15.2. 2005 Irmeli Hautamäki
Edelfelt-juhlanäyttelyn loppuvaiheessa tammikuussa 05 ‘Virginie- maalaus piti eristää köysillä uteliaalta massalta, joka tungeksi sen ympärillä peittäen sen muurin tavoin. Monet ihmiset työnsivät nokkansa kiinni Virginiehen ja yrittivät jopa koskettaa sitä.
Edelfelt-näyttelyn spektaakkelimainen vetovoima perustui Edelfeltin ykistyiselämästä esiin kaivettuun pikkutuhmaan skandaaliin. Sen varaan näyttelyn sponsoroijat laskelmoivat, mistä massamenestys todistaa.
Heikki Kastemaa piti Edelfelt-näyttelystä mustekalassa esitettyä kritiikkiä pikkukaupunkilaisen ahtaana ja penseänä. Olen eri mieltä siitä, että ‘helsinkiläistä taidemaailmaa’ vaivaisi ylipäätään luterialinen varauksellisuus menestytä kohtaan tai pikkusiseluisuus.
Mustekalan kirjoittajat kiinnittivät huomiota siihen, että näyttelyn presentaatio sivuutti kovin kevyesti itse taiteen ja sen kontekstualisoinnin. Sen sijaan presentaatiossa tartuttiin viihteellisiin tutkimuksiin taiteilijan elämästä, joihin myös massojen oli helppo tarttua.
Helsinkiläisyleisö on siis vaativaa, se haluaa ymmärtää taidetta laajemmista perspektiiveistä, se haluaa, että sille tarjotaan uutta, kriittistä ja kiinnostavaa tietoa taiteesta ja sen taustoista. Ei helsinkiläisyleisö, mikäli voin tässä sen nimissä puhua, tyydy taiteilijan yksityiselämän skandaaleihin, joita julkisuus on tarpeeksi täynnä jo muutenkin.
Heikki Kastemaa katsoo näyttelyn presentaation nojanneen Anna Kortelaisen mediassa jo etukäteen runsaasti kohuttuun ‘Virginie’-kirjaan, jota Kastemaa kutsuu taidehistorian saippuaoopperaksi.
Hetkinen, eikö sana ‘taidehistorian saippuaooppera’ tarkoita taidehistorallista tutkimusta, jonka ohella on tarkoitus myydä erilaista ‘saippuaa’ ? Näyttelyä sponsoroivan massamedian ei tarvinnut muuta kuin eksploiteerata ‘Virginien’ mehukkaita paloja markkinoinnissa, markkinointikonsepti oli valmiina. Taiteen tutkimuksen kannalta on arveluttavaa, mikäli tämä suunta jatkuu tulevaisuudessa.
Kastemaa toteaa, että asiantuntijayleisölle Edelfeltin taide on kaluttu luu. “Hänen imelät pariisilaisnaisensa herättivät varmaan kyllästymistä Edelfeltissä itsessäänkin”. En ole varma tästä. Uudella tavalla presentoituna Edelfelt olisi kiinnostavakin aikakautensa edustaja. Edelfelt oli hyvä taiteilija ja hänen aikansa oli kiinnostava ja monella tavalla merkittävä.
Myös kirjailija Anna Kortelainen sanoi eräässä radio-ohjelmassa tammikuussa 05 olevansa lopen kyllästynyt Edelfeltiin. Häntä inhottaa tuo tunkkainen skandaali, johon kaikki romahti. Anna Kortelainen käsitteli ansiokkaasti väitöskirjassaan 1800-luvun pariisilaista taidemaailmaa sijoittaen Edelfeltin tähän kiintoisaan kontektiin. Mikseivät tämän tutkimuksen tulokset kelvanneet näyttelyn presentaation lähtökohdiksi?
Kaiken kaikkiaan – Edelfeltin aikakausi, 1800-luvun lopun Pariisi – on äärimmäisen kiinnostava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että klassis-romanttinen kulttuuri väistyy silloin modernin ja myös kaupallisen tieltä. Lisäksi monet suomalaistaiteilijat olivat osallisena tässä murrosajassa Pariisissa. On tärkeä ymmärtää tämän aikakauden luonne, joka ei suinkaan ollut enää puhtaan kansallisuusaatteen innoittama, kuten meillä Suomessa mielellään vielä halutaan nähdä.
Helsinkiläisyleisöllä oli täysi lupa odottaa juhlavuoden näyttelyltä uutta näkemystä Edelfeltistä oman aikansa edustajana. Pikku-Virginie olisi saanut toki olla pikantti mauste, ‘suola puurossa’, tällaisessa näyttelyssä. Onko liian elitististä vaatia tällaisia uusia perspektiivejä avaavia näyttelyitä? Olen jonottanut suurkaupunkien museoihin katsomaan kriittisiä, vaativia näyttelyitä, jotka ovat olleet myös yleisömenestyksiä. Ehkä museoiden syntyvaiheessa koettiin ongelmaksi, että taide presentoitiin eliitin näkökulmasta, kuten Susanna Pettersson kirjoittaa. Nyt on tultu toiseen ääripäähän?
Lopuksi. Jenni Peisan kirjoituksessa esiintyvät sitaatit, joiden alkuperää Kastemaa kyselee, eivät tietenkään olleet Peisan omia mielipiteitä, vaan sitaatteja ‘Spektaakkeli yhteiskunta’-kirjan kirjoittajalta Guy Debordilta.