12.7.2008 Matti Karmala
Joulukuun lopulla 2003 nähtiin suuri tragedia. Lasipalatsin vieressä seisonut salava kaatui talvisessa myrskytuulessa. Asiasta raportoitiin mm. maan suurimmassa sanomalehdessä sekä valtakunnallisilla televisiokanavilla ja se herätti suurta mielenkiintoa. Heti kaatumista seuranneena päivänä sadat ihmiset kerääntyivät suremaan kaatunutta salavaa ja keräämään talteen maassa lojuvia rungon palasia. On siis selvää että tapaus oli koskettanut ihmisiä syvästi.
Jukka Veijalainen,
Lasipalatsin salavan jäännökset
Miksi yksi ainoa puu herätti niin suurta mielenkiintoa ja haikeutta Helsingin asukkaissa? Tapaus oli melkein kuin valtakunnan suurmies olisi menehtynyt yllättäen. Olihan toki puu jo vanha ja sen kuolema tavalla tai toisella oli vain ajan kysymys, mutta sen saama huomio yllätti monet.
Puissa on jotain joka kiehtoo ihmisiä. Kun kaupungin työntekijät vuosittain kaatavat huonokuntoisia ja mahdollisesti vaarallisia puita teiden varsilta tai puistoista, on negatiivinen palaute taattu. Me ihmisinä osaamme arvostaa puita. Meidän silmissämme ne edustavat jotain pysyvää ja majesteetillista. Takapihan kuusi on seissyt paikallaan jo pitkään ennen kuin olin edes syntynyt ja se tulee seisomaan siinä vielä pitkään kun olen kuollut. Näin voisimme sanoa lapsuuden kodin muisteloissamme.
Ne ovat meille myös tuttuja. Jokainen suomessa asuva on käynyt metsässä ja useimmat asuvat metsän välittömässä läheisyydessä. Elementteinä puut ovat meitä aina läsnä, toisin kuin vaikka Afrikan Sahelin alueen asukkailla, ja meillä on intiimi suhde niiden kanssa. En tarkoita että meidän tulisi halailla puita luodaksemme suhteen niihin vaan tarkoitan enemmänkin kahdenkeskeistä yhteisymmärrystä. Sinä olet siinä, minä tässä. Melkein kuin pitäisimme lenkkipolun varressa seisovaa koivua vertaisenamme.
Salavan traagista kuolemaa seuranneena päivänä sitä suremaan tulleita haastateltiin ja heiltä kysyttiin miksi salava oli niin tärkeä heille. Eräs vanhempi rouva kertoi asuneensa lähistöllä koko ikänsä ja seuranneensa puun vaiheita vuosien varrella. Salavasta oli tullut hänelle ystävä jota hän tervehti ohi kulkiessaan. Ihmisillä on taipumus samaistua ympäristöönsä ja löytää sieltä jotain tuttua ja turvallista. Tämän kyseisen lähiystävän menetys oli varmasti rouvalle kova kolaus.
Puihin liittyy vahvasti myös historia. Ihan jo senkin takia että ne voivat elää vuosisatoja, liitämme niihin eri aikakausia ja historiallisia tapahtumia. Lasipalatsin salavaan liittyi paljonkin historiaa. Lähteistä riippuen se oli istutettu 1700-1800-lukujen vaihteessa tai ehkä vasta 1830-luvulla. Salavia on ilmeisesti ollut kokonainen jono somistamassa silloista venäläisjoukkojen kasarmia. Jonosta muut ovat kaatuneet vuosien saatossa, mutta yksinäinen sankarimme ei ole antanut periksi. Se on selvinnyt niin vuoden 1918 veljessodan taisteluista kuin vuoden 1939 pommituksista. Näin ollen ihmiset ovat voineet kuvitella historiallisia tapahtumia salavan varjossa. Se oli reliikki menneiltä ajoilta joka oli kokenut kovia mutta ei ollut antanut periksi.
Kansallis- ja maailmanhistoriallisten arvojen lisäksi kyseiseen salavaan liittyy myös henkilökohtaisesti merkittävien tapahtumien kaihoa. Salava majesteetillisessa arvossaan toimi monille kohtauspaikkana. Eräskin surija kertoi kuinka hän oli sopinut ensitreffinsä salavan juurelle 1960-luvulla – tapahtuma, joka on varmasti kyseisen henkilön elämässä merkittävä. Näin ympäristöstään erottuvaan objektiin liittyy varmasti paljon henkilökohtaisia muistoja. Olkoon sitten ensitreffit tai villit vappujuhlat, joka tapauksessa salava on piirtynyt ihmisten mieliin mikä on antanut sille uuden merkityksen.
Vuosien varrella rakennukset vaihtuivat salavan ympärillä kunnes se lopulta eristettiin täysin yksin seisomaan bussikaistojen väliin. Se oli kummallinen näky tottumattomalle ohikulkijalle tai vaikkapa Oulusta saapuvalle bussimatkaajalle. Se oli paikalla jossa sen ei kuuluisi olla. Tuntui suorastaan kummalliselta että puuta ei ollut kaadettu käytännöllisyyden nimissä liikenteen kasvaessa sen ympärillä. Ehkä puussa nähtiin jotain erikoista, jotain säilyttämisen arvoista. Tässä mielessä puuta voitiin ajatella myös taideteoksena. Luontoäidin veistoksen joka kohoaa jylhänä keskellä urbaania ympäristöä uhmaten jatkuvaa ihmis- ja tavaraliikennettä. Tämä monumentti teki kunniaa villille luonnolle jota ihminen ei voi kesyttää. Aspekti jota osaamme arvostaa Suomessa.
Edellä mainitsemieni asioiden pohjalta on selvää että Lasipalatsin salavalla on ollut valtavasti esteettistä arvoa. Sen kaaduttua jäljelle jäi vain kanto joka toimi ikään kuin hautakivenä. Surujuhlat päättyivät kesällä 2007 kun kanto nostettiin ylös ja kuljetettiin kaatopaikalle, jälleen lukuisten sivustaseuraajien saattelemana. Tämä ei kuitenkaan ole salavan tarun loppu vaan uusi alku. Eräs muistomerkkejä kerännyt surija nimittäin pelasti salavasta elävää oksistoa vuonna 2003 ja on onnistunut kasvattamaan näistä pistokkaista uusia taimia. Kaupunginpuutarhuri on käynyt jo valitsemassa näistä taimista mieleisimmän yksilön joka tulee ottamaan vanhempansa paikan näillä näkymin vuonna 2009.