”I have no idea what winds are driving me, and where. But I chose this way, this way without directions. I chose it myself and here I am.”
– Jonas Mekas elokuvansa Lost, Lost, Lost (1976) ääninauhalla
Tampereen elokuvajuhlien päävieraaksi vuonna 2007 kutsuttu avantgarde-elokuvan aktivisti, 84-vuotias Jonas Mekas elää tätä päivää kuten hän on aina tehnyt. Mekas liikkuu iPodien ja liikkuvan kuvan teosten verkkolevityksen maailmassa kuin kotonaan, kuvaten jatkuvasti videokameralla ympärillä olevaa maailmaa. Videokuvat saattavat päätyä osaksi projektia, jonka tuloksena syntyy vuodessa 365 elokuvaa, yksi vuoden jokaisena päivänä.
Uusimmassa projektissaan Mekas yhdistää filmi- ja videomateriaalia pitkän elämänsä varrelta. Vaikka Tampereella olevia asiaanvihkiytyneitä ja uteliaita kiinnostaisi kuulla yhä enemmän ja enemmän Mekasin aikaisemmin tekemistä elokuvateoksista, Mekas itse tuntuu kiinnostuneemmalta vain nykyhetkestä.
Natsien pakolaisleiristä New Yorkin elokuvapiireihin
Kuka on Jonas Mekas ja miten hänen legendaarinen maineensa on syntynyt? Lapsuutensa Mekas eli pienessä Semeniskeain maalaiskylässä Liettuassa ja saavutti mainetta jo 14-vuotiaana julkaistuaan ensimmäisen runokokoelmansa. II maailmansodan aikana Mekas teki maanalaisia julkaisuja, joihin hän kirjoitti niin natseja kuin Staliniakin vastustavia kirjoituksia. Huomattuaan kirjoituskoneensa kadonneen salaisesta piilopaikasta hän päätti yhdessä veljensä Adolfasin kanssa lähteä Liettuasta Itävaltaan. Sotapoliisi pysäytti kuitenkin junan Saksassa, ja veljekset joutuivat viettämään sodan loppuajan työleirissä ja sen jälkeen useita vuosia pakolaisleirissä.
Pakolaisleirissä Mekas kertoo veljesten nähneen sittemmin merkittävän Hollywood-uran luoneen (mm. Täältä ikuisuuteen, 1953) Itävaltalaissyntyisen ohjaajan Fred Zinnemannin pakolaisuutta käsitelleen elokuvan The Search (1948). Mekasit suuttuivat, koska mikään elokuvassa ei vastannut heidän kokemuksiaan. Elokuvan näkeminen toimi kuitenkin impulssina sille, että he alkoivat tehdä omia käsikirjoituksiaan voidakseen toteuttaa elokuvassa piileviä mahdollisuuksia.
Mekasin Stalin-vastaisten kirjoitusten takia hänen ei ollut enää turvallista palata Liettuaan Neuvostovallan varmistumisen jälkeen. YK:n pakolaisten asioita hoitavan järjestön (United Nations Refugee Organisation) päätöksellä veljekset lähetettiin Yhdysvaltoihin. Saavuttuaan New Yorkiin vuonna 1948 he alkoivat ahmia elokuvia filmihullun kyltymättömyydellä. He liittyivät myös newyorkilaiseen elokuvantekijöiden ja elokuvantuntijoiden yhteisöön. Heidän ensimmäisiä hankintojaan uudella mantereella oli 16mm Bolex-kamera. Mekas kertoo heidän päässeen nopeasti sisään filmihullujen ja filmintekijöiden maailmaan mukaan heittäytymällä. Pakolaiskokemukseen liittyvä irrallisuus toimi myös positiivisena käyttövoimana. ”Ihminen ei ole kala, vaan elää virrassa tehden kaiken aikaa valintoja”, hän kiteyttää haastattelussa elämänfilosofiansa.
Avantgarde elokuvan piiri ja Film Culture -lehti
New Yorkissa Mekas tutustui kokeellisen elokuvan esityksiä Cinema 16 pyörittäneeseen Amos Vogeliin sekä elokuvantekijöistä muun muassa Maya Dereniin, Stan Brakhageen, Shirley Clarkeen ja Gregory Markopopoulosiin. 1950-luvulla Mekas kutsuttiin jo kuratoimaan omia elokuvaohjelmiaan gallerioihin ja vuosikymmenen puolivälissä hän perusti Film Culture -lehden. Se käsitteli aluksi eurooppalaista taide-elokuvaa kirjoittajinaan mm. auteur-teorian keskeinen amerikkalaisnimi Andrew Sarris. Muiden elokuvalehtien alkaessa kirjoittaa yhä enemmän taide-elokuvasta, Mekasin johtama Film Culture suuntautui yhä enemmän avantgarde-elokuvan suuntaan. Keskusteluille, analyyseille ja poeettisille taiteilijapuheenvuoroille avoimen areenan tarjonnut lehti ei ilmesty enää, mutta sen piirissä kirjoitettuja artikkeleita on julkaistu Film Culture Reader (2000) -kokoelmassa.
Mekas oli keskeinen hahmo siinä riippumattomien elokuvantekijöiden joukossa, joka ryhmittyi 1960-luvun New Yorkissa Film-makers’ Cooperativeksi. 1970-luvun alusta lähtien ryhmän toiminta laajeni, kun avantgarde taiteilija Jerome Hillin lahjoittaman maapalan myynti mahdollisti avantgarde-elokuvien säilytys-, levitys-, konversointi- ja esitystoiminnasta vastaavan Anthology Film Archivesin perustamisen. Taiteilijoiden oma levitystoiminta merkitsi vallankumouksellista uutta strategiaa.
Elokuvamuistiinpanojen synty
1960-luvun alussa Mekas teki beat-henkisen kokeellisen tarinallisen elokuvan Guns of the Trees (1962) John Cassavetesin (The Shadows, 1. versio 1957) sekä Robert Frankin ja Alfred Leslien Pull My Daisyn (1959) innoittamana The Brigin (1963), laivastovankilan brutaaliudesta kertovan ”väärennetyn” dokumenttielokuvan. 1960-luvun puolivälissä Mekas löysi henkilökohtaisen ilmaisukielensä, josta tuli sittemmin tunnetuksi. Tallennettuaan New Yorkin ilmiöitä, vuodenaikoja, matkojaan, poliittisia tapahtumia, lähipiiriään sekä elokuvan ja avantgarde-skenen hahmoja ja tapahtumia ympärillään, hän alkoi järjestää kuvaamaansa materiaalia päiväkirjamaiseen muotoon.
Tämän jälkeen mediataiteen historiassa tärkeän ”Buffalon koulun” keskeinen hahmo Gerald O´Grady pyysi Mekasia tekemään elokuvan festivaalille. Näin sai alkunsa elokuva Walden, jonka sisään Mekas liitti useita ajalla 1964–1969 tekemiään elokuvia (mm. Report from Millbrook [1965/1966] ja Circus [1966]).
Vuonna 1958 pieni elokuvantekijöiden joukko oli muotoutunut New American Film Groupiksi, jonka piirissä kehitettiin ne riippumattoman elokuvan ja avantgarde-elokuvan tekemis-, levitys- ja esitysstrategiat, joita v. 1962 perustettu New York Film-makers’ Cooperative jatkoi. New Yorkin skene murtautui esiin, antaen mallin niin San Franciscon Canyon Cinemalle kuin Lontoon Co-operativellekin. Mekasista tuli eräs liikkeen keskeisimmistä toimijoista niin sosiaalisen toimintansa kuin filmille tallentuneiden liikkuvan kuvan muistiinpanojensakin kautta. Hän oli ”kätilö”, joka auttoi hahmottumassa olevia asioita pääsemään esiin. Vaikka Mekasin filminauhoille on tallentunut myös välähdyksiä aikansa kuuluisuuksista, kuten Andy Warholista, Yoko Onosta ja Jackie Onassiksesta, he näyttäytyvät Mekasin tallentamina varsin tavallisina ihmisinä, vapautuneina median luomasta ikonisuudesta, etäisyydestä ja päälleliimatusta glamourista.
Hetkien tallentaminen, havainnon runous
Lehdistötilaisuudessa Mekas kertoo elokuviensa praksiksen kuitenkin eroavan päiväkirjan kirjoittamisesta. Eteen avautuvien hetkien tallentaminen eroaa päivän päätteeksi tapahtuvasta oman elämän narratiivin kirjoittamisesta. Vaikka kameralla kuvatut kuvat ovat valittuja ja rajattuja, filmille tai videolle tallentuu kuitenkin jotain muuta kuin niitä kuvanneen henkilön elämäntarina. Niinpä Mekasin elokuvia voisikin ehkä luonnehtia eräänlaiseksi havainnon runoudeksi. ”Olin kamera-silmä ja tallensin sen kaiken”, toteaa Mekasin kertojaääni Lost, Lost, Lost -elokuvan ääniraidalla.
Venäläiseen avantgardistiin Dziga Vertoviin viittaava huomio kamerasilmästä valaisee Mekasin tapaa kuvata reaktionomaisesti lyhyitä havainteita tai tallenteita ympärillä olevasta todellisuudesta. ”Muistiinpanot” ilmenevät hetkittäisistä valinnoista muodostuvina todellisen havainnon siivuina. Kuten Vertovilla, Mekasillakin on keskeistä se, miten kuvafragmentit järjestyvät filminauhalla kokonaisuudeksi. Kuvat kasautuvat toisiaan vastaan kerrostuviksi ryppäiden sarjaksi ja katsoja kokee seuraavansa aikaisempien kuvien korvautumista uusilla kuin virranpyörteestä, ennen kuin taas on aika jatkaa matkaa.
Editointiprosessissa tärkeintä Mekasille on tarpeettomien freimien eliminointi, sitten kuvien järjestyksen valinta. Korostaakseen, että lopputuloksessa ei ole mitään sattumanvaraista, Mekas itse kutsuu editointimetodiaan liioitellusti ”Prokrusteen vuoteeksi”, jossa kuuluisan antiikin tarinan mukaan ihmiset joko venytettiin tai lyhennettiin sopivan mittaisiksi, jotta he mahtuivat vierasvuoteeseen. Ilmaisu ei kylläkään tee oikein oikeutta sille eteenpäin virtaavalle elämän tunnulle, joka Mekasin elokuvista välittyy.
”Päiväkirjaelokuvien” (”diary films”) sijaan Mekas itse määrittelee elokuvansa mieluummin ”muistiinpanoiksi”. Tärkeimpinä elokuvinaan Mekas itse pitää aiemmin mainitun Waldenin ohella Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeisistä vuosista kertovaa kuusikelaista elokuvaa Lost, Lost, Lost (1976) sekä teosta Reminiscences of a Journey to Lithuania (1971–72), elokuvaa Mekasin ensimmäisestä sodan jälkeen tekemästä matkasta takaisin Liettuaan.
Uudemmista teoksistaan Mekas itse arvostaa eniten avioliitostaan Hollis Meltonin kanssa sekä pariskunnan kahdesta lapsesta kertovaa lähes 5-tuntista elokuvaa As I Was Moving Ahead Occasionally I Saw Brief Glimpses of Beauty (2000). Editointiprosessin aikaan pari oli jo eroamassa ja tietoisuus tästä näkyy elokuvasta välittyvässä menneiden, hetkittäin jopa paratiisinomaisten hetkien vaikutelmasta. Lapsista Sebastian oli isänsä mukana myös Tampereella.
Kuten monet elokuvakulttuuriin oman työskentelynsä kautta kasvaneet tekijät, Mekas ymmärtää videon eroavan välineenä ja mediumina elokuvasta. Mekasin käyttämänä videon rytmi on erilainen kuin filmin, hetkeen pysähtyvämpi ja pidempiä kuvia hyödyntävämpi. Mutta elokuvalla ja videolla on myös paljon yhteistä. Kummatkin pitävät nähdyksi tulemisesta, kuten Mekas eräässä haastattelussa siteeraa Ranskan elokuva-arkiston perustajaa Henri Langloisia. Mekasin mukaan Langloisin johtaman elokuva-arkiston elokuvakopiot pysyivät hyvässä kunnossa koska filmit ”saivat ilmaa” näytöksissä. Mekasin mukaan elokuva- ja videoarkistojen pitäisikin näyttää teoksia jatkuvasti yleisölle, jotta kopiot pysyisivät hyväkuntoisina, eivätkä materiaalissa itsessään kehkeytyvät kemialliset reaktiot suljetun kotelon sisällä söisi niitä liikaa.
Lopuksi: toive paremmasta
Tampereen 2007 elokuvafestivaalin Mekasin teoksista esittämä valikoima jäi suututtavan suppeaksi. Tuli vaikutelma, että ohjelma oli koottu enemmänkin Mekasin kohtaamien julkisuuden henkilöiden ympärille kuin tekijän oman uran ja ilmaisukielen parhaimman osan esiintuomiseksi. Mekasin kohdalla ei kuitenkaan todellakaan ole mitään syytä esitellä häntä kuten Pekka Himasta, ”julkkiksien kaverina”. Andy Warhol, Yoko Ono ja Jackie Kennedy Mekasin kavereina menee samaan latteuden kategoriaan kuin ilmaisu ”Desmond Tutu, Linus Torvalds ja Michael Porter kuuluvat maailmaan, jossa Pekka Himanen elää ja liikkuu” (HS 11.3.2007).
Koska Mekas, 16 mm -elokuvan ja videon havainnoiva runoilija ei tällaista tukea tarvitse, tulee välttämättä vaikutelma, että Tampereen ohjelmiston koonneilla ei ole välttämättä ollut valintojaan tehdessä kokonaiskuvaa tai näkemystä Mekasin tärkeimpien teosten merkityksestä ja voimasta. Tämä todettakoon loppukuittauksena ja samalla myös toiveena paremmasta.
Teksti: Kari Yli-Annala
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija ja elokuvatutkija
Internet-lähteitä Jonas Mekasista
http://www.sensesofcinema.com/contents/directors/05/mekas.html
http://www.sensesofcinema.com/contents/01/17/mekas_interview.html