fiktioelokuvia. Iranilaisohjaajat pohtivat totuuden ja tarun suhdetta sekä muodon että sisällön tasolla. Mutta mikä lopulta on tuon aina tavoittamattomiin jäävän totuuden merkitys, miksi siihen pyritään näillä tai noilla keinoilla?

Janne Junttila käsittelee tekstissään uutta tulemistaan elävää dokumenttiteatteria. Junttila nostaa esiin sen, että aikana, jolloin informaatioon ja viranomaisiin suhtaudutaan yhä epäluuloisemmin, todistajien ja silminnäkijöiden rooli on korostunut. Dokumenttiteatterissa kiinnostavaksi haasteeksi muodostuu tilanne, jossa esitykseen valikoitu dokumentaarinen aines ei suostukaan vain tietyn osapuolen todistusaineistoksi, vaan alkaa ratkeilla saumoistaan, kääntyy ironiaksi tai kipukohtien paljastumiseksi.

Kirjallisuudessa kysymys totuudesta yhdistyy usein kiistoihin omaelämäkerroista: kuka tapasi kenet ja missä? Päivi Koivisto tarkastelee omaelämänkerran sijaan autofiktiota, kirjallisuuden lajia, joissa kirjoittaja kirjoittaa itsensä mukaan tekstiin. Autofiktioon liittyy kuitenkin usein hämmennys siitä, ettei lukija voi saada selkeätä ehjää kuvaa kirjailijasta, teksti ikään kuin pakenee määritelmiä ja kyseenalaistaa ajatuksen totuudesta. Autofiktiossa elämä näyttäytyy mahdollisuuksien liikkumatilana ja tätä vasten kohtalollisena.

Entä voiko musiikki olla dokumentaarista muutenkin kuin musiikkiesitysten taltioinneissa? Kokeellisessa musiikissa on usein otettu mukaan arkisen ympäristön ääniä tai sellaisia tuottavia esineitä. Tällainen sävellys voi esimerkiksi rytmittää todellisuutta eikä sikäli eroakaan muodoltaan ja tarkoitukseltaan kovin paljon dokumenttielokuvan leikkauksista ja juoksutuksista. Taina Riikonen on nostanut artikkelinsa teemaksi keskeisen äänen, hengityksen, ja tuo esille sen vastaansanomattoman ruumiillisuuden ja tosiasiallisuuden, joka seuraa mukanamme kuin varjo ja joka siksi on yhtä aikaa perusmusiikkia, läsnäoloa ja häiritsevää ylimääräistä ääntä.

Tosi-tv on jo nimensä mukaisesti totta. Omassa artikkelissaan Marko Gylén pohtii ja nyrjäyttää nurin tosi-tv:n todellisuussuhdetta. Tosi-tv ei ole vain viihdettä tai television dokumentaarisuuden kääntöpuoli, vaan sen voi nähdä paljastavan jotain tavastamme olla ja osallistua maailmaan, ja tässä mielessä se on dokumentaarista. Tällöin siihen pitää tosin suhtautua etäännytetysti, ikään kuin historiallisena näytteenä ajastamme, tai taiteena, joka asettaa kyseenalaiseksi ne merkitykset, joita se viihteenä vain vahvistaa.

2000-luvulla valokuvan asema osana nykytaiteen kenttää on jo itsestäänselvyys. Saara Hacklin tarkastelee Juha Suonpään Valokuva on IN -kirjaa, jossa seurataan valokuvan siirtymää kohti taidekentän ydintä ja Helsinki Schoolin syntyä. Suonpää nostaa esiin erilaisia diskursseja, joiden tarkoituksena on oikeuttaa valokuvan asema taiteena. Hacklin kysyy tekstissään, onko olemassa valokuvalle ominaista tapaa tulla puhutuksi ja onko dokumentaarisuus sittenkään valokuvan omin asia.

Kari Yli-Annala puolestaan kartoittaa artikkelissaan, miten eri muotoiset teokset käsittelevät eri tavoin suurin piirtein samaa kohdetta. Yli-Annalan teksti tuo yhteen viiden taiteilijan ajankohtaiset teokset: Eija-Liisa Ahtilan Missä on Missä, Brett Baileyn Exhibit A: Dr Fischer´s Cabinet of Curiosities, Claire Denis’n White Material, Isaac Julienin Western Union: Small Boats sekä Chistoph Schlingensiefin Via Intolleranza II ja Kauniimpaa kuin taivaassa. Kaikkien teosten kohteena on Afrikka, tuo yhtäältä kaikenlaisten uutisointien ja maailman ongelmien näyttämö ja sikäli dokumentoinnin perusaineistoa. Toisaalta yhtenäinen Afrikka on pelkkä fiktio, joka perustuu kolonialisoivaan eurooppalaiseen katsomistapaan. Tämä ongelma ilmenee eri tavoin eri taiteenlajeissa, elokuvassa, videossa ja näyttämötaiteessa, jotka nyttemmin yrittävät rikkoa asetelmaa, purkaa omaa länsimaisuuttaan.

(Kuva: Wikimedia Commons)