12.7.2008 Kia Tallgrén
Helsingin tunnetuimpia ja tunnistetuimpia rakennuksia on Senaatintorin takana nouseva Helsingin Tuomiokirkko eli Suurkirkko. Varsinkin jos saapuu keskustaan mereltä päin, se dominoi kaupunkikuvaa kupolitorneineen Suurkirkon siluetti esiintyy useimmissa Helsinki-aiheisissa postikorteissa, mikä korostaa sitä tärkeänä osana pääkaupunkiamme. Se on varma kohtaamispaikka ja määrittelee ympäristöään. Senaatintori muuttuu ”toriksi, joka on siinä Suurkirkon edessä” ja yliopiston keskuskampus ja lukuisat pikkumyymälät ovat ”siinä Suurkirkon lähellä”. Helsingin kaupunkitilan hahmottamisessa Suurkirkolla on siis merkittävä rooli. Itse kirkkoa olen kuullut kutsuttavan Tuomiokirkon, Suurkirkon ja Nikolainkirkon lisäksi ainakin Isoksi Kirkoksi ja Luciankirkoksi.
Usealle helsinkiläiselle itse kirkko ei kuitenkaan ole mielikuvien kohde, vaan sen rappuset. Useimmat eivät ole koskaan edes käyneet sisällä Suurkirkossa saatikka sen alla aukenevassa Kryptassa, jossa on näyttely-, konsertti- ja kokoustiloja. Maallistuneille kaupunkilaisille tärkein osa kirkkoa ovat sen rappuset. Joulukuinen Lucia-kulkue, joka lähtee Suurkirkon rappusilta, on myös osaltaan vahvistanut nimenomaan rappusten merkitystä helsinkiläisessä mentaliteetissa.
Mielenkiintoista on myös, että tunnetuin puoli kirkkoa ei suinkaan ole kirkon Unioninkadun pääsisäänkäynti. Koska kuuluisat rappuset sijaitsevat kirkon eteläpuolella, lähestytään Suurkirkkoa useimmiten siltä sivulta. Leveät kiviportaat kohoavat Senaatintorilta monumentaalisesti kirkkoa kohti. Näille rappusille helsinkiläiset kerääntyvät heti auringon vähääkään lämmittäessä kuin kärpäset mehulasin ympärille. Kevään etenemistä voi Helsingissä ehkä parhaiten seurata lisääntyvästä ihmismäärästä Suurkirkon rappusilla.
Miksi ihmiset sitten kerääntyvät tälle kovalle, herkästi kylmälle ja usein tuuliselle paikalle? Se on varmasti yksi Helsingin kulttuurihistoriallisesti merkittävimpiä paikkoja ja sen ympärillä on vuosisatoja vanhaa arkkitehtuuria. Arkkitehtuuri on kuitenkin harvojen intohimo, joten uskallan väittää, että pelkästään tieto paikan arvokkuudesta ei tee siitä suosittua. Suurempana syynä suosioon pitäisin siitä luotuja mielikuvia. Suurkirkon rappuset ovat juuri Helsingille ominaiset. Siellä ollaan osana kuvista tuttua, yleisesti hyväksyttyä maisemaa.
Suurkirkon rappusilla voi tuntea olevansa osa kaupunkia ja katsella kaupunkimaisemaa. Ehkä tässä näyttäytyy juurtunut maisemamalli ympäristön tarkkailussa. Suurkirkon rappusilta voi todella ihailla maisemaa passiivisesti kuin taulua. Kiipeämällä korkeuksiin, pois kaupungin vilinästä, pystyy yhdellä silmäyksellä havaitsemaan suuren alueen. Ehkä evoluutioon perustuvalla psykologisella tarpeella hallintaan on myös osansa rappusten suosiossa. Korkealta paikalta on helppo tarkkailla ympäristöä, mikä luo turvallisuuden tunnetta. Paikka on joka tapauksessa kulttuurisesti hyväksytty paikka Helsingin ihastelulle.
Kokija ei koskaan ole kuitenkaan pelkkä kokija; hän on aina myös osa ympäristöään kuten rappusilla istujatkin. Rappusilla istujat kuuluvat olennaisesti keväiseen Helsinki-kuvaan. Kirkkoa ja sen rappusia istuskelijoineen voinee pitää turistikohteena. Kuuluvuutensa ympäristöön tajuaa viimeistään silloin, kun sadat turistit vaeltavat ottamaan kuvia kirkosta ja sen rappusilla istujista. Kuinkahan moneen japanilaiseen perhealbumiin sitä onkaan päätynyt? Rappusilla istujat elävöittävät kivistä, suojaista aluetta. Epäilen, että tori kirkkoineen jäisi vähemmälle huomiolle, ellei se olisi niin suosittu kaupunkilaisten itsensä parissa.
Ympäristökokemuksena Suurkirkon rappusilla istuminen voi ensin tuntua kovin rajoittuneelta. Tarkkailtava ympäristö on kohteena tarkkaan rajattu. Siihen kuuluu näkymä rappusilta Senaatintorin yli kohti Kauppatoria ja Eteläsatamaa. Empirerakennukset, turistipuodit ja keskellä Senaatintoria pönöttävä Aleksanteri II:n patsas dominoivat maisemaa. Vaikka visuaalinen kokemus saattaa olla rajoittunut, ei sovi unohtaa, että ympäristökokemus on aina moniaistinen.
Kinesteettinen ja toiminnallinen puoli korostuu rappusille kiipeämisessä. Auditiiviseen kokemukseen kuuluvat kirkonkellojen kalke, laivojen äänet ja lokkien huudot. Lokit korostavat myös villin luonnon läsnäoloa syöksylentoineen ja usein törkeinekin suupalojen ryöstelyineen. Sitkeät sammaleet ja ruohonkorret kasvavat rappujen väleissä itsepintaisen uhmakkaasti kovalla alustallaan. Rappusten kivisyyttä, meren ja katupölyn kutitusta nenässä ja jäätelönmakua suussa ei myöskään voi ohittaa rappusten esteettisessä ympäristökokemuksessa.
Niin henkilökohtainen kuin kollektiivinenkin muisti tekevät Suurkirkon rappusista elävän ympäristöesteettisen kokemuksen. Moniaistillisuus ja assosiaatiot vaikuttavan kestävän kokemuksen syntymiseen. Kehotankin kaikkia lähtemään Suurkirkon rappusille nauttimaan kesästä!