Tämän teemanumeron aiheena on Dramaturgia. Käsittelemme aihetta kolmen eri esseen kautta, jotka lähestyvät dramaturgiaa omana itsenäisenä tapanaan jäsentää todellisuutta. Samalla ne esittelevät kolmen työtavoiltaan, historioiltaan ja kädenjäljiltään erilaisen dramaturgin, kirjoittajan ja esityksen tekijän näkökulman. Yhdistävänä tekijänä tekstien välillä toimii kiinnostus niihin kartoittamattomiin mahdollisuuksiin, joita dramaturgialla on suhteessa esitysten tekemiseen ja ajattelemiseen draaman ja teatterin konventioiden rajalla sekä niiden ulkopuolella.
Lähtökohta numeron tekemiseen oli myös käytännöllinen. Dramaturgin työnkuva on pitkälti tuntematon suuren yleisön silmissä ja teatterin rakenteissa dramaturgeina toimivien määrä on pitkään ollut vähäinen. Suomessa keskustelua dramaturgiasta käydään lähinnä suljetuissa ammattipiireissä ja Teatterikorkeakoulun seinien sisällä. Tähän haluamme tuoda muutoksen tämän numeron tekstien avulla. Emme suhtaudu dramaturgiaan lähtökohtaisesti marginaalisena taiteen tekemisen muotona, vaikka esimerkiksi valtionosuuslaitosten työllisyystilastot näyttäisivät toisin: emme siis määritä itseämme tekijöinä marginaaliin. Sen sijaan kohdistamme huomion siihen moninaiseen ja vahvaan dramaturgiseen ajatteluun, jota suomalaisella kentällä on jo.
Sotahuuto taittuu myös kuiskaukseksi, jonka kuuleminen vaatii hienovireistä asettumista uudenlaisiin kuuntelu- ja lukuasentoihin. Meillä oli lähtösykäyksenä numeron tekemiseen leikkimielinen ajatus “dramaturgit eivät tarvitse teatteria”, joka muuntautui sittemmin kirjoitus- ja toimitusprosessin aikana astetta vivahteikkaammaksi ja monimielisemmäksi ajatukseksi dramaturgien emansipaatiosta. Myös tämän numeron tekstit käsittelevät eri tavoin sitä, mitä dramaturgia on omana taiteellisen ajattelun ja toiminnan muotonaan. Tämä ei välttämättä tarkoita yksioikoisesti pakoa teatterista tai siirtymistä tanssin, esitystaiteen tai taiteellisen tutkimuksen pariin. Emansipoitunut dramaturgi neuvottelee kontekstinsa kanssa omista lähtökohdistaan käsin. Dramaturgia on kaikkialla, ja kaikkea voi tarvittaessa katsoa dramaturgisesti: numeron tekstit tuovat tämän toivon mukaan esiin tarvittavalla painokkuudella.
Emme tässä numerossa mainitse kaikkia dramaturgisen toiminnan muotoja ja vakiintuneita työrooleja, koska rajaus oli asetettava johonkin. On muistettava, että Suomessa dramaturgeja työskentelee myös elokuvan, television ja radioon tehtävien teosten parissa sekä esimerkiksi kuratoinnin ja näyttelysuunnittelun konteksteissa. Sekä teattereissa, tietenkin.
Kiitämme Even Minniä tämän teemanumeron ideoinnista. Even Minnin teksti larppidramaturgiasta ilmestyy Mustekalan blogin puolella myöhemmin tänä kesänä.
Milka, Arni ja Klaus
Milka Luhtaniemi on dramaturgi, runoilija ja esitystaiteilija. Hänen koostamansa haastattelu-esseehybridi Hyödyttömyyden puolella käsittelee tanssidramaturgin työtä käytännön näkökulmasta suomalaisella uuden tanssin kentällä. Tekstiä varten on haastateltu dramaturgi Otto Sandqvistia ja dramaturgi Elli Saloa.
Arni Rajamäki valmistui kesäkuussa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelmasta. Hän kirjoitti tekstin Esityksen valmistamisesta ei-kenellekään, joka on työpäiväkirja taiteellisen lopputyön tekoprosessista aikana, jolloin yleisöt eivät saaneet tulla katsomaan teoksia. Mitä yleisö tarkoittaa dramaturgisen ajattelun kannalta?
Klaus Maunuksela toimii dramaturgina ja kirjoittajana esittävän taiteen, nykymusiikin ja kirjallisuuden parissa. Hänen kirjoittamansa teksti Dramaturgian uudelleenpolitisoimisesta – The Practice of Dramaturgy: Working on Actions in Performance (2017) esittelee ja kommentoi erästä viime vuosien dramaturgista keskustelua muovannutta teosta, joka luotaa taiteen tekemisen käytäntöjen poliittista potentiaalia nykyisessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa.