12.7.2008 Jenna Jauhiainen
En käsittele tässä kirjoituksessa suoraan katutaiteen esteettisyyttä, vaan poliittisen ilmapiirin vaikutusta tuon taidemuodon olemassaolo- ja kehitysmahdollisuuksiin Helsingissä sekä tämän ilmapiirin viestimää yhteiskunnan yleistä arvolatausta. Helsinki näyttäytyy kaupunkitilana, jossa vain maksetut sanomat saavat lain puitteissa tavoittaa urbaanin asukkaan huomion.
1980-luvun optimismia sivuten voidaan kaivaa Veli-Matti Saarisen artikkelista ‘mitä graffitit eivät ole?’ (Image 1/86) esiin kohta: ”Onko ‘runous’ ja ‘taide’ vihdoin tästä lähtien tietty asenne, vallankumouksellinen mielentila, vallankumouksellinen psyykkinen suuntautuminen, toiminta, joka muuttaa jotain? Ovatko graffitit toimintaa, jonka tavoitteena on poistaa yhtenäisten tapojen kuona?”
Itä-Euroopasta
Potentiaalinen vallankumouksellinen mielentila pantiin ahtaalle viimeistään reilu kymmenen vuotta myöhemmin 1998 Helsingin kaupungin rakennusviraston aloitettua kuuluisan nollatoleranssinsa katukuvassa näkyviä graffiteja, tageja, tarroja, julisteita ja muuta katutaidetta kohtaan. Edelleen yksityiset vartiointiliikkeet tienaavat hyvän siivun vajaasta miljoonasta hankkeelle vuosittain myönnetystä eurosta. Yhtenäisten tapojen kuonaa siis ei poistettu, ja ironiaa hipovaksi syyksi moiselle mainittakoon Helsingin pesti Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2000. Rivikansalaisen itseilmaisu yhteisissä tiloissa joutui vuosikausiksi pannaan kaupungin julkisivun kiillotusoperaation edessä, mutta saimmepahan nykytaiteen museon Kiasman.
Eurooppalaisena valtiona Suomi on sinänsä mielenkiintoinen kaupunkitutkijoille, että täällä kukoistaa niin kutsuttu kuntasosialismi, eli kunnat omistavat huomattavia määriä maapinta-alastaan. Helsingin kaupunki omistaa alueestaan 68 %, valtion omistusosuus Helsingistä on kymmenisen prosenttia. Keskustelemme siis kaupungista joka omistaa ison osan jaettavasta tilastaan ja on näin ollen hallinnollisesti mielenkiintoisessa asemassa.
Julkisen tilan määrä on siis valtava, mutta silti näen tarpeelliseksi käsitellä Helsinkiä kaupunkitilana jossa vain maksetuille sanomille annetaan lupa kilpailla urbaanin asukkaan huomiosta. Muurahaispesään sopii sohia ja verrata kotikaupunkiaan edesmenneeseen Neuvostoliittoon – siellä vain valtion tuotteiden mainokset ja ennen kaikkea punaiset iskulauseet ja virkamiesten kuvat monopolisoivat katukuvan.
Tartto
Meillä vastaavalla paikalla paistattelevat voittoa tavoittelevat sanomat, joita yhdistää kaupungin asukkaiden verovaroilla suojeltu pinta, johon ei ole asiaa kiinnittää nalletarraa. Miten voi olla mahdollista, että tähän ilmapiiriin alistuen hiljennämme lähimmäisen äänen ja mieluummin kuuntelemme helposti manipuloiviksi mieltyviä mainoslauseita? Rivikansalainen harvoin kysyy itseltään tai vierustoveriltaan miksi on laitonta maalata kiveen kasvoja tai kiinnittää ratikkapysäkkiin tarraa. (Why is it illegal to paint a grey wall when it is legal to build it? )
Tukholma
Jokainen voinee pohtia tätä tahollaan. Vaikka olen itse kuullut argumentteja niin yksityisomaisuuden suojelemisen ensisijaisuudesta katutaiteilijoiden ihmisarvottomuuteen asti, en silti usko että ‘yleinen mielipide’ noudattelisi rakennusviraston linjaa.
Vaikkei Stop Töhryille! -kampanjalla voida sanoa tyhjentävästi olleen kaupungin toivomaa vaikutusta, niin ehkä kasvoton virkamies on tyytyväinen sen aikaan saamaan laskuun katutaiteen tasossa. Etenkin pidempää paneutumista, aikaa ja vaivaa vaativien isojen tagien ja piissien ulkomuodossa on tapahtunut taantumista. (Oma mielipiteeni on, että tätä kompensoiden kotimaiset tekijät ovat kunnostautuneet erittäin hienosti tarrojen saralla.) Olemme kymmenen vuotta jäljessä visuaalisilla keinoilla juhlivan epäsuoran katukommunikaation ja urbaanin tilan esteettisen mielenkiintoisuuden kehityksessä. Ulkomailla matkustava ei voi olla huomaamatta yleviä urbaaneja kädenjälkiä ja uhkarohkeasti sijoitettuja kuvaeepoksia jotka meiltä puuttuvat.
On mielenkiintoista tarkastella koko vyyhdin taustalla vallitsevaa esteettiseksi argumentiksi naamioitua arvolauselmaa joka rajoittaa yhteistä kaupunkitilaa käyttävien ihmisten ilmaisu- ja toiminnanvapautta. Yhteiskuntamme hiljaisten esteetikkojen kannattaisi tarttua ohjaksiin ja kiinnittää hieman enemmän huomiota siihen millaisia asioita ajetaan eteenpäin meidän eväillämme ja kustannuksellamme. Onko ylipäänsä mahdollista käyttää esteettistä argumenttia tarkoituksena vähentää esteettistä osaamista – ja sen ohessa yksilönvapautta, ilmaisunvapautta ja tilanhallintaa?
Itä-Euroopasta
Lähteet:
Image 1/86
www.loesje.org
www.hel2.fi/Tietokeskus
Kuvat kirjoittajan.