12.7.2008 Antti Sundberg
”Tulevaisuuden Sörnäistenranta on toisen näköinen. Kellokortit vaihtuvat käyntikorteiksi. Sataman ja hiilikasojen väistyessä maisema tulee esiin. Syntyy uusi kaupunginosa, urbaani ja merellinen ympäristö, jonka pääosassa ovat ihmiset.”
Edellinen sitaatti on rakennusyhtiö Skanskan mainoksesta. Tarkoituksenani on seuraavassa pohtia lyhyesti sitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan maisemalla kaupunkiympäristössä ja mitä se voi meille kertoa. Kirjoituksessani käytän esimerkkinä Helsingin Kalasataman aluetta, joka lähitulevaisuudessa tulee kokemaan suuren muodonmuutoksen.
Suvilahti, 2007
Skanskan mainoksessa huomioni kiinnittyi väitteeseen, että ”sataman ja hiilikasojen väistyessä maisema tulisi esiin”. Väite näyttäisi olettavan, että maisema olisi jotakin, johon inhimillisen elämän jäljet eivät kuulu. Nykypäivän ympäristöestetiikan valossa tällainen oletus tuntuu kuitenkin virheelliseltä. Toisin kuin esimerkiksi vielä Kantin luontokokemuksen esteettisessä analyysissä, siinä nimenomaan korostetaan, että myös rakennettu ympäristö on maisemaa – ja siis esteettisen tarkastelun arvoinen objekti – siinä missä erämaakin. Kaupunkiympäristö voi olla ympäristöestetiikalle erityisen hedelmällinen tutkimuskohde, koska sitä voi lukea niin monin eri tavoin.
Suvilahden A-voimalan raato
Maisema on mielestäni näkymä, johon voi kuulua mitä tahansa. Sen ei tarvitse olla staattinen: esimerkiksi laivat ovat olennainen osa satamamaisemaa, mutta niiden ollessa merillä näkymä satamasta on maisema yhtä kaikki. Maisema ei myöskään rajoitu siihen, mitä näemme; maisemaan sisältyy toisaalta se, mitä sen sisällä tapahtuu tai on tapahtunut – sen historia – toisaalta se, mitä siitä tiedämme tai kuvittelemme. Maisemaa kokiessa ja tätä kokemusta analysoitaessa onkin tärkeää huomata, ettei maisemaa koskaan koeta tyhjiössä. Meillä on aina jo jonkinlaista tietoa siitä.
Tämän tiedon ei kuitenkaan tarvitse olla tieteellistä tietoa, kuten tiedollisen ympäristöestetiikan perustaja Allen Carlson tuntuisi ajattelevan. Hän mukaansa maiseman tarkastelijalla tulisi olla riittävästi kompetenssia tunnistaa erilaiset luonnon sisäiset prosessit ja kehityskulut, ja vasta tämän tiedon perusteella maisemaa voisi arvottaa esteettisesti. Mielestäni Sörnäistenrannan maiseman kauneudesta nauttiminen ei kuitenkaan edellytä tietoa esimerkiksi siitä, mikä vaikutus hiilikasoilla on alueen ekosysteemiin.
Lähemmäksi ympäristön esteettisen kokemisen luonnetta osuu mielestäni Arto Haapala, jonka mukaan elämme aina heideggerilaisessa ”elämismaailmassa”, joka määrää tahtomattammekin sitä, miten maailman koemme ja mitä siitä ajattelemme: minkälaisen mielen sille annamme. Hänen mukaansa esimerkiksi F. E. Sillanpään kesäyön kuvaukset vaikuttavat siihen, miten me suomalaisina koemme kesäyön riippumatta siitä, olemmeko hänen teoksiaan lukeneet. Näin ajattelen itsekin. Esimerkiksi tapaan, jolla koen Kalastaman alueen, vaikuttavat varmasti niin Kjell Westön kuvaukset Sörnäistenrannan tehdasalueista kuin Aki Kaurismäen elokuvatkin. Tätä vasten ajatus siitä, että ” sataman ja hiilikasojen väistyessä maisema tulisi esiin”, tuntuu erheelliseltä. Hiilikasat ovat olennainen osa sitä historiallista maisemaa, jota tehdasmiljöö, muuttuva kaupunki ja sitä kuvaava taide ovat vuosikymmenten aikana luoneet.
Kaupunkiympäristön tekeekin usein mielenkiintoiseksi juuri sen historiallisuus ja kerrostuneisuus. Se kertoo meille menneistä ajoista, jos vain osaamme kysyä. On ehdotettu, että Kalasataman alueen katuja nimettäessä hyödynnettäisiin stadin slangia, jolloin Skiglaajan raitti, Botskikuja ja Metskaajan aukio muistuttaisivat meitä sen historiasta. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska kaupunkitilan muisti ei toimi ensisijaisesti käsitteellisellä tasolla. Jos halutaan, että Kalasataman alueesta tulee kaupunkitila, jolla on oma ainutlaatuinen historiallinen ulottuvuutensa, on sen tilallisesta luonteesta erityspiirteineen säilytettävä jotakin. Ei-tiedollinen ympäristöestetiikka korostaa, että maisema koetaan aina myös ruumiillisesti, kalan hajuna sieraimissa, katupölynä ja kirpeänä merituulena iholla. Tämän takia fyysisen tilan kykyä siirtää tietoa ajasta toiseen, sen muistia, ei voi siirtää immateriaaliseen kieleen, esimerkiksi kadunnimiin. Siksi olisikin suotavaa, että Kalastamaa rakennettaessa säilytettäisiin edes pieni hiilikasa muistona alueen teollisesta historiasta.
Uskon siis, että tieto menneistä ajoista välittyy sukupolvelta toiselle usein tilassa ja materiaaleissa, jotka koemme ruumiillamme. Onkin hienoa, että Suvilahden historiallinen tehdasmiljöö saa Kalasataman rakentamisen yhteydessä säilyä ennallaan. Vanha tehdasympäristö antaa meille tunnun siitä, millaista elämä ja työnteko Suvilahden tehtaissa on joskus saattanut olla. Historialliset kaupunkitilat välittävät meille tietoa, jota luemme koko ruumiillamme. Kaupunkitilat, maisemat, voivat parhaimmillaan toimia kollektiivisena muistinamme, jonka avulla kykenemme näkemään toimintamme kaupunkiympäristössä osana laajempaa kehityskulkua.
Kuvat Pirkko Holmberg.