3.1. 2005 Arja Karhumaa
Lehti-ilmoituksen kuvassa on Albert Edelfeltin teos ‘Merellä’ (1883) kehyksissä Ateneumin seinällä. Teoksen edessä, selin meihin, seisoo nainen yllään viimeisintä muotia olevat vaatteet ja näyttävät korkeakorkoiset saappaat sekä kädessä designlaukku. Naisen hiukset ja sifonkihuivi hulmuavat tuulessa, joka maalauksen mereltä puhaltaa naista päin. Valokuva antaa tietenkin ymmärtää, että maalaus tekee naiseen suuren vaikutuksen.
Ilmoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa syksyn aikana useita kertoja. Se mainostaa Albert Edelfeltin 150-vuotisjuhlanäyttelyä Ateneumin taidemuseossa. Huomio kiinnittyy kuitenkin ennemmin kuvan naiseen kuin taideteokseen tai edes naisen taidekokemukseen. Emme näe hänen kasvojaan, mutta kuvan täydellinen valaistus ja laskelmoivuus saa oitis ajattelemaan naistenlehtien siloteltuja ja epätodellisia malleja. Kuva voisi olla minkä tahansa vaate- tai kosmetiikkatuotteen mainos.
Koko Edelfelt-näyttelyn ympärille koottu kokonaisuus muistuttaa lähinnä tuotetta. Ei enää riitä, että teokset ripustetaan museon seinille ja odotellaan yleisön löytävän sisään ennemmin tai myöhemmin. Näyttelyn takana on laaja markkinointikoneisto, ja sen ympärille rakennetaan monenlaista oheismateriaalia ja -tapahtumaa lasten kuvitustyöpajoista ravintoloiden Edelfelt-menuihin.
Näillä eri keinoilla näyttely astuu ulos museosta ja muuttuu osaksi kaupunkikuvaa. Vähitellen näyttelystä tulee puheenaihe, joka osoittaa, että puhuja on ajan tasalla: sään ihmettelyn sijaan voi kysäistä, onko toinen jo käynyt katsomassa syksyn taidetapauksen.
Edelfeltin tapaista kansallisomaisuutta markkinoitaessa haasteet ovat toisenlaiset kuin nykytaiteen parissa, jossa usein täytyy ensin vakuuttaa yleisö siitä, että teokset ovat ylipäätään oikeutettuja olemaan taidemuseossa. Suuri yleisö ei kyseenalaista Edelfeltin taiteilijuutta. Se on kaikille itsestään selvää, opittua, vaikka ei olisi koskaan nähnytkään yhtään taiteilijan maalausta.
Toisaalta, kun elämme digitaalista, mobiilia ja interaktiivista aikakautta, pönäkät historiamaalaukset ja muotokuvat voisivat jäädä jännittävämmän ja nopeamman jalkoihin. Siksi markkinointi rinnastaa näyttelyn muihin helposti lähestyttäviin populaarikulttuurin tuotteisiin. Tavat, joilla tämä tehdään, paljastavat taidemaailman sisällä vallitsevia asenteita.
Taidekimallusta kaikille?
Pierre Bourdieu on kuvannut 1970-luvulla makujen hierarkiaa jakaen yhteiskunnan kolmeen luokkaan: ensinnäkin erottelutietoisiin yläluokkaisiin intellektuelleihin, joiden maku on aina oikeutettua, toiseksi kulttuuritahdoltaan hyvään keskiluokkaan, joka pyrkii seuraamaan edellisiä, sekä kolmanneksi välttämättömän valitsijoihin, jota pitävät aina siitä, minkä kulloinkin joutuvat valitsemaan. Viimeinen joukko tarkoittaa käytännössä työläisiä.
Erottelutietoiset intellektuellit olivat tietenkin suvereeneja taiteen katsomisessaan, tai ainakin antoivat ymmärtää niin. Myös kulttuuritahdoltaan hyvät keskiluokkaiset pystyivät lausumaan mielipiteitään taideteoksista, mutta työläisillä oli vaikeuksia jopa erottaa teoksia toisistaan, niin samankaltaisilta ne kaikki heistä vaikuttivat.
Tänä päivänä luokkayhteiskunta ei enää ole puheenaihe ainakaan Suomessa, mutta taidemaailma jakaa edelleen yleisönsä kategorioihin, joiden mukaan toimii. Pyrkiessään pedagogisiin päämääriin sen täytyy löytää pienin yhteinen nimittäjä, johon yleisön saa tarttumaan. Jos alimmaisena yleisön hierarkiassa on niin sanottu rahvas, joka pitää taidetta liian vaativana, taiteen on tultava puolitiehen vastaan ja puhuteltava sitä tavalla joka vetoaa siihen.
Tämä vallalla oleva käsitys kiteytyy esimerkiksi Helsingin Juhlaviikkojen tunnuslauseessa, jonka mukaan taide kuuluu kaikille. Taidemaailman toimijat tekevät työtä vuorotta tuodakseen lapset jo pienenä taiteen piiriin ja houkutellakseen uusia yleisöjä museoihin ja gallerioihin. Yleisön halutaan tuntevan itsensä tervetulleeksi museoihin ja viihtyvän niissä pidempäänkin tutkien sekä toimien.
Niinpä Edelfelt-näyttelyn yhteydessä on kokeiltu miltei kaikkea: on kuvitus- ja maalaustyöpajoja lapsille sekä aikuisille; esitelmiä ja luentoja kultauksesta, hypnoosista, mustasukkaisuudesta, pastellitekniikasta sekä Albertin perhesuhteista; pianokonsertteja, joissa soitetaan Edelfeltin ajan musiikkia; on jopa teatteriesityksiä, jotka pohjautuvat Edelfelt-tutkijan teksteihin.
Itse näyttelykään ei tyydy esittelemään pelkkiä taideteoksia, vaan yhtä lailla esillä on Edelfeltin kirjeitä ja postikortteja, käyntikortteja sekä taiteilijalle kuuluneet hopealusikka sekä kirjeveitsi.
Kritisoidessaan kulttuuriteollisuutta Theodor Adorno tutki tapoja, joilla taideteokset muutetaan kulutustuotteiksi. Mehtonen ja Sironen ovat perehtyneet Adornon ajatukseen “pinnasta”, joka rakennetaan tällaisten tuotteiden päälle.
Pinta tekee tuotteista helppoja, mukavia ja viihteellisiä. Adorno ei hyväksynyt taiteen muuttumista pelkäksi tavaraksi edes pedagogian nimissä, taiteeseen perehdyttämisenkään varjolla. Taiteen viihteellistäminen, sen tekeminen helpoksi, muuttaa sen vastaanottamisen tosiasiassa vaikeammaksi ja nakertaa massojen mahdollisuuksia kokea koskaan autenttisia esteettisiä kokemuksia.
Spektaakkeli – Albert
Kokonaisuudessaan tapa, jolla taideteosten ulkopuoliset asiat, esineet ja ilmiöt kietoutuvat Edelfelt-näyttelyn olennaiseksi osaksi, tekee siitä suuren tapahtuman, jopa spektaakkelin. Spektaakkeli merkitsee taiteen kontekstissa teosten käyttöarvon, sen sisällöllisen ja kokemuksellisen arvon katoamista vaihtoarvon, eli taidemarkkinoiden määrittelemän arvon, voittaessa. Spektaakkeli sivuuttaa taiteen sisällölliset arvot ja muuttaa sen sosiaaliseksi ja kaupalliseksi tapahtumaksi.
Jussi Vähämäki kirjoittaa johdannossaan Guy Debordin Spektaakkeliyhteiskuntaan, että spektaakkeli on ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde, joka toteutuu ainoastaan kuvien välityksellä. Se muuttaa ihmisten väliset suhteet tavaraksi. Debordin sanoin: “Kaikki se, mikä elettiin suoraan, on etääntynyt representaatioksi.”
Spektaakkeli on pirstaloituneen ja eriytyneen kapitalistisen maailman keino tuoda ihmiset jälleen yhteen, mutta se tekee sen ainoastaan kuvien tasolla. Ihmisten välinen kanssakäyminen tapahtuu vain julkisen kautta. (Viite: Vähämäki, Jussi: Mitä on spektaakkeli? Johdanto teokseen Guy Debord- Spektaakkeli yhteiskunta, 2003. Megafoni, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=148&am=1)
Juuri sosiaalisena spektaakkelina Ateneumin viisi kuukautta kestänyt taidetapaus näyttäytyykin. Syksyn puheenaihe on ollut, kuka näyttelyn on nähnyt ja kuka vielä ehdottomasti aikoo sen nähdä. Keskustelua ei käydä juuri lainkaan Edelfeltin teoksista vaan taiteilijan persoonasta ja yksityiselämästä.
Juhlavuonna on julkaistu lukuisia tutkimuksia, jotka ovat täysin ulkopuolisia taiteilijan teoksiin nähden. Tutkimukset, jotka samaan aikaan sekä inhimillistävät että mystifioivat taiteilijan elämää, toimivat viihteenä, johon massojen on helppo tarttua.
Nämä tarinat, kuten myös näyttelyyn kootut henkilökohtaiset esineet, toimivat lähes fetisseinä, jotka perverssillä tavallaan tuovat taiteilijan lähelle yleisöä ja korvaavat lehdissä yleensä riepoteltavan julkisuuden henkilön. Yksityiskohdista tulee statussymboleja, joiden tuntemuksen osoittaminen nostaa puhujan arvoa viihteennälkäisessä kulttuurissa.
Kuvaus spektaakkelin sosiaalisuudesta tulee lähelle Adornon ajattelua kulttuuriteollisuudesta. Kun kulttuuriteollisuus tekee taiteesta kulutustavaraa, taide muuttuu julkiseksi; siitä tulee massatapahtuma, jossa privaatilla ei ole merkitystä. Alkuperästä, eli tässä tapauksessa Edelfeltin maalaustaiteesta, vieraannutaan, ja sen omakohtainen kokeminen menettää julkisen paineessa merkitystään.
Paradoksaalista on se, että vieraantumisen ja pinnan helppouden ansiosta syntyy uudenlainen privaatti suhde taiteeseen. Kun taiteilijan elämä ja työ viihteellistetään, yleisö pääsee häntä lähemmäs ja voi sinutella taiteilijaa kuin ketä tahansa populaarikulttuurin julkisuudessa esiintyvää, yhteiseksi omaisuudeksi muuttunutta henkilöä. Adornon mukaan tämä privaatin kokemus on kuitenkin valheellinen. Yksilöllisyyden korostaminen itse asiassa rajoittaa yksilöllisyyttä, kun se tapahtuu massan ehdoilla.
Tätä taustaa vasten on helppo nähdä, että alussa mainitsemani mainoksen muodikkuus ja laskelmoivuus tekee Edelfeltin 150-vuotisjuhlanäyttelystä helppoa viihdettä. Se kytkee taiteen populaarikulttuuriin, kulutustavaroihin sekä luksukseen.
Silti mainokselle jää myös toinen lukutapa. Adorno uskoi ihmisten osaavan erottaa ulkopuolelta annetut asenteet omasta henkilökohtaisesta kriittisestä ajattelusta. Vastaanottaja saattaa siis kokea kulttuurituotteet niihin sisäänkirjoitettujen sääntöjen mukaisesti, mutta pystyy silti suhtautumaan niiden sanomaan kriittisesti. “Koneisto ei siis pyöri kirskumatta”, Adorno totesi.
Näyttely tarjotaan katsojalle spektaakkelina, ja sellaisena hän saattaa sen myös ostaa, mutta senkin jälkeen katsojalla on vielä mahdollisuus solmia teoksiin henkilökohtainen ja kriittinen suhde. Seisoessaan yksittäisen, autenttisen maalauksen edessä katsoja on hetken suorassa yhteydessä taiteen traditioon ja spektaakkelin kylmyys jää kauas.
Kirjoittaja, joka opiskelee graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa, osallistui syksyllä 04 Helsingin yliopistossa Taiteiden tutkimuksen laitoksessa pidetylle Kritiikin halu -kurssille.