Miten suhtautua taiteen megahitteihin? eli ovatko yli kolmesataa tuhatta kävijää väärässä?
15.2. 2005 Heikki Kastemaa
Ateneumin Albert Edelfelt -näyttelyn päättymistä 30.1.2005 uutisoitiin laajasti, mutta hyvin toteavasti ja rutiininomaisesti. Kyseessä oli kaikkien aikojen suurimman yleisömäärän saavuttanut taidenäyttely maassamme. Syyskuun 3. päivänä 2004 yleisölle avattu taidenäyttely kokosi 304 767 katsojaa.
Aluksi muutamia kommentteja jo näyttelyn aukioloaikana mustekala.info -verkkosivuilla julkaistuista artikkeleista. Jenni Peisa pohtii asiaa otsikolla ”Ateneumin Albert Edelfelt-näyttely spektaakkelina”. Hän kirjoittaa, että ”Katsojille tärkeä on itse tapahtuma, he eivät mene näyttelyyn tutkimaan teosten esittämiä viestejä, vaan ihailemaan mestaria itseään.”
Mistä kirjoittaja tietää, mikä katsojille on tärkeää? Jospa katsojat haluavatkin juuri tutkia ”teosten esittämiä viestejä”?
Kirjoittaja jatkaa: ”Museoissa kaikki taideteokset ovat yhdenvertaisia, eikä yhdelläkään niistä ole enää kykyä nousta esiin ja kommunikoida itsenään. Se, että taiteen historian esimerkkejä voidaan tuoda esiin tällä tavoin, on merkki taidemaailman kuolemasta.”
Mielestäni on mahdonta ajatella, että museossa kaikki taideteokset ovat yhdenvertaisia. En usko, että yleisö näkee kaikki taideteokset museossa ”tasavertaisina”. Jokainen taidenäyttelyä ripustanut voi havaita, että esillepanossa on korostettava joitakin teoksia, kehitettävä huomiopisteitä.
Taidemaailman kuolema ja isku?
Entä tuo ”taidemaailman kuolema”? Varsin kulunut, hieman romanttinen ja hyvin mahtipontinen postmodernistinen ylilyönti, joita on saatu lukea silloin tällöin. Ei yksi Edelfelt -näyttely taidemaailmaa kaada. ”Taiteen kuolema” on eräs postmodernismin suurimpia kuplia.
Julistivathan postmodernistit kuoliaaksi milloin mitäkin. Agonia, joka on tavallisesti yhdistetty modernin avantgarden asenteeksi, on tullut varsin sinnikkääksi postmodernistien pakkomielteeksi.
Taidemaailman puolestapuhujaksi ilmoittautuu myös Irmeli Hautamäki, joka Mustekala -headlinessa ”Spektaakkeli -Albert ja marginaali-Jouni” kirjoittaa:
”Edelfelt-spektaakkeli oli eräänlainen isku päin taidemaailman kasvoja, ja sen kanssa on nyt elettävä. Tärsky herättää monia kysymyksiä. Miksi valtion taidelaitosta tarvittiin näin puhtaaseen kaupalliseen toimintaan? Eikö mikä tahansa yritys olisi voinut rahoittaa ja järjestää koko näyttelyn?”
Tämä herättää paljon kysymyksiä. Pitäisikö taiteen meganäyttelyt, niin sanotut blocbusterit ulkoistaa? Aikoinaan Pekka Hyvärinen piti Helsingissä Taidetaloa – hieman Gösta Stenmanin jalanjälkiä kulkien – perusti sittemmin Retretin ja järjesti mm. Oulussa paikallisiin mittasuhteisiin sovitettuna megaluokan Seppo Similä -näyttelyitä. Helsingissä muutama vuosi sitten nähty Ilja Repin ja pari muuta Venäjän taiteesta kertovaa näyttelyä ovat myös olleet yksityisten järjestämiä.
Mielestäni Edelfelt -näyttely ei ollut ”isku päin taidemaailman kasvoja”. Arvostelua toki tarvitaan ja saakoon sekin sijansa, mutta Edelfelt näyttelykritiikki on pikemminkin esimerkki penseydestä ja luterilaisesta varauksellisuudesta, joka näyttää olevan johtava asenne helsinkiläisessä, pikkukaupunkimaisessa taidemaailmassa.
Taidehistorian saippuaooppera?
Kirjoittajat eivät mainitse, että näyttelyn perinpohjaisen markkinoinnin ohella eräs syy suureen yleisömäärään on taidehistorian tutkija Anna Kortelainen, jonka väitöskirja Albert Edelfeltin fantasmagoria ja tarina taiteilijasta ja hänen Virginie -rakastajattarestaan olivat herättäneet laajasti huomiota julkisuudessa.
Edelfeltistä oli kohuttu siis jo ennen näyttelyn avajaisia eräänlainen kotimaisen taidehistorian saippuaooppera. En tässä halua moittia Anna Kortelaisen tutkimuksia, mutta arvelen, että saippuaoopperoina ne nimenomaan niin sanottu suuri yleisö luki ja sellaisena ne sille esiteltiin.
Taiteen asiantuntijayleisölle Albert Edelfeltin taide on epäilemättä melko kaluttu luu. Hänen imelät pariisilaisnaisensa herättivät varmaan kyllästymistä taiteilijassa itsessäänkin. Konservatiivinen ja akateeminen Edelfelt oli myös kyvykäs ja taipuvainen taiteellisiin kompromisseihin ja vahvaan itsekritiikkiin. Eikä se ole suinkaan avantgarde- taiteilijan ominaisuus.
Edelfelt –näyttelyn oheisohjelmaa ja markkinointi-ilmiöitä voi toki kritisoida. Mutta kulttuurimarkkinointi ja taidenäyttelyiden tuotteistaminen ovat osa tämän päivän informaatioyhteiskuntaa ja viestintää. Miksi taiteen pitäisi yrittää näytellä neitsyttä medioituvassa maailmassa? Miksi pienessä Helsingissä ei voitaisi toteuttaa niitä keinoja taiteen markkinoinnissa, joita suurkaupunkien taidemuseot ovat toteuttaneet jo kymmeniä vuosia?
Populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välisiä suhteita on tarkasteltu innokkaasti, eikä kukaan esitä tänään korkeakulttuurin muuraamista omaksi linnakseen. Mutta auta armias, kun kun korkeakulttuurista tulee populaarikulttuuria. Penseä suhtautuminen menestykseen osoittaa, että Helsingin henkisesti pikkukaupunkilainen taidemaailma on vielä kaukana suuren maailman pluralismista.
Edelfelt –näyttely vietiin läpi mielestäni kunnialla ja sen esittäjäjille Ateneumin taidemuseolle, varsinkin suuren työn tehnyt ns. etulinjan museohenkilökunnalle onnittelut. Toivottavasti menestys mahdollistaa ja innostaa rakentamaan monta muuta taiteellisesti haasteellisempaa näyttelyä.
Kirjoittaja on taidekriitikko