Kaupunkitaide ei ole ilkivaltaa
7.12. 2004 Mika Hannula
Sanan ‘taide’ käyttö on kiinnostavassa käymistilassa. Samaan aikaan kun Taide-lehden päätoimittaja (5/04) tuskailee taiteilija- ja taide-käsitteiden laajentumista uusiin yhteyksiin – kuten muodin ja kehitysvammaisten luovan toiminnan piiriin – Kuvataideakatemia opettaa rohkeasti ottaamaan kaupunkitilaa haltuun taiteen nimissä. Perinteinen estetiikka ei kiinnosta myöskään yhteisötaiteilijoita Mauricio Diasia ja Walter Riedwegiä, jotka tuovat Kiasmassa meneillään olevassa näyttelyssä museotilaan kadun elämää ja asukkeja : katulapsia ja miesprostituoituja. Heille tärkeämpiä ovat eettiset arvot.
Taide elää kiinnostavaa käymisaikaa, josta uudet tekijät voivat olla tyytyväisiä. Puhtaan modernismin aikakausi on ohi – myös täällä.
Mustekala julkaisee ohessa Kuvataideakatemian rehtorin kannanaoton kaupunkitaiteen puolesta. Kannanotto, joka ilmestyi 5. 11.2004 Helsingin Sanomien mielipidesivulla, julkaistaan nyt kokonaisena.
Helsingin Sanomat kertoi (20.10) poliisin pidättäneen kuusi nuorta epäiltynä tarrojen ja julisteiden liimaamisesta. Kaksi päivää myöhemmin lehti uutisoi, että kyseessä olevat kuusi henkilöä on päästetty vapaaksi, mutta tutkintaa edelleen jatketaan. Pidätysaikana poliisi oli suorittanut mittavat kotietsinnät pidätettyjen luona.
Mistä uutiset kertovat? Valitettavasti ne kertovat varsin rajulla tavalla Helsingin kaupungin ja kaupungissa toimivien poliisien asenteista ja arvoista, joiden perusteella tarrat ja julisteet aiheuttavat yllä mainitut väkivaltamonopolin räikeitä ylilyöntejä tapahtuu vuonna 2004 Suomessa ilman protesteja ja laajempaa keskustelua. Lisäksi tapahtuma on aiheellinen muistutus siitä, miten julkinen tila on muutettu ja muuttunut avoimesta ja yleisestä kielletyksi ja yksityistetyksi.
Mutta mitä kaupungilla varsinaisesti on tapahtunut? Sen minkä poliisi tulkitsee riittäväksi teoksi, jotta teosta epäillyt on syytä pidättää kolmeksi vuorokaudeksi, on myös mahdollista nähdä kovin erityyppisenä toimintana. Kuvataiteen koulutusta tarjoavan yliopiston rehtorille teko näyttäytyykin taiteena.
Ei minkälaisena tahansa suttaamisena ja töhrimisenä, eikä missään nimessä tahallisena vandalismina, vaan kuvataiteen varsin yleisenä, laajasti käytettynä ja hyväksyttynä toimintamuotona, jossa kaupunkitilaa käytetään erinäisten viestien välittämiseen ja vaihtoehtoisten näkökulmien esittämiseen -samalla kaupunkitilaa kriittisesti hahmottaen ja muokaten.
Kuvataideakatemian aloitettua helmikuussa 2004 toimintansa uusissa tiloissaan Sörnäisissä yliopiston yksi keskeinen koko instituuttia yhdistävä tekijä on ollut kaupunkitaiteen tutkiminen ja tekeminen pitkäjänteisesti ja huolellisesti.
Monivuotisen hankkeen ensimmäiset tulokset olivat nähtävissä Kalliossa 26.11. järjestetyssä ‘Pimeä’ nimeä tapahtumassa, joka oli osa Kuvataideakatemian avoimien ovien päivää.
Kaupunkitaide on luonteeltaan erittäin monimuotoista. Se ei missään nimessä ole toimintaa, joka vain hajottaa eikä tuota mitään lisäarvoa. Periaatteessa kyse on taiteellisesta teosta, joka tapahtuu totutun valkoisen kuution (museo tai galleria) ulkopuolella. Tällöin taide hakeutuu osaksi yhteiskuntaa, osaksi ympäristöään. Se pyrkii kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen, haluten kyseenalaistaa, herättää ja kannustaa. Taide tuottaa elämyksiä, tapoja olla tässä ja nyt.
Teot ovat usein luonteeltaan joko pidempiaikaisia tai kestoltaan lyhyitä. Kaupunkitaide tapahtuu julkisessa tilassa, tuon tilan ehtojen, vaatimusten ja mahdollisuuksien kanssa neuvotellen. Tämä tarkoittaa monimutkaista mm. lupa-asioihin ja rahoitukseen liittyvää vyyhtiä. Kaupunkitaide voi myös olla luonteeltaan spontaania, kantaaottavaa ja muodoltaan kevyttä. Esimerkistä käyvät julisteet, banderollit, tarrat ja t-paidat.
Kenelle julkinen kaupunkitila siis kuuluu? Pidätysten viesti on selkeä. Kaupalliset viestit saavat täyttää kaupungin visuaalisen tilan miltei vailla rajoituksia, saapuen lupaa pyytämättä koteihin ja peittäen esimerkiksi linja-autojen ikkunat. Vastaavasti viesti alleviivaa, että muunlaiset osallistumiset kaupunkikuvan elävöittämiseen ovat jyrkästi kiellettyjä. Kaupunki halutaan pitää harmaana, ankeana ja ennen kaikkea hysteerisen supersiistinä.
Taustalla on kaksi Helsingin kaupungin hanketta, jotka kulkevat nimillä Siisti Stadi ja Stop töhryille. Tänä vuonna edellisen budjetti on 400.000 euroa ja jälkimmäisen 900.000 euroa. Ja tämä siis tilanteessa, jossa tiedämme, miten päiväkoteja suljetaan ja missä jamassa julkinen sairaanhoito on. Kaupunki ei itse kokonaan hoida puhtaanapitoprojektejaan, vaan sekä rahallisesti että ideologisesti laaja osuus on ulkoistettu yksityisille vartiointipalveluja tarjoaville yrityksille.
Yli 20 prosenttia kokonaisrahamäärästä käytetään ostopalvelujen hankkimiseen yksityiseltä sektorilta. Helsingin Sanomien uutisointi (20.10) päättyy lauseeseen, jossa todetaan poliisin saaneen tietää kyseessä olevista epäillyistä keskustassa partioivan FBS-vartiointiliikkeen edustajilta.
Havahdumme vakavaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Kaupunkia elävöittävä taide onkriminalisoitu järeillä ennakkoluuloilla ilman riittävää tietoa. Ja se on kriminalisoitu tavalla, joka antaa yksityisille yrittäjille oikeuden toimia vain ja ainoastaan omaa etuaan ajavina palkkionmetsästäjinä.
Ymmärrän varsin hyvin, että kaikenlainen ilkivalta ja typerä töhriminen on kiellettävä. Tämän varjolla ei silti luulisi olevan suotavaa, että kaupunkitila jäädytetään muilta kuin kaupallisilta viesteiltä tylyn kuolleeksi kulmaksi, jossa rakkauden ja myötätunnon puolesta julisteita levittävä henkilö saa tuntea itsensä suurrikolliseksi.
Yltiöpäinen puhtausfasismi on ennen kaikkea arvoihin perustuva valinta. Kyse on siitä, minkälaisen visuaalisen kaupunkitilan me haluamme. Ei sen enemmästä, ei sen vähemmästä.
Kirjoittaja on Kuvataideakatemian rehtori