5.1.2005 Jenni Peisa
Vuonna 1957 perustettu Kansainvälisten situationistien liike näki modernin kapitalistisen yhteiskunnan spektaakkeliyhteiskuntana. Avantgardistinen ja marxilainen situationismi oli nähnyt dadan ja surrealismin epäonnistueen kapitalistisen yhteiskunnan järkyttämisessä: kapitalismi oli onnistunut kääntämään kritiikin voitokseen tekemällä kriittisistä taideteoksista myyntiartikkeleita.
Vastauksena tähän syntyi ajatus spektaakkeliyhteiskunnasta, joka muuntaa kaiken hyödykkeiksi, jotka se sitten voi tarjota ihmisille heidän elämänsä sisältönä. Yhteiskunta itsessään on spektaakkeli, jota ihminen voi vain seurata sivusta. Näennäinen osallistuminen kaikilla elämän osa-alueilla tapahtuu vain spektaakkelin tuottamien lähestymistapojen ja sen tarjoamien hyödykkeiden kautta.
Situationsitisen liikkeen tärkeimpiä teoreetikkoja olivat Guy Debord ja Raoul Vaneigem ja Pariisi-keskeinen ryhmä, jonka kansainvälinen jäsenmäärä pyöri enimmillään muutamassa kymmenessä hengessä, lopetti virallisesti toimintansa vuonna 1972.
Ateneumin Albert Edelfeltin 150-vuotis juhlanäyttely (3.9.2004-30.1.2005) on esimerkki spektaakkeliyhteiskunnan toiminnasta. Arvioin seuraavassa näyttelystä levitettyä materiaalia, joka myös osaltaan kuvastaa spektaakkeliyhteiskunnan toimintatapaa.
Edelfelt-näyttely hyödykkeenä
Debordin mukaan yhteiskunnassa, jossa talous kehittyy ja pyörii vain itsensä takia, ihmisistä on tullut statisteja, joiden tehtävä on tavoitella sitä, mikä näyttäytyy tavoiteltavana. Toisaalta, yhteiskunnasta ei ole enää nähtävillä mitään muuta kuin hyödykkeitä. Toisistaan erkaantuneet ihmiset tuottavat hyödykkeitä, joita heidän velvollisuutensa on myös kuluttaa.
Myös taiteesta on tullut kulutushyödyke. Edes taiteella ei ole mahdollisuutta vastustaa yhteiskuntaa, sillä spektaakkeli nielaisee sen heti osaksi itseään, hyödykkeeksi. Myös vanhempi taide muuttuu spektaakkeliyhteiskunnassa massoille tarjottavaksi tuotteeksi.
Museoissa kaikki taideteokset ovat yhdenvertaisia, eikä yhdelläkään niistä ole enää kykyä nousta esiin ja kommunikoida itsenään. Se, että taiteen historian esimerkkejä voidaan tuoda esiin tällä tavoin, on merkki taidemaailman kuolemasta.
Ateneumin Edelfelt-näyttely itsessään on mainio esimerkki tuotteistamisesta, se on ehdoton ”must see” –näyttely. Näyttely on tosiaan niin tärkeä, että lippujenkin hinnat ovat normaalia korkeampia. Katsojille tärkeä on itse tapahtuma, he eivät mene näyttelyyn tutkimaan teosten esittämiä viestejä, vaan ihailemaan merkittävän mestaritaiteilijan kädenjälkeä ja mestaria itseään.
Spektaakkelinäyttelyn vetovoimaan on myös uskottu niin, että ihmisiä on pyritty sen voimalla ohjaamaan muidenkin hyödykkeiden pariin. Ateneumin kirjakaupasta voi ostaa normaalien Edelfelt-julisteiden, -kirjojen ja -kalentereiden lisäksi myös mm. Edelfelt-kahvikuppeja, -magneetteja, -palapelejä, -huiveja ja –kravatteja. Näyttelyn sponsoroijat Tapiola, KPMG ja Helsingin Sanomat vahvistavat omaa asemaansa kuluttajien parissa olemalla hyvin esillä näyttelyssä.
Näyttelyn presentaatio spektaakkelina
Spektaakkelin pääperiaate on Debordin mukaan: ”mikä näyttäytyy, on hyvää, ja mikä on hyvää, näyttäytyy.”. Spektaakkeli siis tuo esiin kaiken, mikä on tavoittelemisen arvoista, ja kaikki, minkä se tuo esiin, on sitä.
Spektaakkeli organisoi itsestään käytävän keskustelun, ja ylistää itseään tässä yksipuolisessa keskustelussa. Vaikka spektaakkelin selkein ilmenemismuoto, joka on massamedia, välillä näyttäisikin vain neutraalilta järjestelmältä, todellisuudessa se ajaa kuitenkin aina spektaakkelin päämääriä.
Spektaakkeli saa ihmiset kuluttamaan tarjoamiaan hyödykkeitä nostamalla ne aina hetkeksi esiin kaiken kulutettavan huipentumana, edellisen tyhjäksi osoittautuneen lupauksen samalla unohtuessa.
Edelfeltin näyttelyä on mainostettu ja uutisoitu laajasti niin televisiossa kuin lehdistössäkin. Edelfeltin juhlanäyttelyn kohdalla toistuu sama mediaruljanssi kuin aikaisempienkin Ateneumin suurnäyttelyiden, kuten Gallen-Kallelan, Hugo Simbergin ja Helene Schjerfbeckin näyttelyiden kohdalla.
Jo pelkästään Helsingin Sanomista löytyi kolme kuukautta ennen näyttelyn aukeamisesta jo toistakymmentä Ateneumin Edelfelt-näyttelyyn liittyvää kirjoitusta. Valtavirtamedian lisäksi näyttelyn mainostus on levinnyt myös eri alakulttuurien julkaisuihin, mm. Presso Kauppalehteen ja Matkalehteen.
Edelfeltin Ateneumin näyttelyn uutisoinnissa on vedottu jopa kuluttajien kansallistunteisiin: ”Taidemaalari Albert Edelfelt (1854-1905) oli aikansa sankaritaiteilija isänmaan palveluksessa.”(HS 30.8.2004)
”Kaikki tietävät jotain Albert Edelfeltistä (1854-1905), mutta kuka ja mikä Edelfelt oikeastaan oli. Siihen voi ottaa kantaa syyskauden ajan Ateneumin taidemuseossa, jossa huomenna avautuu yleisölle suurnäyttely Albert Edelfelt 150 vuotta.”(HS 2.9.2004). Helsingin Sanomat julkaisi myös sarjaa Edelfeltiä tapaamassa, jossa eri alojen ihmiset kertovat miksi heidän mielestään näyttely on tärkeä.
Spektaakkeli hyödyntää myös ihmisten haluja. Se ei pyri kieltämään niitä, vaan kääntää ne myyntivaltikseen vedoten mm. romantiikankaipuuseen. Kiinnostusta Edelfeltiin on herätelty taiteilijan elämän intiimimmilläkin puolilla. On tuotu esiin rakkaussuhteita, esim.: ”Edelfelt ei kelvannut vävyksi” (HS 23.10.2004) ja: ”Japanilaisen sermin rajaama punapää pitsikauluksisessa mustassa mekossa on ”Virginie”. Pariisitar, jonka ajatellaan olleen Albert Edelfeltin malli ja rakastajatar.” (HS 4.10.2004).
Erilaiset juhlavuoden takia julkaistavat materiaalit Edelfeltistä tukevat kaikki myös Ateneumin näyttelyä. Näyttelyssä käynti ei ole ainoa tapa osallistua Edelfelt-spektaakkeliin.
Näyttely on kuitenkin kaikista tärkein Edelfelt-tuote, ja siellä käyminen on kaikkien velvollisuus. Kun lehdessä kirjoitetaan esim.: ”Edelfelt näyttelyn nähnyt jo yli 100 000 kävijää” (HS 30.10.2004) tai: ”Edelfelt vetää helsinkiläisiä Ateneumiin ”Tässä on suuren maailman meininkiä”, näyttelysihteeri iloitsee” (HS 1.11.2004), herää kysymys, miksei lukija vielä ole käynyt näyttelyssä. Spektaakkeliyhteiskunnassa ihmisillä ei ole enää muuta yhteistä kuin suhde spektaakkeliin, spektaakkeli tarjoaa heille heidän puheenaiheensa.
–Lähteet: Guy Debord ’The Society of the Spectacle’ (alkup. ’La sociéte du spectacle’, 1967, suom. Spektaakkeliyhteiskunta, Megafoni, 2003, osoite http://megafoni.kulma.net ) ja Markku Pyhtilä: ’Taiteen kritiikki ja kritiikin taide’.
–Julkaistu teksti on lyhennelmä kirjoittajan Kritiikin halu-kurssille tehdystä esseestä. Kirjoittaja opiskelee Itä-Aasian tutkimusta Helsingin yliopistossa.