Kohtaaminen ja kohtaamattomuus – Jouni Kujansuun ja Dias&Riedwegin näyttelyt ja niiden presentaatiot
3.1.2005 Olli Vallinheimo
Nykytaide saattaa olla vastaanottajan kannalta vaikeaselkoista ja hankalaakin. Tämä vaikeus ei aina johdu pelkästään siitä, että teokset estäisivät katsojan omien ja vapaiden tulkintojen tekemisen. Vaikeus johtuu myös siitä, että katsomme niitä taidemuseokontekstissa ja nojaudumme herkästi tulkinnoissamme museoiden tuottamaan materiaaliin.
On hyödyllistä pohdiskella, miksi tätä materiaalia tuotetaan, mitkä ovat sen päämäärät ja palveleeko se aina parhaalla mahdollisella tavalla taideyleisöä.
Helsingissä oli syyskaudella 2004 esillä kaksi laajaa taidenäyttelyä, joiden presentaatiota tarkastelen niistä tuotetun oheismateriaalin valossa. Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa retrospektiivi Nurkan takana esitteli suomalaisen Jouni Kujansuun (s. 1963) taidetta 1990-luvun alusta nykypäivään. Kiasman Ehkä puhumme samasta oli puolestaan vuodesta 1993 yhteistyössä toimineen brasilialais-sveitsiläisen taiteilijaparin Maurício Diasin (s. 1964) ja Walter Riedwegin (s. 1955) videoiprojektien laaja katsaus.
Näyttelyiden omakohtaiseen kokemiseen vaikuttivat monet seikat. Kujansuun näyttelyssä toteutin erilaista lähestymistapaa – osittain olosuhteiden määräämänä – kuin Dias & Riedwegin näyttelyssä. Se, miten näyttelyt oli presentoitu sekä paikan päällä että luetteloissa ja muussa oheismateriaalissa erosivat toisistaan jonkin verran ja vaikuttivat kokemukseeni. Kujansuun näyttely oli askeettinen näyttelytekstien suhteen, mutta runsas luettelon kannalta. Dias & Riedweg puolestaan oli anteliaampi näyttelytiloissa olevien tekstien kannalta eikä muukaan materiaali olennaisilta linjoiltaan poikennut tästä.
Olen käyttänyt pääasiallisina lähteinä museoiden asiakkailleen tarjoamaa omaa oheismateriaalia. Kujansuun näyttelyn osalta Taidemuseo.fi -lehteä sekä Harri Kalhan kirjoittamaa, näyttelyluettelona toimivaa laajaa esseetä ‘Nurkan takana’. Dias & Riedwegin kohdalla vastaavasti Kiasma-lehteen kirjoittettua artikkelia sekä näyttelyesitettä, jonka tekstit on museon toimesta toimitettu alkuperäisestä, Barcelonan nykytaiteen museon MACBAn tuottamasta laajemmasta luettelosta. (MACBA on myös tuottanut Ehkä puhumme samasta -näyttelyn.) Tämän lisäksi olen koonnut yhteen lyhyesti näyttelyn keskeisiä teemoja käyttäen hyväksi Kritiikin halu -luentosarjalla esiin tulleita aiheita ja ajatuksia.
NURKAN TAKANA
Jouni Kujansuun näyttelyn keskeisimpien teemojen voidaan nähdä liittyvän identiteettiin, (homo)seksuaalisuuteen ja häpeään. Niissä on sulkeutuneisuutta; kommunikaatiokyvyttömyys on keskeisesti askarruttaneet taiteilijaa. Teoksissa voidaan myös nähdä viittauksia surrealismiin: automaattikirjoituksen omaiset piirrokset, Duchampin pullotelineeseen viittaava esine, jo mainittu kommunikaation hankaluus/vaikeus, välitilassa oleminen, esineiden maaginen voima ja niiden kautta puhuminen.
Psykoanalyyttiset kysymyksenasettelutkin ovat näyttelyssä mahdollisia. Jacques Lacanin mukaan taiteessa on aina kyse reaalisen tiedostamattoman asian sublimaatiosta ja taiteilijat ovat kulttuurissamme henkilöitä, jotka seurustelevat tiedostamattomansa kanssa. Jos sublimaatio onnistuu, asia nousee esiin puhdistuneena tai loistavana. Tämä loisto on kuitenkin tuskallista.
Lacanilainen ruumiin mahdottomuus (reaalisen mahdottomuus) voidaan nähdä Kujansuulla ruumiin poissaolona, pelkkinä päinä (pää patjalla, muodoton piknik-ruumis sekä pingispallosilmäinen, tuijottava pää) ja kuvastavan ruumiillisen kokemuksen vaikeutta. Epätäydellinen ruumiillisuuden kokemus voidaan nähdä myös eritteissä ja ruumiin osissa, jotka ovat tavallaan osaobjekteja.
KUJANSUUN NÄYTTELYPRESENTAATIOT JA HOMOSEKSUAALISUUDEN TABU
Nurkan takana näytttelyn eräänä keskeisenä teemana voi pitää sukupuoli-identiteettiä ja sen kieltämistä. Tämä korostuu, kun näyttelyn teokset ja siitä kirjoitettu essee kietoutuvat yhdeksi hämmentäväksi kudelmaksi. Kirjoituksensa alkusanoissa taidehistorioitsija Kalha kertoo, että “tarkoitus ei ole tulkita Kujansuun teoksia, vaan lukea niitä ja niiden tiimoilta” ja että “kolmantena pyöränä kimppakivassamme […] on Roland Barthes.”
Essee vihjailee kauttaaltaan homoseksuaalisuuteen liittyvillä termeillä ja leikittelee nokkelasti sanoilla. Luettelon paljastus rakentuu tietoisen hitaasti, joskin ennalta arvattavasti. Museonjohtaja Berndt Arell puhuu esipuheessaan taiteilijasta, joka ”työskentelee äärialueella” ja jonka todellinen ”suuntautuminen, identiteetti” riippuu hänen älyllisestä projektistaan, ei henkilöstään. Kalha kuitenkin toteaa Kujansuun katselevan asioita “erään alakulttuurin perspektiivistä”. Lienee turha mainita, ettei sanota ääneen, mikä tämä alakulttuuri on.
Näyttelyluettelon kirjoittaja liittää Jouni Kujansuun teokset vaikenemisen historiaan – ja vaikenee tavallaan itsekin aina sivulle 24 saakka, jolloin sana homo ilmestyy ensimmäisen ja ainoan kerran varsinaisen tekstin alueelle. Alaviitteissä se mainitaan jo hieman aiemmin. Tätä ennen Kalha ja hänen tulkitsemansa teokset ovat tapailleet sitä, mitä ei voi ääneen lausua.
Kirjoitus puhuu homoseksuaalisuudesta – samalla kierrellen sen vierestä. Törmäämme näillä kohdin myös yli- tai puhkitulkinnan kysymykseen, johon kirjoittaja viittaa, mutta väistää asian vetoamalla Barthesiin: “Taiteentutkimus tutkii teosta siinä muodossa kuin katsoja, lukija saa sen puhumaan itsessään.” Asiassa ei olisi ongelmaa, jollei museonäyttelystä tuotettu toinen artikkeli poikkeaisi niin paljon Kalhan esille tuomista kysymyksistä.
Museon itsensä tuottamassa Taidemuseo.fi -lehdessä on haastattelumuotoinen teksti, jossa ei juuri viitatakaan homoseksuaalisuuteen. Lähimmäksi aihetta päästään termillä “sukupuoli-identiteettiteema”. Tämä lienee tietoista, mutta voidaan kysyä, onko se yleisön kannalta perusteltua? Täytyykö museoyleisön arvailla ja aavistella asiaa, joka kuitenkin näyttelyluetelon esseessä paljastetaan keskeiseksi teemaksi? Riittääkö, että puhutaan hyvin yleisellä ja ympäripyöreällä tasolla identiteetistä ja ruumiillisuudesta, muttei tohdita kuitenkaan käyttää asioista niiden oikeita nimiä?
Näyttelymateriaali herättää kysymyksen asetelmallisesti kahdenlaisesta yleisöstä. Eli kärjistetysti niistä, jotka “initioidaan” salaiseen tietoon ja niistä, jotka jätetään pohdiskelemaan, tekeekö Kujansuu pullataikinansa itse. Onko essee kirjoitettu enemmän asiantuntijoille ja esimerkiksi tiedeyhteisölle kuin museokävijöille ja onko Taidemuseo.fi lehti etsinyt helppoja ja ympäripyöreitä tulkintatapoja, jotka jättävät sanomatta asian, joka on keskeinen?
Taidetta voidaan tietenkin lähestyä monesta näkökulmasta eikä Taidemuseo.fi-lehden artikkeli ole välttämättä epätyydyttävä. Olennaista on kuitenkin se, että taideyleisön, joka ei lue esseetä, olisi voitava saada tietää teosten tulkintaan olennaisesti vaikuttava seikka!
Nykytaiteen vaikeus ei saisi olla itsetarkoituksellista. Eikö museon pitäisikö edesauttaa taiteen ja yleisön kohtaamista, eikä vaikeuttaa sitä?
EHKÄ PUHUMME SAMASTA
Kiasmassa esillä oleva Diasin ja Riedwegin ’Ehkä puhumme samasta’ on kahdeksasta videoinstallaatiosta koostuva kokonaisuus. Teosten materiaali on syntynyt eri puolilla maailmaa Rio de Janeirosta Egyptiin ja Barcelonasta Helsinkiin. Kiinnostavasti tästä näyttelyssä voidaan löytää osittain samoja teemoja kuin Kujansuun näyttelystä, joskin hyvin eri tavalla käsiteltynä. Diasilla ja Riedwegillä keskeinen teema on kommunikaatio ja kohtaaminen. (Ei kommunikaatiokyvyttömyys!)
Kiasma-lehden artikkeli ilmaisee, että taiteilijaparin projektit tuovat esille ihmisiä, jotka yleensä ovat marginaalissa, syrjässä, näkymättömissä. Näin ollen näyttelyssä annetaan oma, itsenäinen ääni esimerkiksi prostituoiduille tai Rio de Janeiron katulapsille. Toisaalta näyttely on avannut kanavan kenen tahansa kadunmiehen tai -naisen osallistumiselle, kuten Helsinkiä varten toteutetussa Heitä! -installaatiossa.
Kiinnostavimpia teoksia näyttelyssä on videoinstallaatio Suurin sallittu ahneus (2003), jossa taiteilijat ovat haastatelleet Barcelonassa työskenteleviä miesprostituoituja. Nämä saavat teoksessa kertoa omin sanoin tarinansa. Taiteilijat ovat teoksessa monin eri tavoin häivyttäneet asetelman, jossa haastatellut olisivat jollakin tavoin objekteja.
Toisaalta, joudumme ensin valitsemaan esille asetetuista miehistä sen, joka saa meille tarinansa kertoa ikään kuin olisimme ostamassa heiltä palveluja, mutta saammekin kuulla heidän tarinansa, jonka myötä joudumme kohtaamaan heidät kaltaisinamme. Ehkä taiteilijat haluavat myös sanoa: Sinä voisit olla hänen paikallaan. Roolit voivat vaihtua. Parhaimmillaan ne voidaan riisua.
Näyttelyvieraan kannalta ’Ehkä puhumme samasta’ presentoidaan melko ytimekkäästi, mutta riittävästi. Teemat tuodaan selkeästi ja kiertelemättä esille. Rumat sanat löydään pöytään heti kättelyssä: prostituutio, naiminen, huora ja homoseksuaalisuus eivät ole Kiasma-lehden sivuilla tabuja. Varsinaisesta näyttelyluettelosta suomen kielelle toimitettu oheislehtinen, jossa jokainen teos esitellään, on melko tiivis. Samat tekstit löytyvät näyttelysaleista, joissa niiden lukeminen on kuitenkin hankalaa.
YHTEENVETO
’Ehkä puhumme samasta’ -näyttelyssä teemat presentoidaan luetteloissa selkeästi ja johdonmukaisesti. Näyttelyvieras saa tästä materiaalista tukea omien tulkintojen tekemiseen. ’Nurkan takana’ -näyttelyn osalta presentaatio on kaksijakoista. Taidemuseo.fi-lehdessä jätetään häveliäästi mainitsematta asioita, jotka voisivat olla oleellisia. Näyttelyluettelo puolestaan on ehkä liikaa taideteoreettisilla kysymyksillä leikittelevä luomus palvellakseen parhaalla mahdollisella tavalla juuri tähän näyttelyyn tutustuvaa ja hänen tulkintojaan.
Kirjoittaja opiskelee taidehistoriaa Helsingin yliopistossa
KIRJALLISUUSLUETTELO:
Dávila, Mela (toim.) sekä Cawén, Tiina, Nyberg, Patrik, Raitmaa, Minna (toim.) (2004): Dias & Riedweg. Ehkä puhumme samasta / Possibly Talking about the Same.
Kaitaro, Timo (2001): Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin. Helsinki: Gaudeamus.
Kaitavuori, Kaija (2004): “Taiteilijapari järjestää lavastettuja kohtaamisia”, Kiasma-lehti 25/2004.
Kalha, Harri (2004): Nurkan takana. Helsingin kaupungin taidemuseon julkaisuja nro 82.
Rastenberger, Anna-Kaisa (2004): “Kuva on koukku ja kuvataiteilija purukumi”, Taidemuseo.fi -lehti 3/2004.