12.7.2008 Sini Helminen
Kesäisillä kaupungin kaduilla on vaikeaa muistaa, että betoni ja asvaltti ovat laajemmasta näkökulmasta katsoen materiaaleina aivan yhtä luonnollisia kuin seppeleeseen punottavat voikukatkin. Kesä herättää villin kaipuun luontoon ja saa massoittain väkeä viettämään kuumat hellepäivät autossaan ruuhkassa matelevassa lomalaisletkassa maalaismaisema jo sielun silmissä kajastaen.
Luonnoksi ajatellaankin heti ensimmäiseksi vain ihmisen hallitsematon luonto: luonto muodossa ”raw” ja ”uncooked”. Helsingin keskustassa, joka toimii ihmisen turvalinnakkeena tässä suon ja kuokan vihamielisessä korpimaassa, pystyy sosiaaliset tavat unohtava lapsenkatse aseenaan kuitenkin löytämään vihreän viidakon. Tämä luonto ei ole koskematonta luontoa, vaan luontoa, joka koskettaa meitä päivittäin.
Missä oikeastaan kulkee kaupungin ja luonnon raja? Sitä on vaikea osoittaa sormellaan tai rajata turvallisesti vaikka puistoa ympäröivään aitaan. Ihminen on eläin, pukeutui sitten kieleen ja kulttuurisiin merkityksiin tai ei, ja kotoisin maapallolta, siinä missä kaikki kaupungin keinotekoisimmilta vaikuttavat rakennusmateriaalitkin. Yhtäältä siis ihmistä ja legopalikkaa voi pitää luonnonobjekteina siinä missä kansallispuistoakin, toisaalta koko kaupungin voi rajata ihmisotuksen kulttuurivyöhykkeenä luonnon ulkopuolelle. Yhtäältä ajattelemme arkisesti, että puisto on luontoa, kun siellä kerran on puskia ja kukkia, toisaalta luonnoksi kelpaa vain sellainen mihin ihminen ei ole mennyt koskemaan, jolloin luontoa löytyisi nykyisin lähinnä vain syvimpien merten synkimmistä syvänteistä ja Marsia kaukaisemmilta planeetoilta.
Ainakin eräs hyödyllinen erottelukeino löytyy merten takaa Japanista, toisesta luontorakkauttaan vakuuttelevien jurottajien asuttamasta eristäytyneestä valtakunnasta. Luonnon ja kulttuurin sijaan japanin kieli tekee erottelun ”uchiin”, läheiseen ja itseen liitettävään, turvalliseen, ihmisen muokkaamaan maailmaan sekä ”sotoon”, vieraaseen, villiin ja ihmisen hallitsemattomaan.
Japanilaiset ovat meidän laillamme taipuvaisempia osoittamaan ihailuaan ”uchia”, puutarhoja ja ruukkukasveja, tai runouden ja sosiaalisen kulttuurin keinoin ”omaksi” tehtyjä nähtävyyksiä kuin uhkaavampaa ja enemmän harmeja aiheuttavaa ”sotoa” kohtaan, jota voivat villien vuorten sijasta edustaa vaikkapa kotipihan rikkaruohot. Tässä artikkelissa esittelemäni luonnonihmeet kuuluvat yleensä meikäläisten ajatusmaailmassa juuri ”sotoon”, ja kaipaavat siksi näennäisestä fyysisestä läheisyydestään huolimatta sitäkin kipeämmin esteettistä puolustuspuhetta.
Kaupunkiluonto mielletään helposti vain haitalliseksi pupu- ja puluinvaasioksi tai eväsretkeilysaarekkeeksi, mutta arjessa se sisältää myös paljon muuta: pienen vihreän kosketuksen, jota urbaaneinkaan ihminen ei pääse pakoon. Kun kävelee Rautatientorin poikki, pilkistää kivien ja asvaltin välistä ”rikkaruohoja”: sitkeitä ja kutsumattomia voikukkia, ruohoa ja vesiheinää, jotka kamppailevat tietään katukivien lomitse, vähemmän hoidettujen kaupunginosien talojen seinustoilla jopa asvaltin läpi pyristeleviä tuhoon tuomittuja koivunvesoja. Puistossa tai radanvarressa ohitse pomppii pelätty citykani; rautatieaseman sisätiloissa poliisit yrittävät turhaan pyydystää sisälle lehahtanutta lintua.
Tuntuvin luonnon kosketus on mielestäni kuitenkin rankkasade, joka kaupungissa tavoittaa ihmisen jopa paremmin kuin maaseudulla, jossa helpommin linnoittaudutaan koteihin tai suojaudutaan myräkältä kunnon varustein. Stadilaisista ani harva antaa sadepilvien vaikuttaa itseensä muuten kuin korkeintaan sateenvarjon mukaan nappaamisen verran. Näin rankkasade tullessaan joko pysäyttää ihmiset seisoskelemaan katoksissa tuntemattomien seurassa tai saa kiireisimmät juoksentelemaan uitetun näköisinä pitkin tulvivia katuja.
Aidoimman esteettisen elämyksen luonnon voimasta saakin juoksemalla läpi ukkosmyrskyn, tuntien veden ropisevan vasten jo läpimärkiä vaatteita ja vesisaaveja muistuttavien kenkien alkaessa hölskyä. Ilmassa on kostea sateen tuoksu ja iho kihelmöi kutkuttavaa ukkosen sähköä, joka saa adrenaliinin virtaamaan. Suuhun tunkeutuu meren läheisyydestä muistuttava suolainen maku. Haltioittavan aistisinfonian ainoa edellytys on olla hetki taistelematta vastaan, antaa kaupungin valloittavalle luonnonilmiölle luovutusvoitto.
Elementti, joka kaikkein vahvimpana tuo luonnon kaupunkiin, on taivas. Helsingin taivas on oma lukunsa, erilainen kuin taivas olisi vaikkapa Lapin erämaassa, mutta ei silti vähempää esteettisesti kiinnostava. Taivas muodostaa usein puolet näkökentästä, mutta sille silti harvemmin suunnataan erityistä esteettistä huomiota muuten kuin huomioimalla kaverille, että taaskaan aurinko ei paista tai että onpas auringonlasku komea.
Silti punertavan violetti hehku keskustan ikuisesti tähdettömässä yössä, talojen kattojen selkeät silhuetit iltahämärää vasten samoin kuin mielenkiintoisen muotoiset pilvet ovat jokaisen saavutettavissa yhdellä silmäyksellä, vaikkei niitä tulisikaan aina pitäneeksi luontoelämyksenä. Tarvitaan vain katseen nostaminen hetkeksi omista kengistä ylös kirjaimellisesti korkeampiin sfääreihin.
Kaupunkiluonnon tunnustetuimpia edustajia ovat urbanisoituneet eläimet kuten citykanit ja cityhuuhkajat. Varsinkin Stadionilla majaansa pitänyt huuhkaja Bubi, ”Vuoden kaupunkilainen 2007”, on niittänyt suurta mainetta ja suosiota. Kuten Bubin tapaus osoittaa, suhtautuminen urbaaneihin eläinnaapureihimme on kuitenkin kaksijakoista: toisaalta ne ”söpöistetään” ja tehdään omaksi nimeämisen ja inhimillistämisen keinoin, toisaalta niitä pidetään luonnostaan erkaantuneina haittaeläiminä, citykarhujen tapauksessa jopa välttämättä eliminoitavina vaaratekijöinä.
Cityeläin on samalla sekä liian vieras ja villi ”kotoistettavaksi” että liian tuttu naapuri kuuluakseen aitoon oikeaan luontoon. Siinä missä ihmisasutuksen laajetessa puhutaan ”sopeutumisesta” ympäristöön ja oloihin, muiden eliöiden muuttaessa kaupunkiin kyseessä on ”vieraantuminen”. Jalkapalloliittokin katsoo Bubin olevan maskottina suloinen, mutta Stadikalla ihmisten valtakunnassa ehdottomasti ”väärässä paikassa”.
Vaikeampaa on suhtautua esteettisesti kotimme seinien sisäpuolelle tuleviin tunkeilijoihin: hämähäkkeihin, lutikoihin ja muurahaisiin. Luonnossa ne ovat huomaamaton osanen, ihmisympäristössä kuokkavieraita, samoin kuin kukka väärässä paikassa muuttuu rikkaruohoksi. Talousmetsien Suomessa meidän on vaikeaa hyväksyä ajatusta, etteivät luonnonoliot suostu pysymään omilla paikoillaan. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että yksi näistä urbaanin ympäristön esteettisistä ”haitoista”, ja vieläpä pahin, on citykanien sijaan homo sapiens.
Järjestyssääntöjen rikkojia löytyy sammuneista nuorista pultsarivanhuksiin, kerjäläisiin ja eksentrisiin elämäntaiteilijoihin. Vielä ei kuitenkaan järjestyssääntöihin ole määrätty sakkoja ”esteettisen haitan aiheuttamisesta yleisellä paikalla mauttoman pukeutumisen, pahalta haisemisen tai nuotin vierestä hoilottamisen muodossa”. Luomakunnan herra määrää myös urbaanin alueen hajumaiseman, joka pakokaasuttomilla paikoilla muodostuu lähinnä kahvin, hajuvesien ja ulosteiden tuoksun kakofoniasta, jonka merituuli yltyessään saattaa hetkeksi pyyhkäistä pois.
Sen, ettei kaupunkiluonto ole yhtä valmiiksi runoiltua ja kertomuksia täyteen ladattua kuin Suomen idealisoitu maaseutu, voi ottaa positiivisena mahdollisuutena ja välittömämmän kokemuksen mahdollistajana. Arkiympäristöön turtuminen tekee kuitenkin harvinaiseksi sen, että todella pysähtyy kuuntelemaan city-tintin ”Tityytä”.
Jollei tuttu lähiö kuitenkaan näytä kovin esteettiseltä, vika ei välttämättä ole pelkästään kokijassa, vaikka teoriassa mitä vain voikin tarkastella esteettisesti. Epäilemättä harmaiden betoniseinien halkeilleesta rappauksesta tai roskakasasta voi saada esteettistä nautintoa keskittymällä vaikkapa pintakuvioihin ja väreihin ja unohtamalla niiden implikoimat syvämerkitykset. Tiettyihin ilmiöihin, kuten kurjaan säähän on viisaampaa vaihtaa suhtautumistaan kuin yrittää muuttaa asiantilaa. Ihmisen rakentamassa ympäristössä on kuitenkin mielekästä kysyä, milloin meidän ja milloin maailman on muututtava.