8.2.2005 Anssi Vallius
Siinä missä perinteisissä gallerioissa näytteillä olevat nykytaideteokset saavat maksavan yleisön naurahdellen pyörittelemään päitään, “katujen gallerioiden” taiteilijoita kyyditetään kiven sisään.
Helsingin Sanomat uutisoi 20.11. tapauksen, jossa kuusi helsinkiläisnuorta oli pidätetty “satojen, jopa tuhansien tarrojen sekä keraamisten laattojen liimaamisesta muun muassa kiinteistöjen seiniin ja liikennemerkkeihin Helsingin keskustassa.” Poliisi suoritti pidätyksen, mutta sen tekivät mahdollistamiseksi siviiliasuiset FPS-vartiointiliikkeen vartijat, jotka olivat seuranneet nuoria jo pidemmän aikaa.
Kiinni jääneet olivat pidätettyinä yli kaksi vuorokautta, joiden aikana heidän asuntoihinsa tehtiin kotietsinnät. Lisäksi liimailijoille tullaan langettamaan muhkean volyymin vahingonkorvausmaksut. Kyseinen tapaus aiheutti maan johtavan sanomalehden kiinnostuksen vuoksi paljon kohua ja keskustelua niin puolesta kuin vastaankin. Varsinkin taiteilijapiirit ilmaisivat myönteisen kantansa liimaajien puolesta. Yleinen reaktio oli paljon neutraalimpi: joko pysyttiin välinpitämättöminä tai kiiteltiin kaupungin puhdistustoiminnan tehokkuutta.
Esseeni tarkoituksena on pohtia, mikä oikeutus julkisen rahoituksen ulkopuolella toimivien yksityisten katutaiteilijoiden toiminnalla on, mutta myös lisätä graffiteihin liittyvää ymmärtämystä, sillä niissä piilee useita avainlähtökohtia ja virikkeitä, joista nykyinen katutaide ansiokkaasti ammentaa ilmenemismuotonsa. Paitsi graffiteihin on Suomessa ilmennyt inhoa ja väärinymmärrystä myös lukuisia ajan myötä paikkansa vakiinnuttaneita virallisia julkisia teoksia kohtaan.
Törkyä silmille
Suomalainen kaupunkikuva – esimerkkinä Helsinki – on melko uusi. Kaupungistuminen alkoi viime vuosisadan alussa ja kiihtyi nykyiseen muotoonsa vasta viime vuosikymmeninä. Rakennukset ovat suurimmalta osin tämän kehityksen mukaisia: julkisivujen visuaaliseen puoleen ei ole juurikaan keskitytty. Yksinkertainen laatikkomaisuus vallitsee. Kaupunkien infrastruktuuri on ehkä toimivaa, mutta ilme siltäkin puuttuu. Harmaa on yleisin väri. Se vyöryy tarkkailijan silmille tieverkostossa, betonilähiöissä, liikennemerkeissä, sähkökaapeissa jne. Tämä koskee erityisesti kaupungin virallista, julkista puolta.
Hogre–Firenze
Toinen katukuvan muokkaaja ovat yritykset ja niiden mainostoiminta. Mainokset ovat levinneet joka puolelle, niiltä ei voi välttyä, vaikka yrittäisikin. Yritykset käyttävät valtavia summia saadakseen logonsa, tuotteensa ja imagonsa kuluttajien tietoisuuteen. Tarpeeksi paksulla kukkarolla saa ostettua itselleen julkista tilaa paikasta kuin paikasta, kenenkään sitä sen enempää kyseenalaistamatta. Mainosten sisältö on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta yksitotinen: osta ja kuluta, yhä uudelleen ja uudelleen. Mainosten formaalinen puoli on toki useimmiten värikäs ja räiskyvä, mutta liian usein kuvissa esiintyy arvelluttavia aihepiirejä, väkivaltaa ja paljasta pintaa.
Kaupungin omat taiteelliset katu- ja ympäristöprojektit ovat virkistävä poikkeus maisemassa, mutta niidenkään näkyvyys ja varsinkaan arvostus ei ole saavuttanut ansaitsemaansa tasoa. Taideteokset saavat yleensä osakseen vain ihmettelyä ja paheksuntaa. Osittain tällainen vastaanotto johtuu katutaide-ilmiön uutuudesta ja ilmiöön tottumattomuudesta, mutta suurempi syy löytyy syvemmältä ihmisten asenteista.
Perinteinen kaupunkikuva on iskostunut niin syvälle asukkaiden mieliin, että sitä ei uskalleta tai edes tajuta mahdolliseksi muuttaa. Hitaassa konservatiivisessa ilmapiirissä ollaan tyytyväisiä sodasta selvinneeseen ja sen jälkeen suurin ponnistuksin itse rakennettuun turvalliseen ympäristöön.
Kaupunki halutaan ensi sijassa pitää yltiöpäisen siistinä ja turvallisena. Helsingin Stop töhryille-hankkeeseen on myönnetty budjetista yli miljoona euroa samaan aikaan, kun kaupunki on muun muassa karsinut HKL:n linja-autoliikenteen vuoroja. Töhryjen määrää on tarkoitus vähentää 75 prosentilla.
Helsinki näyttää olevan miltei protestantismin kuvakieltoihin verrattavissa olevalla linjalla. Tavalliselle kansalaiselle ei juurikaan jää mahdollisuuksia vaikuttaa oman kaupunkiympäristönsä visuaalisuuteen. Tämä on ongelma, koska kaupunki on elävien yksilöiden muodostama yhteisö ja demokraattinen kohtauspaikka, ei kliininen ja eristetty tuotannon ja kulutuksen kehä. Virkeään kaupunkiin kuuluu asukkaiden välinen vuorovaikutus ja keskustelu ja sen pitää myös näkyä. Juuri tähän katutaide teoksillaan pyrkii.
Graffitijuuret
Tavallisen kansan muovaamasta katutaiteesta käsittelen tässä lähinnä vain tarroja, julisteita ja stencileitä eli sapluunojen avulla pinnoille maalattavia kuvioita. Valintaani on kolme syytä: ensiksin näihin teoksiin tarvittava materiaali ja valmistuskeinot ovat halpoja ja lähes kaikkien ulottuvilla. Esimerkiksi tarrojen valmistus on noussut merkittävästi kotitulostimien yleistymisen myötä. Toiseksi teostyypit ovat läheistä sukua graffiteille, joista katutaide on saanut runsaasti vaikutteita julkisen asemansa ja valmistustapojensa kautta. Kolmanneksi, kireän ilmapiirin ja koko ilmiön tuoreuden johdosta nämä pienimuotoiset tekeleet ovat (vielä) ainoita Suomessa ilmeneviä yksityisen katutaiteen muotoja.
Ymmärtääkseen uutta katutaidetta on aluksi tarkasteltava jo paljon pidemmällä aikavälillä tehtyjä graffiteja. Nykyisin maailmalla arvostetuksi (korkea)taiteen lajiksi kohotettu graffiti juontaa juurensa 1970-luvun New Yorkin alistettuihin etnisiin yhteisöihin, mustiin ja latinoihin. Juuri noissa synnyinolosuhteissa graffiti sai sille ominaisen muotonsa ja agendansa: se on vähemmistöjen itselleen kehittämää koodikieltä, joka esittäytyi irvaillen yhteiskunnan omilla infrastruktuurin tapeteilla vallalla olevista käsityksistä piittamatta, laittomasti. Etniset ryhmät käyttivät myös omaa slangimukaelmaansa puhutusta yleiskielestä. He olivat ylpeitä kapinaluonteisesta kielestään, jota valtaväestö (valkoihoiset) ei ymmärtänyt. Graffitin avulla he siirsivät kapinahenkensä visuaalista tekstiä vastaan muuttaen sen lähes lukukyvyttömäksi. Tässä mielessä graffiti edelsi nykyisen kaupunkitaiteen vaihtoehtoisuutta joka toimii valtarakenteita, hierarkioita ja markkinavoittoisuutta vastaan.
Tarrojen ja stencileiden toinen yhteys graffitiin muodostuu teosten valmistustapojen ja säilymisen kautta. Graffiti painottaa (taide)teosten tekemistä prosessina. Laittomuudesta johtuvan valvonnan vuoksi graffitit on tehtävä nopeasti ja tarkasti. Lopputuloksen näyttävyyden ohella tärkeää on valitun maalauskohteen saavutettavuus-/saavuttamattomuusaste. Valmista teosta katsellessaan voi helposti kuvitella tekemiseen liittenyneen vaaran ja jännityksen, ns. hetken tavoittamisen, joka kuuluu olennaisena osana teoksen olemukseen nimenomaan graffitina.
Valmiit teokset eivät myöskään ole pysyviä, vaan niiden elinaika jää usein varsin lyhyeksi. Näiden syiden nojalla graffiti on sukua performanssille ja happening-taiteelle.
Katutaiteesta löytyvät aivan samat asenteelliset ja toiminnalliset elementit, joskin tarrojen ja julisteiden liimaaminen ja valmiiden sapluunoiden läpi sprayaaminen vie huomattavasti vähemmän aikaa, mistä on hyötyä nykyisin kiristyneen valvonnan takia. Muutos, liike ja näkökulmien vaihtelu tekevät katutaiteestakin tapahtumaluonteista. Tämän luonteensa avulla katutaide (jota on siis koodittomuutensa vuoksi graffitiin verrattuna helppo “ymmärtää”) muistuttaa jokapäiväistä ympäristökokemusta, jossa muutos on alituisesti läsnä. Parhaimmillaan kaupunkitaide voi saada huomaamaan muutoksen tarkemmin muuallakin, miettimään sen syitä, seurauksia ja ominaisuuksia.
Aatteellisuus
Katutaiteen sisällöllinen puoli poikkeaa huomattavasti sen rohkeista työskentelytavoista ja esillepanosta. Aatteellinen ja ideologinen radikaalius on jätetty menneille vuosikymmenille. Katujen taiteellisuus välttelee valmiiksi muovattuja aatteita, se kritisoi voimakkaasti vallitsevia oloja, muttei tarjoa tilalle mitään valmista uutta ratkaisumallia uusine rajoituksineen. Pyrkimykset muistuttavat viime vuosisadan korkeakultttuurisia avantgarde-liikeitä, erityisesti 60-luvun situationismia.
Situationistit arvostelivat voimakkaasti spektaakkelimaista yhteiskuntaa ja kapitalismia. Kaupunkisuunnittelu oli heidän mukaansa yksi modernin yhteiskunnan hienovaraisimmista tavoista hallita ihmisten elämää. Ajan ja tilan käyttäminen ovat sidoksissa sosiaaliseen valtaan. Kulutus ja sen kuvallinen mainonta houkuttelevat asukkaita, mutta vieraannuttavat ihmiset itsestään.
Situationistien ihannekaupungissa leikki korvaa voitontavoittelun ja sosiaalisuus kaupallisuuden määrittelemän yhdessäolon. Näin inhimillinen vuorovaikutus lisääntyy ja yksilö osallistuu urbaanin ympäristön luomiseen.
Keskeistä situationistien toiminnassa oli spektaakkelin merkitysten kääntäminen päinvastaiseksi, mikä tarkoitti muun muassa taideteosten kollaasimaista muokkaamista. Kulutus haluttiin kääntää itseään vastaan korvaamalla esimerkiksi mainosten tai sarjakuvien puhekuplien sisältö poliittisella viestillä. Kollaasit ja dekonstruktiomaisuus muodostavat suuren osan myös tämän päivän katutaiteen muodollisesta tyylistä.
Katutaiteessa tapahtuva hiljainen kritisointi ja omavaraisuuden tavoittelu yhdistyy mielekkäästi myös Theodor W. Adornon teoriaan taiteesta absoluuttisena negaationa, kieltämisenä. Taide, joka turruttaa viihteellisesti hyväksymään olemassaolevan ajattelun ja yhteiskunnalliset käytännöt, on Adornon mielestä huonoa. Taiteessa mitään ei pitäisi esittää suoraan, ei edes suorana kritiikkinä tai kieltämisenä, vaan tulisi pitäytyä vihjaamisessa ja kiertoilmaisuissa. Tavoitteena on herättää tuntemus siitä, että joku on väärin, mutta ei sanoa tarkkaan, mikä ja miten. Taiteen tarkastelija on saatava itse aktiivisesti miettimään parempaa vaihtoehtoa.
Kadunkulmat ovat pullollaan juuri tällä tavalla toimivia ajatuksellisia ärsykkeitä ja stimulantteja tiputtelevia liisteröintejä, jotka eivät suoraan paljasta salaisuuttaan. Katutaide pakottaa miettimään, miten suhtautua siihen. Esimerkiksi yksittäinen tarra yksilöi tietyn paikan, sen tarina sitoo paikkoja toisiinsa. Katutaide välittää yhteyden: joku muukin on katsonut näitä kulmia samalla tavalla.
Kaupallisuuden paradoksi
Edellisten kappaleiden tavoitteena oli saada kiistanalainen katutaide hieman parempaan valoon. Sen olennaisimpina elementteinä ovat siis omavaraisuus ja vaihtoehtoisuus kaupallisuuden täyttämälle katukuvalle. Puritaaninen ei-kaupallisuus on kuitenkin nyky-yhteiskunnassa miltei mahdottomuus.
Graffitin jalanjäljillä katutaidettakin on osittain siirtynyt ulkoa gallerioiden sisätiloihin, joissa sitä on tervehditty ilolla. Katutaiteen kansainvälisistä suurista nimistä, kuten yhdysvaltalaisesta Obey Giantista ja britti Banksysta, on tullut huikeiden, laajoja massoja kohahduttaneiden teostensa ansiosta jo suuryritysten mainostoimintaan verrattavia brändejä. Banksy esimerkiksi on pitänyt jo lukuisia näyttelyitä, kirjoittanut katutaiteeseen liittyviä kirjoja ja osallistunut kaupallisten mainosten tekemiseen (mm. suunnitellut Blur-yhtyeen levyn kannet).
Hän, kuten monet muutkin katujen artistit, on tehnyt kompromisseja kaupallisuuden kanssa, mutta on kuitenkin torjunut suurimman osan yrityksiltä saapuneista suunnittelupyynnöistä näiden toimintatapojen ja moraalin vuoksi. Nike-urheilufirma ei esimerkiksi ole saanut Banksylta ainoatakaan hyväksyntää monista pyynnöistään huolimatta, koska heillä on käytössään lapsityövoimaa. Poikkeuksia katutaiteen kaupallistumistrendiin löytyy myös, vaikkapa ranskalainen Zevs tai ruotsalainen Akay, joiden työskentely on pysynyt pelkästään omana huvina rahallisista voitoista piittaamatta.
Laillinen taide ja graafinen suunnittelu ovat innostuneet katujen kielen ilmaisuvoimasta muutenkin kuin vain tekemällä suunnittelutarjouksia tunnetuimmille alkuperäisille katutaiteilijoille. Aivan kuten Keith Haring ja Jean-Michel Basquiat 80-luvulla, nykyajan taiteilijat, graafiset suunnittelijat ja mainostajat flirttailevat katutaiteen kanssa. Vaateketjut ja levy-yhtiöt tekevät niin sanottua cool huntingia eli kopioivat katujen liikkeitä ja muotia. Tuotteiden markkinointia katutaiteen keinoin kutsutaan puolestaan guerilla marketingiksi. Ilmiö on ikään kuin vastareaktio alakulttuurien sissihyökkäyksille kaupallisuutta vastaan.
Suomessa katutaidetoiminta on vielä hyvin pitkälle täysin omavaraista. Vasta muutamat galleriat ovat osoittaneet kiinnostusta katutaidetta kohtaan, mm. Helsingin Myymälä2-galleria, jonne suomalaiset katutaiteilijakollektiivit ovat saaneet töitään esille. Liikkeessä tapahtuu myös pienimuotoista kollektiivien valmistamien tavaroiden, kuten T-paitojen ja julisteiden, vähittäismyyntiä.
Korkeakulttuurin puolelta ilmennyt hienoinen päännyökyttely katutaiteen suuntaan ei Suomessa kuitenkaan ole poistanut katutaiteen (saati sitten graffitin) yllä leijuvaa vaarallisuuden ja rikollisuuden kehää. Samalla kun perinteisissä gallerioissa näytteillä olevat äärimmilleen viedyt nykytaideteokset saavat maksavan yleisön korkeintaan naurahdellen pyörittelemään päitään, “katujen gallerioiden” taiteilijoita kyyditetään kiven sisään. Suomalaiset (etenkään poliittinen ja taloudellinen hallinto) eivät näytä vielä olevan valmiita avartamaan katseitaan konservatiivisen neljän seinän taidekontekstin ulkopuolelle elävään ympäristöön ja antautumaan sen kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Katutaide yhtenä sen merkittävänä anti-autoritäärisenä osana tulee varmasti ärsyttämään vielä pitkään.
Painetut lähteet:
Naukkarinen, Ossi 2003: Ympäristön taide, Taideteollisen korkeakoulun julkaisu
Helsingin Sanomat, Voima-lehti, Ylioppilas-lehti (artikkeleita useista numeroista)
WWW-sivustot:
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa