Spektaakkeli -Albert ja marginaali-Jouni
Mustekala headline 3.1.2005 Irmeli Hautamäki
Syksyn 2004 aikana helsinkiläisyleisölle tarjottiin useita hyvin tehtyjä näyttelyitä, joista suuri yleisö otti omakseen Designmuseon Versace-näyttelyn ja Ateneumin Edelfeltin 150- vuotisjuhlanäyttelyn.
Helsingin kaupunginmuseon taiteellisesti korkeatasoinen ‘Nurkan takana’- näyttely ja Kiasman ‘Ehkä puhummme samasta’-näyttely jäivät sen sijaan varjoon. Tämä on paradoksaalista, sillä juuri ne olivat kansainvälisesti tarkastellen kärkeä.
Mustekala arvioi syksyn mittaan monista eri näkökulmista Jouni Kujansuun sekä Mauricio Diasin ja Walter Riedwegin näyttelyitä. Molemmat nousevat niiden ihmisten todellisuudesta, jotka ovat syrjässä valtakulttuurista ja joita valtakulttuuri ja sen rakenteet eivät halua tunnistaa ja nähdä. Nykytaiteen eettisenä tehtävänä voi pitää näkyväksi tekemistä , tunnustamista ja erilaisuuden kohtaamista. Näissä tehtävissä molemmat näyttelyt onnistuivat erinomaisesti.
Silti niiden presentaatio ja lähestyttävyys poikkeksi toisistaan melko lailla, kuten Olli Vallinheimon artikkeli ‘Kohtaaminen ja kohtaamattomuus’ osoittaa. Vallinheimo tarkastelee sitä, miten taide museoiden toimesta tuodaan esille luetteloiden ja muiden oheismateriaalien avulla.
Syksyn esteettinen kohokohta oli epäilemättä Designmuseon loistelias Versace-näyttely, joka hurmasi helsinkiläiset. Museo onnistui murtamaan massamedian luomat ennakkoluulot. Mustekala analysoi syksyn mittaan Versacn taiteellisuutta ja avantgardistisuutta.
Vertailun vuoksi voi mainita Tukholman Moderna Museetissa syksyllä -04 pidettyyn ‘Fascination-näyttelyn, joka käsitteli muodin ja taiteen suhdetta. Lahden länsipuolella ja Manner-Euroopassa ei ole epäselvää, että muoti ja taide elävät monimuotoisessa ja hedelmällisessä vuorovaikutuksessa keskenään.
Jos Designmuseo löi läpi julkisuudessa yhdellä hyvin valitulla sloganilla ‘Gianni Versacen Taide’, niin shown varasti Ateneumin Edelfelt-juhlanäyttely, jonka näkyvyyden taustalla hääräsi massamedia. Yksi näyttelyn pääsponsoreista oli Helsingin Sanomat, joka julkaisi näyttelyyn liittyvää materiaalia jo kuukausia ennen avajaisia.
Edelfelt-näyttelyn teki poikkeukselliseksi oloissamme se, että se oli ensimmäinen suurelle yleisölle suunnattu korkeakulttuurinen taidespektaakkeli. Spektaakkelit eivät kuulu vain Broadwaylle ja Hollywoodiin, ne ovat vahvasti myös täällä. Edelfelt-spektaakkeli ei ollut tavallinen museonäyttely, se oli isoilla resursseilla tehty tuote. Arja Karhumaa tarkastelee Edelfelt-näyttelyn luonnetta taidespektaakkelina artikkelissaan ‘Taidekasvatusta vai massakulttuuria?’
Edelfelt-spektaakkeli oli eräänlainen isku päin taidemaailman kasvoja, ja sen kanssa on nyt elettävä. Tärsky herättää monia kysymyksiä. Miksi valtion taidelaitosta tarvittiin näin puhtaaseen kaupalliseen toimintaan? Eikö mikä tahansa yritys olisi voinut rahoittaa ja järjestää koko näyttelyn?
Nämä kysymykset on pakko esittää, sillä epäilemättä Edelfelt-näyttelyn massasuosiosta tulee normi, johon tulevaisuudessa vedotaan. Tulemmeko näkemään yhä suurempia ja skandaalisävyisempiä spektaakkeleita?
Eikö valtion taidelaitosten tehtävänä ole tarjota monipuolisesti myös vaativampaa taidetta ja esitellä tuttua taidetta kriittisesti ja uusistakin näkökulmista? Vertailun vuoksi Eija-Liisa Ahtilan retrospektiivi keräsi Lontoon Tate-museossa ja Tokiossa kymmenniin tuhansiin nousevat katsojamäärät. Väite, ettei vaativa ja erilainen taide kiinnosta yleisöä, ei pidä paikkaansa. Kaikki riippuu siitä, miten taide tuodaan yleisön saataville, miten se esitellään ja miten siitä tiedotetaan.
Nykytaiteen väitetty vaikeus onkin pelkkä veruke. Nykytaidetta ei ole meillä tutkittu tarpeeksi, eikä tutkimuksella ole perinnettä eikä riittäviä resursseja. Nykytaiteen tutkimus kohtaa esteitä myös siksi, että kansallisesti painottunut ns. kultakauteen keskittyvä tutkimus on yhä itsestäänselvästi kulttuurieliitin suosiossa.
Nykytaiteen ja sen taustojen tutkimushankkeet törmäävät liian usein siihen, ettei niiden merkitystä ymmärretä. Tämä taas johtuu siitä, ettei sitä ole tutkittu. Tämä kehä ei voi jatkua ikuisesti, loppu on jo käsillä. Sen osoittaa Edelfelt-näyttely, joka ei enää onnistunut vakuutamaan sisällöllään, taiteena, vaan löi ällikälle spektaakkelina.