Tosi on – totuudellisuus tosi-tv:n taiteessa

Marko Gylén

Sanotaan ruma sana niin kuin se on: tosi-tv.

Tosi-tv:n kerrotaan alkaneen Music Televisionin The Real World -sarjasta (1992–), jossa joukko nuoria eri puolilta Yhdysvaltoja lähti yhdessä asumaan tilavaan suurkaupunkiasuntoon, yritti saada työuraansa alkuun ja muodostaa erilaisia ihmissuhteita. Sittemmin tosi-tv on laajentunut ohjelmasarjoihin, joissa kilpaillaan todellisesta työpaikasta, julkkisperhe elää ”arkeaan”, ollaan eri(s)tyksissä, vatkataan kermaa kilpaa, lauletaan nuotin viereen, sisustetaan asuntoja fotogeenisiksi eikä asuttaviksi sekä syödään ötököitä.

Tosi-tv on totta. Ohjelmatyypin totuudellisuudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ohjelman asetelma olisi keinotekoinen ja käsikirjoitettu. Totuudellisuus tulee siitä, että ohjelman tapahtumilla on todellisten tapahtumien kaltainen vaikutus henkilöiden elämään.

Tosi-tv-ohjelmissa television sisään tuodaan jotakin, jonka totuudellisuutta tv:n näytelmän keinotekoisuus ei voi kokonaan poistaa: ruoka, seksi, itsetunto, työura, ihmissuhteet, ruumis. Sitten tälle todellisuuden kappaleelle aiheutetaan jokin muutos, ja ihminen joutuu kantamaan muutoksen seuraukset ohjelman ulkopuolisessa todellisuudessa. Tämä tehdään kaikkien tieten: televisio-ohjelmaan osallistuminen on yksi tapa muiden joukossa, jolla voi muuttaa elämäänsä. Tai jopa se paras ja perustavin tapa, koska tavallisessa elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään tai vain hyvin hitaasti ja huomaamatta. Vasta kameroiden läsnäolo takaa muutoksen merkittävyyden. Ohjelman ulkopuoli tulee vierailulle sisäpuolelle ja samalla ohjelman sisäpuolen tapahtumalogiikka muuntautuu osaksi ulkopuolista todellisuutta ja sen tapahtumia.

Tosi-tv = dokumentti + urheilu + fiktio

Tosi-tv yhdistää dokumentin urheiluohjelman ja viihdefiktion. Se poimii kustakin mukaansatempaavimman elementin: dokumentti näyttää siivun todellisten ihmisten todellista elämää. Urheilussa kilpaillaan toisia vastaan eikä lopputulos ole ennalta tiedossa. Viihdefiktiossa on puolestaan dramaattisia juonenkäänteitä.

Tarkemmin ottaen dokumentin ja fiktion ero ei siis olekaan todellisen ja kuvitteellisen välinen. Pelkkä eroavuus todellisuussuhteessa ei nimittäin kerro, millä tavalla kumpaakin katsotaan. Ero on siinä, miten katsoja temmataan mukaan, pidetään jännityksessä. Viihteellistä fiktiota katsoessa katsojalla on lupa keskittyä jännittämään henkilöiden selviytymistä heille todellisessa maailmassa, koska tilanne on vain näytelty ja sen maailma audiovisuaalis-kerronnallisesti rakennettu. Se, mikä on todellista fiktiossa ja millä on todellisuusvaikutuksensa katsojan elämään, on henkilöiden tapa ratkoa elämäänsä. Dokumenttia katsoessa taas katsoja katsoo koko ajan omaa todellista maailmaansa ja siksi dokumentin on aivan aluksi etäännytettävä katsoja johonkin jännittävään suuntaan: tiedon, poliittisen mielipiteenmuodostuksen tai juorujen kerronnallisiin rakenteisiin. Nämä etäännyttävät ja yleistävät rakenteet taas tekevät katsojan todellisuussuhteesta osittain fiktiivisen tai ainakin keinotekoisen.

Urheilu puolestaan eroaa fiktiosta ja dokumentista siinä, että peli tai kilpailu on täysin keinotekoinen, fiktiivinen ympäristö, johon todelliset henkilöt on vain hetkeksi heitetty, ja siksi katsoja voi jännittää pelin lopputulosta ja pelaajien kohtaloa. Heitettyyden irrallisuus takaa, että kilpailijat voivat edustaa kannattajiaan eli katsojia, vaikka pelin ulkopuolella heillä ei kenties ole mitään yhteistä näiden kanssa.

Näiden eri puolien yhdistelmänä tosi-tv-ohjelmien lajityyppi onkin oikeastaan epäyhtenäinen moneus. Kirjon muodostavat aikalaishenkilödokumentit, julkkisperheet näyttelemässä arkielämäänsä, The Real World, Idols, Diili, Big Brother, erilaiset saariohjelmat, Pelkokerroin, Duudsons, Myytinmurtajat, kokkikilpailut, Pimp my Ride, post-piilokamera, Cops jne.

Moneus takaa sen, että televisio voi ja sen suorastaan pitääkin keksiä yhä uusia tosi-tv-ohjelmia. Televisio on oikeastaan syntynyt tälle tarpeelle. Suhteessa elokuvaan televisio on reaali- tai tosiaikainen, live, suora. Se on etuoikeutettu totuuden näyttämö silloinkin kun lähetetään nauhoitettua ohjelmaa. Televisio on aina jo tosi-tv. Tosi-tv on dialektinen totuus televisiosta.

Julkiset kohtalot

Luettelemistani tosi-tv-ohjelmista on erotettavissa yhteinen tosi-tv:n idea. Tv-yhtiö antaa mahdollisuuden muuttaa elämääsi, jos ja vain jos annat heidän kuvata tämän muutoksen ja näyttää se kaikille. Kyse on yksityisyyden uhraamisesta, tirkistellyksi tulemisen sallimisesta. Dialektiikka siis jatkuu niin, että pornografia on totuus tosi-tv:stä.

Todellisen henkilön elämänmuutosta on vaikea osua kuvaamaan oikealla hetkellä, jos se tapahtuu studion ulkopuolella. Niinpä, tämän todellisuuden valloittamiseksi ja tuomiseksi televisioon, rakennetaan keinotekoinen käymistila, kriisi, joka kuitenkin on myös totta ja kohtalollista, jossa taviksen (tai tavikseksi paljastettavan julkkiksen) elämä pistetään peliin. Tämä kohtalollinen tilanne ja mahdollisuus tarjotaan vain, jos suostut siihen, että elät muutoksen television panoptisten linssien alla.

Sekä esiintyjät että katsojat ovat tietoisia televisiosta ja tilanteen keinotekoisuudesta. Itse asiassa televisio on jo niin tuttu asia, että jossain määrin elämme elämämme mahdollisen televisioitavuuden mukaan. Televisiojulkisuus on paikka sosiaalisessa keinoauringossa. Tavis saa hetken olla Platonin luolan seinään heittyvä varjo eikä vain niiden kahlittu katsoja. Hän pääsee totuuden areenalle, jossa kaikki historialliset, poliittiset, ekologiset ja -nomiset muutokset nykyisin tapahtuvat. Hän saa kokea kohtalon sormen.

Onko kyseessä kuitenkaan kohtalollisuus vai oikeastaan sen kääntöpuoli? Agora, teatteri ja stadion käsittelevät kohtaloita kreikkalaisessa mielessä, mutta onko niiden nykyvastineiden, dokumentin, draamaviihteen ja urheilukisojen, yhdistelmällä eli tosi-tv:llä oikeus samaan määreeseen? Kreikassa jumalat ja heidän valtansa olivat todellisia ja oikean, kohtalollisen osan etsiminen oli elämän päämäärä. Voidaan sanoa, että meidän aikamme jumalat ovat yhä todellisia, nimitämme niitä vain ”diskursiivisiksi valtarakenteiksi” tms. ja redusoimme ne teoreettisella tasolla ihmisyhteisön kollektiiviseksi, maalliseksi toiminnaksi. Agora, teatteri ja stadion eivät kuitenkaan väitä hallitsevansa tai rakentavansa kohtaloita, vaan päinvastoin. Tosi-tv sen sijaan rakentaa kohtalot, on vain kohtaloiden mimesistä ja juuri siksi, että se vimmatusti yrittää tuoda ja tuotteistaa todellisuuden televisioon, murtaa mimesiksessä ja teatterissa vallitsevan välimatkan: ei-näyttelijät ovat eksyneet näyttämölle. Ei ole enää mimeettistä toiseksi henkilöksi tekeytymistä, vaan on elämän tekeytyminen näytelmäksi.

Vertauskohdaksi käykin paremmin Rooma kuin Kreikka. Sikäli kuin Rooman keisari oli itseriittoinen ja kaukonäköinen (tele-visioinen) jumala, roomalaiset kuoleman areenat ovat historiallinen totuus tosi-tv:stä.

Julkea todellisuus

Tosi-tv yrittää siis tuoda todellisuuden televisioon, julki. Sen katse on julkeaa tirkistelyä. Se yrittää hävittää säädyllisen välimatkan. Sen julkisuus rakentaa tapahtumat itse.

Nämä teemat esiintyvät Jean Baudrillardin ajattelussa. Kyse on siitä, miten media on muuttanut todellisuutta itseään, sen perusrakennetta. Olemme Guy Debordin spektaakkeliyhteiskunnassa, tai sen valon nopeudelle kiihdytetyssä versiossa, Paul Viriliota mukaillakseni.

Kyseessä on kaupallinen projekti, yritys myydä todellisuutta. Representaation ylittämisen turha yritys, läsnäolon metafysiikan huipennus, alkujaankin epätoivoinen pyrkimys saada todellisuutta televisioon. Televisiokanavat ja muutkin mediat kilpailevat keskenään todellisuudesta. Niinpä kaikkein päälle tunkevin todellisuus on välittömästi kaupallistettava kulutettavaksi elämystuotteeksi. Tämä pyrkimys kuitenkin hävittää mahdollisuuden suhtautua todellisuuteen merkkien ja kommunikaation välityksen kautta, mahdollisuuden myöntää tämä välittyneisyys ja todellisuuskokemuksen rakentuneisuus. Epätodellisuus on ilmeistä, tai Baudrillardin sanoin ylitodellisuus, ”hyperrealismi”. Hyperrealismissa ollaan simulaatiossa, marxilaisemmin sanottuna sellaisessa päällysrakenteessa, joka on kiihdyttänyt todellisuudesta vieraantuneisuuden huippuunsa.

Kulutamme merkkejä, jotka viittaavat enää vain omaan kulutettavuuteensa. Merkit eivät ole todellisuuteen viittaavia vaan merkkituotteita ja tuotemerkkejä. Ne ovat simulakrumeja, omaa kehäänsä kiertäviä. Olemme vieraantuneet todellisuudesta. Emme kuitenkaan niin, että olisi alunperin ollut jokin suora kosketus todellisuuteen. Ei, vaan tämän suoran kosketuksen puute ja tarve on korvattu sillä, että merkit viittaavat suoraan toisiinsa ja kaikesta tulee merkkien kulutusta. Suhteemme todellisuuteen on suhde merkkeihin.

Baudrillard käyttää nimitystä ob-scene, rivo. Merkki, todellisuuden jäljitelmä, yrittää hypätä esiintymislavalta (scene) pois, tulla vastaan, tanssia lap dancea katsojan syliä vasten, tyrkyllä (ob). Rivo ja julkea on tyrkyllä-esiintyvää. Maailma, tai vallitseva suhteemme siihen, ei ole enää representaatio kuten Martin Heideggerilla, eikä spektaakkeli kuten Debordilla, vaan todellisuuttaan tyrkyttävien merkkiruumiiden rivoutta. Ja televisio on tyrkyllä-esiintyvän vastaan-otin.

Katastrofit tapahtuvat päätyäkseen uutisiin. Erityisesti terroriteot ja talouspoliittiset katastrofit, joissa kytkös on ilmeinen: ne tavoittelevat julkisuutta, jotta ne voisivat toimia aiotulla tavalla. Mutta myös luonnonkatastrofit. Hyperrealismi ei tietenkään aiheuta maanjäristyksiä, mutta hyperrealismin sisäpuolella niihin suhtaudutaan täsmälleen samoin: ne vaativat huomiota kaiken muun merkkien kulutuksen keskellä, tyrkyttävät itseään. Tämä on niiden ensisijainen olemisen tapa ja sen vuoksi ne on helppo torjua välinpitämättömyydellä tai kauhistelulla. Toisin sanoen, tapahtumat eivät enää tapahdu kuin simuloidusti mediassa.

Tosi-tv-vastaanotin

Olisi helppo ajatella, että tosi-tv on tästä malliesimerkki. Sen simuloituneisuus on ilmeistä. Tosi-tv kuitenkin paljastaa juuri todellisuuden simuloituneisuuden. Se vain ei tuo tätä esiin kriittisesti, vaan alistaa sen viihteelle. Vieraantuneisuuden ilmeneminen on siinä palautettu ruotuun. Vieraantuneisuuden teema on enää vain yksi merkki simulaation pelissä, ei jotakin, jolla voisi kriittisesti haastaa hyperrealismin. Kritiikkikään ei voi paeta rivoutumistaan.

Pilatus kysyy: ”Mitä on totuus?” Ja vastaa: ”Katso, ihminen!” Me katsomme marttyyreitä. Me haluamme katsoa ja nähdä. Mistä hinnasta olet valmis menemään julkisesti uhrattavaksi? Kuka nousee ylös maattuaan kolme kuukautta BB-kääriliinoissa kiven takana? Kaksituhatvuotinen spektaakkeli jatkuu, armotta.

Taiteen tosi

Miksi sitten todellisuus käy kaupaksi, miksi todellisuus on tuotettava tyrkylle, miksi sitä halutaan? Ei tiedon vuoksi, vaan todellisuuden vaikuttavuuden vuoksi. Ei suoran välittymättömän kosketuksen vuoksi, vaan tosiasiallisuuden liikuttavuuden vuoksi. Katsokaa! Tässä on vielä todellisuutta!

Totuus ei siis ole suhde ilmaisun ja todellisuuden välillä, vaan tiettyä vaikuttavuutta. Tosiasia on sellainen, joka vaikuttaa, voi pistää elämämme uusiksi, olla kohtalollinen, haastaa. Tosiasian tosiasiallisuus on haastavaa mahdollisuuksien aukeamista, järkytys, ammottava mielettömyyden kuilu. Heidegger näkeekin tässä ammottavuudessa totuuden alkuperäisen olemuksen. Jokaisen olion pinta ja koko olemassaolomme ammottaa paljaana ja siksi haastavana: kaikessa herää kysymys, mitä tälle pitäisi tehdä, miten oikein olisi oltava.

Oleminen, olemisen totuus, olemisen paljas tosiasiallisuus on tämän kysymyksen heräämistä. Jokainen faktana ilmenevä vastaus ei ole ensisijaisesti vastaus, sulkeuma, vaan mielekkyyden etsimisen aukeaminen: entä nyt, kun tiedämme tämän tai tuon faktan, mitä nyt pitäisi tehdä. Nämä ammottavuudet, mielekkyyden etsimisen polut solmiutuvat yhteen ja ilmenevät merkityksen polkuina, joita voi toteuttaa arkisessa elämässä: pitää käydä kaupassa, olisi luettava Nietzscheä, saa koskettaa toista ihmistä. Tosiasiallisuuden, totuuden olemuksen, ammottavuus avautuu, urkenee ja verkostoituu lukemattomiksi poluiksi, maailmaksi, todellisuudeksi.

Tavallinen viestintä seuraa näitä merkityspolkuja, toteuttaa niitä. Hyperrealismissa taas viestintä tietää seuraavansa pelkkää viestintää, merkkipolkuja, eikä muuta ole. Taide kuitenkin toimii syvemmin.

Ehdotankin, että taidetta ajateltaisiin sellaisena alueena, missä viestintä tai oleminen voidaan hidastaa niin, että ammottavuus voi ilmetä ja tuntua, alueena, missä todellisuus voi liikuttaa. Taiteessa nimittäin pidätytään menemästä heti valmiisiin merkityspolkuihin. Siellä pysytään aivan merkityksen kynnyksellä ja niinpä tunnetaan merkityksen polkujen imu. Juuri näin taide voi herättää tunteita ja liikuttaa: pidättämällä meidät liikkeen ja todellisen toiminnan partaalle. Näin taide myös kykenee kyseenalaistamaan itsestään selvät merkitykset, asettamaan ne uudelleen ratkaistaviksi.

Voisiko jokin teos purkaa tosi-tv:n ja kenties koko television hieman samaan tapaan kuin Chris Markerin La Jetée (1962) purki elokuvan. Se oli vain sarja liikkumattomia valokuvia plus kertojan ääni, ja silti äärimmäisen tiivistunnelmainen elokuva, joka kiertyy itseensä myös katsojan katseen ja juonen tasolla (joka on sittemmin omittu Terry Gilliamin 12 apinaan). Mitä voisi olla tämä television purku dialektiseksi totuudekseen tai mahdollisuuden ehtoihinsa, jos kyseessä on jo totuudellisuuttaan kuuluttava ja kuluttava media? Liikkumaton web-kamera, joka kuvaa petolinnun pesää?

FB-reality on tosi-tv:n kääntöpuoli ja ne yhdessä vahvistavat toistensa logiikkaa: viihteellistämme todellisuutemme itse sosiaalipornoksi. Ei olekaan ihme, että todellisuus tapahtuu yhä enemmän facebookissa, poliittiset päättäjät ja jopa markkinavoimatkin joutuvat ottamaan huomioon, miltä asiat näyttävät siellä. Mutta millainen teos sitten voisi purkaa internetviihdettä. Kenties Wafaa Bilalin Domestic Tension, 2007.

Taiteen totuussuhteessa ja dokumentaarisuudessa ei ole kyse vain tiedon jakamisesta, vaan näyttämisestä, paljastamisesta, osoittamisesta ja siten myös mahdollisuuksien avauksesta. Totuus osoittaa, osallistaa, vie osallistumaan, ohjaa etsimään omaa ainutkertaista osaa maailmassa. Kaikessa dokumentissa ja taiteessa on kyseessä koko maailma. Tiedon ja tosiasioiden esitys herättää aina aivan aluksi ne pohjimmaiset kysymykset, joihin esitys tarjoaa vain osittaisia vastauksia.

Kenties ei pidäkään etsiä tosi-tv:tä purkavaa ja perkaavaa teosta? Ehkä tosi-tv tekee sen itse. Jospa vain ajateltaisiin toisin: tosi-tv onkin paljastava kuva nykytodellisuudesta. Tällöin sitä pitää tosin ajatella muuna kuin viihteenä: taiteena, itseparodiana, historiallisena näytteenä nykyajasta.

Viihde on sitä, mikä vahvistaa totuttuja, vallitsevia merkitysreittejä, taide sitä, mikä reitittää ne uudelleen, perustaa oikopolkuja, kiertoteitä, tienhaaroja ja tienoita. Silti molemmissa on kyse vallitsevista merkitysreiteistä.

Esimerkiksi jos urheiluviihde korostaa nationalismia, tosi-tv:n kilpailuohjelmien voi nähdä purkavan urheiluviihteen merkitystä. Kilpailijat ovat pluraali, heterogeeninen joukko, jonka päätarkoitus ei ole toisen kansallisuuden joukkueen voittaminen, vaan työstää enemmän tai vähemmän oikeita sosiaalisia suhteita mitä erilaisimmin tavoin. Myönnettäköön, ettei tosi-tv tarjoa tilalle mahdollisuutta osallistua pluralistiseen keskusteluun ja merkitysten muodostumiseen, vaan viihdekulutusta ja julkisuuden henkilöitä sekä julkisuuden henkilöksi tulemisen mahdollisuutta. Mutta voisiko kilpailuohjelma silti toimia avauksena siihen, miten kilpailutotalitarismi hallitsee todellisuutta? Emmekö kauhistelekin niiden ääressä sitä, miten ihmiset on saatu suostumaan ohjelmaan, keinotekoisiin oravanpyöriin ja itsensä nöyryyttämiseen? Eikö tämä kauhistelu voisi jatkua ja jo jatkukin arkielämän kilpailusuhteissa? Eikö se voisi olla vallankumouksellista ja eikö se jo olekin sitä? Eivätkö tämä kirjoituksenikin ja sen myötä sinun lukutapahtumasi ole tosi-tv:n liikkeelle laittamia?

Jos viihteessäkin pitää olla rahtunen taiteen totuussuhdetta, todellisuuden ammottavuutta, jotta se toimisi, miksi emme keskittyisi siihen, korostaisi sitä? Jos tosi-tv on valjastanut totuuden idean ja kääntänyt sen päälaelleen, miksi emme sitten kääntäisi vastaanotinta, koko tuota toosaa ja totuutta sen mukana vielä kerran ympäri?

Lähteet

Baudrillard, Jean,. ”What are you doing after the orgy?”, Moderni/postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun, 187-203. Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto, 1989.

Baudrillard, Jean, Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. Helsinki: Gaudeamus, 1991

Baudrillard, Jean, Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. Suom. Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus1995.

Debord, Guy. Spektaakkelin yhteiskunta. Suom. Tommi Uschanov. Helsinki: Summa, 2005.

Heidegger, Martin, Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis). Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 1989.

Heidegger, Martin, Taideteoksen alkuperä. Suom. Hannu Sivenius. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1996.

Heidegger, Martin, Kirje “humanismista” sekä Maailmankuvan aika. Suomentanut Markku Lehtinen. Helsinki: Tutkijaliitto, 2000.

Virilio, Paul, Pakonopeus. Suom. Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus, 1998.

(Big Brother -logo: Wikimedia Commons; manip. MG)