13. 3. 2005 Saara Hannula
Onko elokuvassa todella kyse pahan olon siirtymisestä ihmisestä toiseen, kuten sen alussa kysytään? Henkilöiden tuntemukset tuntuvat olevan passiivisesti läsnä ja vain odottavan tilaisuutta noustakseen pintaan. Toisaalta mitkään tapahtumista eivät ole seurausta tietoisesta pyrkimyksestä pahan tuottamiseen.
Aku Louhimiehen elokuvan ‘Paha maa’ (2005) pääosassa on suomalaisissa kertomuksissa niin usein parjattu maa, joka antaa asuttavaksi armottomat olosuhteet ja lunastaa siis myös syyllisyyden taakan tehden ihmisistä syyntakeettomia uhreja. Elokuva kysyy, jääkö tässä maailmassa ihmisen osaksi ennalta-määrätyn kaavan toteuttaminen siten, että mahdollisista vaihtoehdoista jää aina käteen se, joka johtaa kohti tuhoa ja pahuuden lisääntymistä? Alkuasetelmat ovat siis lähestulkoon toivottomat: on vain työttömyys ja turvattomuus, kylmyys ja lohduttomuus, viina ja välinpitämättömyys.
Maailmassa asumisen mahdollisuus ja mahdottomuus
‘Paha maa’ sulkee ihmiset maailmaan, jonka reunaehdot koostuvat karuista fyysisistä puitteista, vapauden riistävistä instituutioista, joiden ihmiset ovat säälimättömiä ihmisen irvikuvia. Oleminen on yksisuuntaista matkaa ei-minnekään, päämäärätöntä ja siis merkityksetöntä. Elokuvan tapahtumia leimaa tietty vääjäämättömyys, kohtalonomaisuus – näillä ihmisillä ei ole todellisia mahdollisuuksia valita elämäänsä eikä siis vapauttakaan. Mikä heistä tekee kykenemättömiä tekemään tietoisen valin-nan suunnan muuttamiseksi?
Olosuhteet ovat pitkälti heidän itsensä luomia, mutta hallinta ja valta ovat siirtyneet muualle, näennäisten sattumien täyttämään maailmaan, jota pyörittävät näkymättömät voimat – useimmiten työnantajat ja -ottajat, valtiolliset tahot ja yritykset. Moni kutsuisi hahmoja huono-onnisiksi, mutta onnesta ei lopulta ole kyse, vaan kyvyttömyydestä puuttua omaan elämään ja ryhtyä sen aktiiviseksi luojaksi.
Elokuvan maailma on olennaisesti rajallinen ja yksiulotteinen, siitä ei ole poispääsyä. Transendessin – maailman rajan ylittämisen – esteenä on jatkuva oman edun tavoittelu ja toisten kohtaaminen vastuksina ja välineinä, resursseina. Suljetussa maailmassa ei myöskään ole tilaa toisen motiivien ymmärtämiselle tai asettumiselle tämän asemaan, näkökulman laajentamiselle, toisen maailmalle avautumiselle. Toinen ihminen koetaan ennen muuta uhkana, ja ihminen suojelee kynsin ja hampain omaansa – oli sitten kyse autosta, perheestä tai elintason turvaamisesta. Tullessaan loukatuksi hän kostaa samalla mitalla. Toiminnan motiiveina ovat prereflektiiviset, ajattelua edeltävät tuntemukset, päällimmäisinä pelko, ahdistus ja syyllisyys.
Heideggerin hahmotteleman jumalten, kuolevaisten, maan ja taivaan neliyhteydestä ovat läsnä vain ihminen kuolevaisena ja maa, jotka nekään eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ihminen ei tunne velvoitetta tai halua hoitaa, suojella tai viljellä maata, muttei myöskään itseään. Kotiseutuun ei ole enää luontevaa tuntumaa: syrjäytymisestä on seurannut “jalansijan menettäminen”, josta Heidegger puhuu muistopuheessaan Konrad Kreutzerille kirjassa ‘Silleen jättäminen’. Aikakauden henki kehottaa laskevaan ajatteluun, ajattelemattomuuteen, hyödyn tavoitteluun, jonka myötä ihmiset näyttäytyvät itselleenkin välineinä, jotka vain siirtävät seurauksia paikasta toiseen.
Varsinaisen olemisen vapaus ja vastuu
Heideggerin filosofiassa on vain harvoja piirteitä, joista on suoraan johdettavissa etiikkaa. Eräät tulkitsijat ovat kuitenkin nähneet “varsinaisen olemisen” nimenomaan kutsuna alkuperäiseen etiikkaan: kysyessään itseään ja lähestyessään näin varsinaista Olemistaan ihminen vapautuu määrittelemään oman olemassaolonsa merkityksen ja tekemään sen sisäiset valinnat tietoisesti, mistä myös seuraa vastuu.
Olemisen totuutta kohti kulkemisesta seuraa luontainen “oikein” elämisen etiikka – ” oikeuden” ollessa aina suhteessa käsilläolevaan, ei niinkään yleispätevään tai abstraktiin ajatukseen olemisesta. Tämä “ethos”, joka alunperin on tarkoittanut asuinsijan ajattelua, nousee omakohtaisesta mietiskelevästä ajattelusta ja tulee näkyväksi toimintana tietyssä ajassa ja paikassa. Heideggerilla etiikka ei siis pohjaudu perinteisen käsityksen mukaisesti yleisiin moraalisääntöihin, vaan nimenomaan yksityiseen kokemukseen.
Varsinaiseen Olemiseen sisältyy kyky kantaa vastuuta paitsi itsestä myös toisista; Dasein on väistämättä muut ihmiset huomioonottavaa kanssaolemista (Mitsein), johon kuuluu toisista huolehtiminen ja välittäminen (Sorge). Tämä perustuu ykseyden kokemukseen: tuntiessaan olevansa lähtökohtaisesti yhtä muiden kanssa ihminen toimii näiden hyväksi, ei toisia vastaan. Erillisyydestä taas seuraa muiden
hahmottaminen vastuksena ja vihollisena. Vasta tämä irrottautuminen yhteydestä muihin tekee epäeettisen toiminnan mahdolliseksi, tässä tapauksessa muiden välineellistämisen. Kadottaessaan itsensä ihminen lankeaa epävarsinaiseen olemiseen ja väistää samalla vastuun – tämä eksyksissä olo ja erillisyyden kokemus määrittääkin suuresti elokuvan henkilöiden elämää, joka menettää sidoksen myötä myös sisältönsä.
Jos vastuussa on kuka tahansa, vastuussa ei ole kukaan erityisesti. “Das Man” nousee elokuvan toiseksi päähenkilöksi pahan maan rinnalle: Henkilöt kietoutuvat kollektiivisesti kenen tahansa vaatteisiin kysyessään itsensä sijasta sitä, mitä muut ovat: “Jos muut toimivat näin, miksen siis minäkin?” Tälle passiiviselle toimijalle on tyypillistä tyytyminen siihen, mikä on aina ollut – useimmat hahmoista palaavat vastoinkäymisten kohdatessa vanhalle radalleen, joka useimmissa tapauksissa rakentuu päihteiden, väkivallan ja rikosten varaan.
Jotkut henkilöistä pyrkivät kohoamaan tämän oletusarvon yläpuolelle tekemällä tietoisia valintoja kierteen katkaisemiseksi – vain pudotakseen taas lopulta tyhjän päälle. Jähmeiden rakenteiden rikkomisen halu ja omakohtainen oikeudentaju ajaa nuoren Tuomaksen rikkomaan yhteisön normatiivista lakia, mistä seuraa heti rangaistus ja lopulta myös kuolema. Oman maailmansa vangeiksi jääneet tuomitsevat sen, joka rikkoo heidän raja-aitansa sen sijaan, että käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja katsoisivat toiselle puolelle ja kenties jopa astuisivat rajan yli. Oman käden kautta toteutettu tuomio muuttuu tapoksi, jolla rikkurilta riistetään viimeisetkin mahdollisuudet. Samalla tappaja, tässä tapauksessa poliisin puoliso, kuolettaa omatkin mahdollisuutensa toiseen elämään – syyllisyys vienee lopulta voiton hetkellisestä tyydytyksestä.
Omatunto ja syyllisyys
Varsinaiseen Olemiseen kuuluu olennaisesti omantunnon kutsun ymmärtäminen ja sille altistuminen. Heideggerin viljelemä päättäväisyyden käsite sisältää tahdon-omata-omatunto (Gewissen-haben-wollen), joskaan tässä ei tarkoiteta perinteistä arvottavaa ja hyvä-paha-asetelmaan pohjautuvaa omaatuntoa, vaan vapautta vastuulliseen valitsemiseen. Vasta omantunnon ymmärtämisen kautta voidaan saavuttaa alkuperäinen totuus, ja omatunto taas voi olla olemassa vasta, kun ihminen nousee Das Manin eli kenen tahansa olemisesta itsensä olemiseksi ja myöntää henkilö-kohtaiset valintansa. Kuka tahansa voi seurata julkisia normeja, mutta näihin ei Heideggerin mukaan sisälly alkuperäistä etiikkaa, sillä ne vain heijastavat ja arvottavat toimintaa muiden kautta.
‘Pahan maan’ henkilöt seuraavat pitkälti yhteiskunnallisten säädösten ja lakien viitoittamaa tietä, mutta poikkeavat tältä paineen ollessa tarpeeksi kova – syrjäytyessään tarpeeksi kauas yhteiskunnan laidalle he lopulta putoavat jonkinlaiseen välitilaan, jossa yhteisillä säännöillä ei enää ole väliä, muttei toisaalta enää omanarvontunnollakaan. Heidän ei voida katsoa noudattavan yksityistä “omantunnon kutsua”, vaan lähinnä hetken hädän tai suurimman mahdollisen hyödyn lukemaa lakia – on tartuttava viimeiseen oljenkorteen välittämättä siitä, mitkä ovat seuraukset. Nämä ratkaisut eivät nouse varsinaisesta Olemisesta, vaan loukatuksi ja torjutuk-si tulemisen pelosta, vääryyden kokemuksesta, joka saa janoamaan kostoa. Pettymys, epätoivo, turhautuneisuus ja ahdistus ajavat petokseen, tappoon tai väkivaltaiseen käytökseen.
Onko elokuvassa todella kyse pahan olon siirtymisestä ihmisestä toiseen, kuten sen alussa kysytään? Henkilöiden teot ja tuntemukset tuntuvat olevan passiivisesti alati läsnä ja vain odottavan tilaisuutta noustakseen pintaan. Toisaalta mitkään tapahtumista eivät ole seurausta tietoisesta pyrkimyksestä pahan tuottamiseen: ihmiset valitsevat väärät sanat ja teot väsymyksestä, ajattelemattomuudesta, kokeilunhalusta, yllyttääkseen toista tai nostaakseen edes itsensä suosta. Hyvän yritykset kääntyvät omaksi irvikuvakseen.
“Syyttömänä syntymään sattui hän tähän maahan pohjoiseen”. Ihmiset pakenevat syyllisyyttään kiertäessään vastuunsa. He ovat syyttömiä siinä mielessä, ettei olemisen syytä ole, on vain sarja sattumia, joiden välittäjinä ihmiset toimivat. He niin sanotusti sattuvat olemaan paikalla, ja valitettavasti se useimmiten osoittautuu vääräksi paikaksi väärään aikaan. Toisaalta heidän voidaan katsoa olevan syyllisiä niissä tapauksissa, joissa ihmiset riistävät toisiltaan mahdollisuuden maailmaan-avautumiseen ja jossa he kieltävät elämän mahdollisuudet ja kaventavat niitä muilta.
Oleminen-kohti-kuolemaa
Kuolema on vahvasti läsnä, mutta epätoivon ruumiillistumana, viimeisena pakokeinona. Se ei tuo ihmisiä lähemmäksi elämäänsä, vaan tarjoaa näille helpottavan poispääsyn elämän tukahtuessa omaan mahdottomuuteensa. Uudelleensyntymää ei ole odotettavissa. Tässä mielessä Heideggerin ajatus autenttisesta Daseinista kuolemaa kohti olemisena ei toteudu ‘Pahassa maassa’, sillä henkilöhahmoilta puuttuu Daseinille ominainen sitoutuneisuus elämään, sen kokeminen riemullisena totuuden kysymisenä, joka saa sisältönsä kuoleman läheisyydestä. Tässä mielessä ‘Paha maa’ kantaa vain tyhjyyttä; vasta kun yksilölliset merkitykset jaetaan yhdessä, maailma alkaa olla jotakin – lohduttomuudesta sikiää toivo, kylmyydestä yhdessäolon lämpö, työttömyydestä vapaus olla jotakin uutta, kuolemasta uusi elämä.
Kirjoittaja opiskelee arkkitehtuuria TKKssa Espoossa