Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odottavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä.
Agustina Bazterrica, Rotukarja, s. 16
Kaikille hyväksikäyttämillemme eläville olennoille meillä on helpotukseksemme nimi, yksi yhteinen nimi: eläin. Se riittää. Yksi nimi kaikille. Sillä eläin on meille ikuisesti vain eläin. Eläimeksi nimeäminen tarkoittaa oikeutta käyttää hyväksi. Olentoa moraalin tuolla puolen.
Sana eläin riisuu tarpeen pohtia oikeaa ja väärää. ”Nehän ovat vain eläimiä”.
Esteettisessä teoriassaan filosofi, sosiologi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä Theodor W. Adorno asettaa taiteelle haastavan tehtävän: taide voi näyttää, että luonto ja eläimet – myös ihminen, ihmisluontona ja ihmiseläimyytenä – ovat enemmän, kuin millaisina ne näyttäytyvät yhteiskunnassamme, jossa ne nähdään hyväksikäytettävinä objekteina, vallankäytön kohteina. Yhteiskuntamme käyttää meitä kaikkia hyväkseen ja typistää meidät. Taiteen tehtävä on kertoa, että voisi olla toisin, että olemme enemmän ja luonto on enemmän. (Flodin 2011b.)
Eläimellistämisen voima
Ihmisille on syntynyt kerta toisensa jälkeen halu käyttää myös toisia ihmisiä hyväkseen. Silloin apuun on kautta aikojen tullut eläimellistäminen. On erotettu ”me”, todelliset, täydet, oikeanlaiset ihmiset ja ”muut”, joilta puuttuu mielestämme jotain olennaista, jota meillä puolestamme on. Mitä eläimellisempänä toinen näyttäytyy, sitä helpompaa häntä on käyttää hyväksi, tai tappaa. Niinpä nimitämme näitä ihmisiä ”elukoiksi” – lehmiksi, rotiksi, apinoiksi, tai ”ali-ihmisiksi”. Heitä ei siis tarvitse kohdella kuin meitä. Eläimeksi nimettyä voi kohdella kuin eläintä. Siis huonosti.
Vuonna 1948 päätettiin, että tämä toiminta saa riittää. Allekirjoitettiin ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Kaikkia ihmisiä ja ihmisryhmiä pitää kohdella tasavertaisina. Kaikki ihmiset ovat yhtä ihmisiä ja yhtä arvokkaita. YK:n kolmannessa yleiskokouksessaan hyväksymä julistus kokosi ensimmäistä kertaa yhteen keskeisimpiä oikeuksia, joiden katsottiin olevan universaaleja ja kaikille ihmisille kuuluvia. Julistus ei ole oikeudellisesti velvoittava, mutta se on vaikutusvaltainen ja se on toiminut myöhempien ihmisoikeussopimuksien perustana.
Eläimellistämistä julistus tai sitä seuraavat sopimukset eivät kuitenkaan ole lopettaneet. Yhteiskuntamme ja maailmanjärjestelmämme ovat epätasa-arvoisia ja väkivallan käyttö useissa yhteyksissä enemmän tai vähemmän sallittua. Hyväksikäyttöä ja vahingoittamista helpottaa edelleen eläimellistäminen. Se on helpoin tapa määritellä toinen elävä olento vähempiarvoiseksi tai arvottomaksi. Suhteemme muihin eläinlajeihin tarjoaa siihen pysyvän, hyväksytyn mallin.
89 vuotta ennen YK:n ihmisoikeusjulistusta, vuonna 1859, julkaistiin kirja, jota on pidetty vakavimpana vastaväitteenä ihmisen laadulliselle erikoisasemalle muihin eläimiin nähden: Charles Darwinin Lajien synty. Teoksessa Darwin esittelee luonnonvalinnan kautta tapahtuvaa evoluutiota koskevan tieteellisen teorian. Teoria selittää kasvien ja eläinten monimuotoisuutta ja esittää kaikilla lajeilla – myös ihmisillä – olevan yhteisen alkuperän. Ajatus (ihmis)apinoiden ja ihmisten sukulaisuudesta herätti sekä huvittuneisuutta että raivokasta vastustusta.
Tänä päivänä ihminen luokitellaan yhdeksi isoihmisapinoista yhdessä gorillojen, orankien, simpanssien ja bonoboiden kanssa. Silti ajattelemme yhä edelleen, että maailma jakautuu ihmisiin ja eläimiin. Me olemme yhtä, muut ihmisapinat ja hyönteiset keskenään sitä toista. Maailma on meidän, muut ovat ympäristöä, jossa elämme. Me olemme kulttuuria, ne ovat luontoa. Me olemme henkeä, ne ovat kehoja, materiaa, lihaa. Me olemme älyä, ne ovat vaistoja. Mutta evoluutio ei toimi niin. Kaikki on jatkumoa.
Tiede ja kahtiajakautunut maailma
Evoluutioteoria ja sen perimmäinen ajatus eivät olleet ihmisille helppoja ottaa vastaan. Uskonnollinen maailmankuva horjui, mutta maallisemmankaan elämänkatsomuksen edustajat eivät innostuneet ihmisen asettamisesta osaksi muiden eläinten maailmaa – ainakaan itsensä. Tieteiden piirissä erilaiset suhtautumistavat evoluutioteoriaan ja ennen kaikkea siitä seuraaviin johtopäätöksiin ihmisten ja muiden eläinten olemuksesta ja oikeista tavoista tutkia niitä, ovat kilpailleet siitä lähtien. Yleistäen voi silti todeta, että ihmistieteissä ajatus laadullisesta erosta ihmisen ja muun maailman välillä voitti – Darwinista huolimatta. Ihmisen yhteiskuntineen katsotaan muodostavan oman toiminnan tasonsa, jota ei voi tutkia samoin kuin (muita) eläimiä. Yksin inhimillisiksi, eli vain ihmiselle kuuluviksi, pyritään edelleen nimeämään ominaisuuksia, joita eniten itsessämme arvostamme: kulttuuri, yhteiskunta, (todellinen) sosiaalisuus, moraali, kieli, uskonto, tiede, taide.
Luonnontieteiden analysoitaviksi jäivät eloton maailma ja kehot: meidän ja muiden. Luonnontieteelliset ihmiskäsitykset ovat keränneet runsaasti myös kritiikkiä, mutta (muut) eläimet jäivät niiden määriteltäviksi vailla vastarintaa. Eläimethän ovat vain eläimiä, lähempänä elotonta luontoa kuin ihmistä. Ainakin tieteiden työnjaossa.
Tiede on käsitteellistämisen ja luokittelun maailma. Nämä sen piirteet unohtuvat toisinaan, kun tarkastelemme luonnontieteiden kuvaamia asioita. Uskomme ”kovan tieteen” lähestyvän asioita sinällään: kertovan meille kaiken atomista tai kissasta. Mutta mitä tapahtuu, kun käsitteellistämme eläviä olentoja ja laadimme niitä kuvauksia? Ne tulevat näkyviksi, mutta osa niistä katoaa. Mitä kaikkea olemme kadottaneet erilaisista elävistä olennoista, erilaisista elämän muodoista toistellessamme ”eläin”, ”eläimet”? Tieteelliset lajinimet jakavat eläimen käsitteen osiin ja muistuttavat eläinkunnan loputtomasta moninaisuudesta, mutta saattavat samaan aikaan hämärtää yksilöerojen merkitystä – ja esimerkiksi paikallisten populaatioiden ja niiden keskuudessa vallitsevien kulttuureiden eroja. Kaikkea ajatteluamme eläimistä itsestään hämärtävät kuitenkin ne kokonaan ihmislähtöiset eläinluokitukset, joiden tehtävä on kertoa, mihin mikäkin eläin on ”tarkoitettu”. Olemme luokitelleet eläimet käyttötarkoituksen mukaan, niiden omista ominaisuuksista riippumatta: koe-eläin, lemmikkieläin, tuotantoeläin, riistalaji. Nämä kulttuuriset luokittelut luonnollistuvat ajattelussamme. Sikaa kohdellaan toisin kuin koiraa, koska se kuuluu syötäväksi. Koe-eläinkoiraa toisin kuin lemmikkiä, koska se on tarkoitettu laboratoriokäyttöön. Käyttötarkoitus määrää, millainen kohtelu on oikein. Ei se, kuka ja millainen eläin on.
Eläimet taiteen materiaalina
Taiteessa erilaiset toislajiset eläimet ovat olleet rakkaimpia kuvaamisen kohteita kautta aikojen. Ne ovat kiinnostaneet sekä itsessään että ihmiselle rinnakkaisena, loputtomana metaforisena maailmana. Eläinten kautta voidaan käsitellä sellaisia asioita, joihin ihminen on liian pyhä ja ihmiskeho liian arvokas. Ihmistä ei voi tappaa taiteen nimissä. Monet muut eläimet voi. Ainakin voimme seurata niiden kuolemaa ja kärsimystä tavalla, jota ei ihmisen kohdalla pidetä sopivana. Muista lajeista tulee materiaalia ihmiselle vaikeimpien kysymysten käsittelyyn. Taide käyttää toislajisten eläinten kehoja, kun se haluaa käsitellä kuolemaa, tappamista, väkivaltaa tai vaikkapa mätänemistä. Tai itsekästä rakkautta, luonnosta vieraantumista, hyväksikäyttöä.
Taide haluaa säilyttää vapautensa. Se tarkoittaa oikeutta käyttää hyväksi. Kaikkia muita paitsi ihmistä.
Eläimen vakavasti ottava taide
On kuitenkin myös taidetta, joka ottaa eläimen vakavasti. Joka suostuu pysähtymään toislajisen eläimen äärelle ja kysymään mikä tapa kuvata ja käyttää sitä on oikein. Tämänkaltainen taide pysähtyy usein samankaltaisten kysymysten ääreen kuin kriittinen eläintutkimus tekee: Millaisissa valtasuhteissa ihmiset ja muut eläimet elävät? Millainen on eläimen mieli ja maailma? Entä jos eläin on enemmän kuin tiedämme? Entä jos toislajinen eläin on olennaisella tavalla samaa kuin minä itse?
Vakavasti kysyjä ymmärtää, että ihminen tuskin koskaan voi kertoa muita eläimiä oikein tai kokonaan. Ja hän tietää, että kertomukset myös luovat maailmaa; ne vaikuttavat siihen, millaisina eläimet näemme. Eläimen vakavasti ottava taide kysyy, onko eläimen kertomisella tai kuvaamisella arvoa vai voiko se vahingoittaa kerronnan kohteita, ylläpitää uskomuksia ja esimerkiksi oikeutta käyttää hyväksi. Vai tapahtuuko kertominen siten, että se tekee eläimen näkyvämmäksi ja herättää kysymyksen siitä, mitä kaikkea eläin todella on.
Eläimen vakavasti ottava taide voi lähestyä eläimiä merkityksellisinä yksilöinä, kunnioittaen, ja niiden elämismaailmasta kiinnostuneena. Toisaalta se voi pohtia ihmisen omaa eläimyyttä ja yhteyttämme toisiin – eläimyyttä jonain muuna kuin stereotypisoituna eläimellisyytenä. Ennen kaikkea eläimen vakavasti ottava taide ei yritä väittää, että on olemassa jotain yksinkertaista yksikköä tai yhtenäistä ryhmää, jota voimme kutsua eläimeksi. Kun otamme eläimen vakavasti, ensimmäisenä hajoaa tuo sana itsessään. Ymmärrämme, että sellaista asiaa ei ole olemassa. Ihminen on vain yrittänyt piilottaa kaiken muun elävän, tuntevan ja liikkuvan – kaltaisensa, mutta erilaisen – yhden sanan taakse. Taiteen tehtävä on katsoa käsitteen taakse ja sisään, tai läpi, itse eläimeen. Joka paljastaa aina olevansa jotain muuta kuin vain ”eläin”. Kuten Adorno esittää, luonto on aina enemmän, sitä ei saada ikinä kokonaan käsitteellistettyä. Luontoa hallitsemaan pyrkivässä yhteiskunnassa tämä enemmän jää kuitenkin tunnistamatta. (Flodin 2011b.)
Taiteen kyky ylittää rajat
Taide ei ole aina ottanut eläintä vakavasti, mutta sen liikkumavara ihminen–eläin-rajan suhteen on ollut huomattavasti monia muita yhteiskunnallisia toimijoita suurempi. Ihmisen ja eläimen välinen raja on kulttuurisesti hyvin vahdittu raja, jonka ylittämisestä on voinut seurata sanktioita. Taide on saanut kysyä vapaammin, onko tätä rajaa oikeasti olemassa ja mitä rajankäynnistä todella seuraa. Taiteessa kysyttiin tieteitä aiemmin ja rohkeammin, mitä jos ihmisen maailma ei ole muista eläimistä erillinen, mitä jos olemmekin olennaisesti samaa emmekä vain perustavanlaatuisesti erilaisia ja erillisiä.
Ihmistä ja (muita) eläimiä erottavan ominaisuuden etsimistä on kutsuttu yhdeksi länsimaisen filosofian pysyvimmistä pyrkimyksistä. Ihmisen ja eläimen välisen rajan hämärtyminen sotkisi sellaiset käsiteparit kuin lihansyönti-kannibalismi, metsästäminen-murha ja domestikaatio-orjuus. Ihmisen ja eläimen välisen raja-aidan horjuttamista seuraisi koko arkisen toimintamme moraalinen uudelleen arviointi ja maailman suurimpien taloudellisten toimijoiden – ruuantuotannon globaalien jättiyritysten – toimintapohjan romahtaminen. Ei ihme, ettei raja-aidan heiluttelijoita ole katsottu hyvällä. Mutta taiteessa saa olla tottelematon, tuhma ja kyseenalaistava. Tai ainakin tottelemattomampi, tuhmempi ja kyseenalaistavampi. Kun taide ei usein puhu aivan suoraan tai yksitulkintaisesti eikä aseta kaikkia viestejään kielelliseen muotoon, on ollut enemmän tilaa kysyä vaikeita kysymyksiä. Taiteessa onkin kyselty, mitä eläimet todella ovat, miten niihin pitäisi suhtautua ja onko ihmisen ja eläimen välillä todella rajaa, vielä silloin, kun tiede on kertonut vastauksen olevan selvä.
Taiteen ei tarvitse alleviivata ihmisen ja eläimen eroa. Kuten filosofi Camilla Flodin (2011b) kirjoittaa, Adornon ajattelussa kaikkein inhimillisin artefakti, taideteokset, voivat näin ennakoida ihmisen ylivallasta vapautunutta luontoa.
Taide kykynä ilmaista kärsimystä
Adornon esteettisen teorian mukaan taide ei ainoastaan voi ottaa eläintä ja ihmisen eläimyyttä vakavasti, vaan taiteen totuussisältö liittyy sen kykyyn ilmaista luonnon – niin ei-inhimillisen kuin inhimillisen – mennyttä ja yhä jatkuvaa kärsimystä. Adorno viittaa erityisesti valistuksen ja edistysajattelun hengessä tapahtuvaan eläinten – mukaan lukien ihmisen – ja muun luonnon kokemaan kärsimykseen, niiden alistettuun asemaan valistuksellisen hyötyajattelun objekteina. (Flodin 2011a; 2011b.)
Adornon taidefilosofiaa erityisesti eläinnäkökulmasta tarkasteleva Flodin (2011b) tulkitsee, että Adornolle tunne sukulaisuudesta muiden lajien kanssa ei ole vain antropomorfismia, vaan sen luontosuhteen tavoittamista, jota ennen elimme ja hengitimme ja joka on totta. Toisin kuin muualla yhteiskunnassa, taiteessa on säilynyt mahdollisuus tunnustaa edessä seisova objekti, toinen olento, yksilöksi, toiseksi sinäksi. Muun maailman objektivoidessa luonnon, jotta se olisi hyväksikäytettävissä, taiteessa säilyy Adornon mukaan mimeettinen, yhteyden tunnistava suhde luontoon. Adornolle ihminen on silti erityinen, erilainen kuin muut. Hän ei kuitenkaan ole korkeampi tai arvokkaampi kuin muu luonto. Sovituksen mahdollisuus piilee tämän yhteyden ja riippuvuutemme tunnistamisessa. Taiteessa tästä läheisyydestä voidaan muistuttaa, samalla kun myös ihmisten ja eläinten välisen suhteen muuttumisen mahdollisuudesta vihjataan. Tätä yhteyttä ja sovitusta ei kuitenkaan voida esittää sellaisenaan, sillä tämä utopia ei ole missään totta. (Flodin 2011a; 2011b.)
Sen sijaan taide voi paljastaa luonnon moneuden. Sen, etteivät eläimet tai ihmisen eläimyys ole ”vain”. Luonto voisi olla enemmän, mutta sen ei anneta kukoistaa – ei luonnon kokonaisuutena, ei ihmisluonnon, eikä muiden eläinten, kirjoittaa Flodin (2011b). Luonto on enemmän kuin sen teoreettiset käsitteellistämistavat kertovat ja enemmän kuin mitä meidän hyväksikäyttävä suhteemme siihen antaa ymmärtää. Taide voi herättää ihmisen vääristä uskomuksistaan, kuten taikauskoisesta uskosta ihmisen ja eläimen väliseen absoluuttiseen eroon. Tämä tarkoittaa, että radikaalisti erilaisen yhteiskunnan mahdollisuus riippuu siitä, että tunnustamme itsemme osana luontona ja samanlaisuutemme eläinten kanssa. (Flodin 2011a) Tällaisena herättelijänä voi Adornon mukaan toimia nimenomaan taide.
Teksti: Salla Tuomivaara
YTT Salla Tuomivaara on sosiologi, joka työskentelee Turun yliopistossa post doc -hankkeessaan Kun ihminen lakkasi olemasta eläin. Eläin, eläimellisyys ja ihminen-eläin-ero sosiologiassa ja antropologiassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan.
Kuvat: Tuija Teiska
Lähteet
Adorno, Theodor W. (2006) Esteettinen teoria. Toimittaneet Gretel Adorno ja Rolf Tiedemann. Suomennos ja johdanto Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino. Saksankielinen alkuteos 1970 (Ästhetische Theorie).
Adorno, Theodor W. (2021) Negative Dialectics. Translation by Dennis Redmond in 2001 with corrections 2021. Frankfurt am Main: Suhrkamp Verlag. Saksankielinen alkuteos 1966 (Negative Dialektik).
Bazterrica, Agustina (2019) Rotukarja. Suomentanut Einari Aaltonen. Helsinki: Like Kustannus. Espanjankielinen alkuteos 2017 (Cadáver Excuisito).
Derrida, Jacques (2019) Eläin joka siis olen. Suomentanut Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto. Ranskankielinen alkuteos 2006 (L’animal que donc je suis).
Flodin, Camilla (2011a) “Of Mice and Men: Adorno on Art and the Suffering of Animals.” Estetika: The Central European Journal of Aesthetics 48, nro. 2, 139–156. http://doi.org/10.33134/eeja.81
Flodin, Camilla (2011b) “The wor(l)d of the animal. Adorno on art’s expression of suffering.” Journal of Aesthetics & Culture 3, nro. 1 https://doi.org/10.3402/jac.v3i0.7987
Gerhardt, Christina (2006) The Ethics of Animals in Adorno and Kafka. New German Critique, No. 97, Adorno and Ethics: 159–178. https://www.jstor.org/stable/27669159
Horkheimer, Max ja Adorno, Theodor W. (2008) Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suomennos Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino. Saksankielinen alkuteos 1944 (Dialektik der Aufklärung. Philosophische Fragmente).