8.6. 2010 Essi Varis
1980-luvun puolivälissä englantilainen käsikirjoittajalahjakkuus Alan Moore ja hänen maanmiehensä, piirtäjä-tekstaaja Dave Gibbons loivat DC Comicsin tilauksesta 12-osaisen supersankariteoksen Watchmen (1986–87), jota alettiin pian kutsua kaikkien aikojen parhaaksi sarjakuvaromaaniksi. Tarina viidestä epätasapainoisesta naamiosankarista, jotka selvittävät kollegansa murhaa ja kärjistyvää ydinasekriisiä kylmän sodan aikaisessa New Yorkissa, onkin raivannut uusia polkuja koko sarjakuvamediumin tallattavaksi. Yhtäältä se hivutti sarjakuvataidetta lähemmäs valtavirtaa: Watchmen muistetaan ainoana sarjakuvana, joka pääsi Times-lehden arvostetulle ”All-Time 100 Novels” -listalle (Grossman & Lacyo 2005). Toisaalta se porautuu poikkeuksellisen syvälle sarjakuvaan itseensä: vaikka Watchmenia on toistaiseksi tutkittu pikemminkin filosofisena pähkinänä kuin kirjallisena teoksena, se tuo kiehtovalla tavalla esiin sarjakuvan kerronnallista potentiaalia. Erityisen hyvin tämä ilmenee teoksen monimuotoisissa, paljonpuhuvissa motiiveissa, joista tärkeimpiä ovat veren tahrima, hymyilevä rintamerkki, kahtatoista lähestyvä kello ja symmetria.
Kirjallisuuden motiiveja ei juuri ole innostuttu tutkimaan enää 1950-luvun jälkeen, jolloin Wolfgang Kayser kokosi muiden motiiviteoreetikkojen ajatukset yhdeksi laajaksi morfologisen motiivin määritelmäksi. Tämän mukaan motiivi on stereotyyppinen tilanne, jolla on symbolista, inhimillistä merkittävyyttä ja joka voi toistua useissa yhteyksissä. Se on aihetta pienempi, teemaa konkreettisempi moottori, joka pitää teoksen sisäisen maailman liikkeessä. (Holsti 1970.) Kirjallisuuden sanakirjojen motiivimääritykset ovat edelleen varsin yhteneviä Kayserin näkemysten kanssa, joskin motiivin olomuodon suhteen ollaan avarakatseisempia; motiivi voi olla paljon muutakin kuin tilanne. Klassisina esimerkkeinä kirjallisuuden motiiveista voitaisiin kenties pitää Hessen Arosuden läpi soivaa musiikkia ja Anna Kareninan halki rouskuttavia junia.
Kirjallisuuden motiivi on siis jo mennyt muodista, mutta sarjakuvien motiivien laita on vielä huonommin: niiden tutkimista ei ole vielä edes aloitettu! Ne ovat kuitenkin keskeisellä sijalla monissa tunnetuissakin sarjakuvalehdissä ja -teoksissa. Rakentuuhan moni Aku Ankka -tarinakin onnenlanttimotiivin ympärille. Kun otetaan vielä huomioon, että sarjakuvien suosio ja arvostus ovat aina vain kasvaneet 1980-luvulta lähtien, sarjakuvamotiivien luulisi jo ansaitsevan oman teoriansa. Kirjallisuuden motiiviteorioita niihin ei voi soveltaa ainakaan suoraan, koska sarjakuva on enemmän kuin kirjallisuutta; se on kahden taiteenlajin, kirjallisuuden ja kuvataiteen hybridi (Meskin 2009, 168). Vaikka kirjallisuudessa esiintyvät motiivit todennäköisesti jäsentyvätkin lukijan päässä kuviksi, saattaa sarjakuvan motiivi siis olla kuva jo ennen vastaanottamista ja tulkintaa. Tämä avaa motiiveina toimivien elementtien viuhkaa vielä entisestään.
Kuvallisuus tuo motiiviin paljon uusia ulottuvuuksia, esimerkiksi värit. Koska motiivit ovat toistuvia elementtejä, mediumin mahdollisuus toistaa värejä luontevasti ja alati samanlaisina vaikuttaa motiivien merkitysvivahteisiin ja auttaa valikoivaa katsettamme tunnistamaan ne visuaalisen materiaalin viidakosta. Erityisen tärkeitä värit ovat supersankarisarjakuvissa, joissa niitä käytetään sankareiden tunnusmerkkeinä: kaikki, mikä liittyy yönritari Batmaniin, on yönmustaa, ja Watchmenin Ozymandias pukeutuu purppuraan kuten ihailemansa kuninkaalliset.
Watchmen
Värien lisäksi sankareilla voi olla erilaisia kuvallisia tunnuksia eli embleemejä, jotka voivat esiintyä teoksessa vain pieninä yksityiskohtina, lähes huomaamattomina metonymisinä vihjeinä sankareiden luonteesta ja ideologiasta: Watchmenin Dr. Manhattan piirtää otsaansa vetyatomin, koska maailmankaikkeus näyttäytyy hänelle vain arvottomina hiukkasina, joita hän voi järjestellä mielensä mukaan. Embleemejä voidaan kuitenkin käyttää myös täysiverisinä, juoneen ja tematiikkaan linkittyvinä motiiveina, kuten Watchmenissa tehdään. Itse asiassa Dr. Manhattanin atomiembleemikin rinnastuu muotonsa puolesta yhteen teoksen motiiveista, kahtatoista lähestyvään kelloon.
Vielä parempi esimerkki motiivina toimivasta embleemistä Watchmenissa on veren tahrima, hymyilevä rintanappi, joka on muodostunut koko sarjan symboliksi. Rintamerkkihän on alunperin supersankari Comedianin embleemi, mutta kun toinen naamiomies, Rorschach löytää sen ja tulkitsee tahran merkiksi kollegansa kuolemasta, juoni lähtee liikkeelle: Rorschach aloittaa murhatutkimuksensa, mikä johtaa hänen vangitsemiseensa, muiden sankareiden paluuseen ja niin edelleen. Koska verinen hymy on tarinan alkupiste, on erityisen sopivaa, että se on ensimmäinen kuva, joka Watchmenin lukijan silmille lävähtää. Toisaalta, koska se esiintyy niin ikään ensimmäisen luvun ja koko teoksen lopussa, se on myös teoksen symmetrisen rakenteen ja koherenssin väline. Siinä välillä merkki ehtii hymyillä teoksen sivuilta kymmeniä kertoja, joskus Comedianin embleeminä, joskus esimerkiksi kuumaisemaan piilotettuna (Moore & Gibbons, luku VII, s. 15) – keltainen väri auttaa silmää poimimaan hyvin epämääräisetkin toistumat.
Sarjakuvan motiivien ei kuitenkaan tarvitse tyytyä pelkästään kuvan ja sanan keinoihin – eihän sitä edes lueta kuin kuvaa tai sanaa! Tekstin yli silmämme liukuu lineaarisesti, kirjoitusjärjestelmän konventioita noudattaen, ja kuvaa taas tarkastellaan valikoiden ja epäjärjestelmällisesti, erilaisten hahmolakien mukaan. Sarjakuvassa nämä lukutavat yhdistyvät, koska sarjakuvalla on käytössään narratiivinen yksikkö, jota muulla medialla ei ole – ruutu. Ruudut rinnastuvat karkeasti niihin toistuviin tilanteisiin, situaatioihin, jotka Kayser määrittelee motiiveiksi. Toistuvat sarjakuvaruudut ovat siis oma motiivityyppinsä. Watchmenissa ruudut, joissa Comedian paiskautuu ulos ikkunasta, toistuvat kolmessa eri luvussa (I, II ja XI), joskin eri tekstein varustettuna. Markku Soikkeli tulkitsee nämä ”ikoniseksi merkiksi kaikissa ihmisissä piilevästä väkivaltaisuudesta” (Herkman 2000, 137–138), ja ruutujen luonnoton, verenkarvainen väritys tukeekin hänen teoriaansa.
Motiivit voivat tosin kätkeytyä ruutujen ulkopuolellekin. Yksi Watchmenin keskeisimmistä motiiveista on symmetria, joka tulee erityisen kiinnostavasti esille luvussa V. On toki huomionarvoista, että luvussa puhutaan Rorschachista, joka käyttää symbolinaan symmetristä mustetahraa ja vannoo sekä dualismin että Hammurabin lain nimeen: ”Because there is good and there is evil, and evil must be punished (luku I, s. 24).” Lisäksi voidaan todeta, että luvussa puhutaan symmetrisiin järjestyksiin nojaavasta karmalaista ja että luvun nimi on “Fearful Symmetry” (mikä viittaa luvun kehystekstinä toimivaan William Blaken “Tyger”-runoon). Luvun kansikuvanakin toimii lätäkön pintaan heijastuva, symmetrinen, vuororuuduin päälle ja pois välkkyvä valomainos, joka siis ilmentää symmetriaa jopa kolmella eri tavalla. Hätkähdyttävintä kuitenkin on, että sama motiivi tuodaan esille myös luvun kompositiossa: ruudut on aseteltu sivuille symmetrisesti, aivan kuin keskiaukeamalla olisi peili. Tämä radikaali motiivin muoto on kuitenkin diegeettisen maailman ulkopuolella. Siksi sen huomaaminen edellyttää, että lukija tekee tekstille eräänlaista väkivaltaa. Tälle väkivallan teolle löytyy edelleen symmetrinen vastine tarinan maailmasta, kun poliisit saavat luvun lopussa Rorschachin kiinni. Samalla tavoin kuin lukija joutuu vetämään tarinan naamion pois sarjakuvan päältä nähdäkseen sen ulkoisen rakenteen, poliisit pahoinpitelevät Rorschachin ja paljastavat tämän todelliset kasvot. (Whitson 2007.)
Motiivi voi siis toimia yksittäisen sarjakuvaluvun rakenteellisena selkärankana, mutta kellomotiivi, joka myös on Watchmenissa keskeinen, menee vielä pidemmälle: se kattaa koko teoksen. Watchmenissahan on juuri saman verran lukuja kuin kellotaulussa on tunteja. Toisaalta kello on piiloutunut teoksen sivuille myös pikkuruisina taustaelementteinä ja viitteellisinä muotoina: koska miltei kaikki Watchmenin kellot näyttävät vähän vaille kahtatoista, pelkkä pyöreä muoto, jonka yli kulkee oikeassa kulmassa oleva viiva, riittää herättämään mielikuvan kellosta. Yksi tällainen viitteellinen kello on edellä mainittu rintanappimotiivi, jossa veriroiske toimii viisarina. Pelkästään tekstuaalisin keinoin tämä yhteys olisi mahdoton synnyttää.
Koska motiivit ottavat Watchmenissa niin monenlaisia muotoja, on luonnollista, että niillä on myös monenlaisia funktioita. Edellä on jo tuotu esille, miten hymynaama motivoi tarinan sisäistä maailmaa ja luo teokseen koheesiota. Samoin symmetriamotiivi vaikuttaa suuresti viidennen luvun koherenssiin. Nämä embleemimotiivit toimivat lisäksi eräänlaisina koristemotiiveina (Holsti 1970, 182–183): ne ovat kuin homeerisia epiteettejä, joista hahmot tunnistaa ja joiden kautta heitä voi tulkita. Kello taas tuo teokseen Hollywood-elokuvista tutun deadline-efektin, sillä kylmän sodan kontekstissaan se kuvaa ydinkriisin lähestymistä; kun kello lyö kaksitoista, ohjukset ovat jo ilmassa. Toisin sanoen kellomotiivikin hoputtaa tarinaa liikkeelle. Motiivien tärkein tehtävä on kuitenkin konkretisoida teoksen temaattista ulottuvuutta. Mitä nämä motiivit – hymy, kello ja symmetria – siis symboloivat?
Verinen hymymerkki on ainoa motiivi, jonka merkitystä käsikirjoittaja Moore on itse kommentoinut. Hän sanoo poimineensa sen behavioristisesta psykologiasta:
“They tried to find the simplest abstraction that would make a baby smile. Eventually they got it down to a circle, two dots and a little arc. In some ways that’s a symbol of complete innocence. Putting a blood splash over the eye changes its meaning.” (Eno & Csawza 1988.)
Vaikka Moore ei sitä suoraan sanokaan, hymy kuvaa siis turmeltuneisuutta. Koska se on äärimmäinen abstraktio ihmiskasvoista, jokainen meistä voi myös samastua siihen. Watchmenin ensimmäisiltä sivuilta meitä ei siis suinkaan tuijota Watchmen-universumin moraalinen rappio, vaan oma viattomuutemme, jonka olemme jossain matkan varrella tahrineet vereen. Teos kutsuu meitä näkemään sen kyseenalaisissa sankareissa ja epätäydellisissä arvomaailmoissa itsemme.
Symmetriaa, erityisesti Rorschachin musteläiskiä voi tulkita monestakin näkökulmasta. Symmetriset tahrathan eivät oikeastaan esitä mitään, vaan kutsuvat katsojaa tekemään omat tulkintansa. Tämä voi olla käsikirjoittajan viesti lukijoilleen: Alan Moore on sanonut, ettei Watchmeniin ole olemassa oikeaa ratkaisua. Ei ole ketään tiettyä hahmoa, jonka puolelle “pitäisi” asettua, vaan suhtautuminen teokseen ja sen käänteisiin on jokaisen oman moraalin varassa. (Eno & Csawza 1988.) Meidän pitäisi siis lukea Watchmenia kuin merkityksetöntä mustetahraa. Toisaalta tahrat ilmentävät teoksen – tai ainakin Rorschachin – nihilististä maailmankuvaa. Rorschach on vakuuttunut, ettei maailmassa ole mieltä, ja siksi jokainen voi “kaivertaa siihen omat näkemyksensä” (Moore & Gibbons, luku VI, s. 26), tulkita koko universumia kuin mustetahraa. Mustetahrojen sattumanvaraisuuteen ja merkityksettömyyteen yhdistyy kuitenkin paradoksaalisesti häivähdys täydellistä muotoa, symmetriaa. Symmetria on kaava, jolla kaoottiseen maailmaan luodaan kaunis järjestys. Rorschachille tämä merkitsee sitä, että on hyvää ja vastaavasti pahaa, ja niiden molempien on saatava ansionsa mukaan.
Teoksen ainoa supervoimia omaava sankari, jumalankaltainen Dr. Manhattan etsii tällaista täydellistä järjestystä toisaalta: kellotaulusta. Vaikka hän voi poikkeuksellisten kykyjensä avulla havaita ajan simultaanisena – nähdä menneen, tulevan ja nykyhetken yhtä aikaa – hän on äärimmäinen fatalisti. Hänelle maailmankaikkeus kulkee vääjäämättä ennalta arvattavaa rataansa –kuin kello. Kello symboloi siis yhtäältä maailman sortumista ydinaseiden alle, ja toisaalta maailmaa itseään.
Myös aika ja sen havaitseminen on tematisoitu Watchmenissa. Ydinsodan uhka ja supersankarien paneminen viralta saavat sekä sankarit että kadunmiehet nostalgian kouriin, mutta samaan aikaan kohti kahtatoista raksuttava kello uhkaa tulevalla. Teos on siis suuntautunut yhtä aikaa sekä menneeseen että tulevaan. Hymymerkin luomat yhteydet alun ja lopun välille taas tekevät Watchmenin rakenteesta syklisen. Kun yhtälöön lisätään vielä Dr. Manhattanin simultaaninen aikakäsitys ja runsas lasti takaumia, teoksesta sukeutuu äärimmäisen epälineaarinen kokonaisuus, joka haastaa länsimaisen käsityksen ajasta.
Näiden kolmen keskusmotiivin lisäksi Watchmen on väärällään muitakin motiiveja: katsomista, syleileviä pareja, nostalgiaa, pääkalloja ja sääriluita. Lähes kaikki nämä ottavat mitä mielikuvituksellisempia muotoja sanoissa ja kuvissa, ruuduissa ja niiden ulkopuolella. Moninaisten muotojensa ansiosta ne tunkeutuvat kaikkialle teokseen ja saavat monenlaisia funktiota hahmojen luonnehtimisesta koherenssin ylläpitämiseen. Ennen kaikkea ne ovat erottamaton osa Watchmenin syvää tematiikkaa – järjestystä, kaaosta, aikaa ja maailmanloppua. Vaikka vaatimaton Moore väittääkin näitä merkkejä “subliminaaliseksi töryksi”, jota on kerääntynyt teokseen puolittain sattumalta (Eno & Csawza, 1988), on ilmeistä, että Watchmen on sarjakuvallisen motiivitekniikan pioneeri.
Kirjoitus on lyhennetty kandidaatintutkielman pohjalta. Kirjoittaja opiskelee kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa
Lähteet:
Eno, Vincent & Csawza, El (1988) Alan Moore Interview. Strange Things Are Happening 1:2. Käytetty sähköistä versiota: URL http://www.johncoulthart.com/feuilleton/2006/02/20/alan-moore-interview-1988/ (linkki katsottu: maaliskuu 2010).
Grossman, Lev & Lacayo, Richard (2005) All-Time 100 Novels. URL http://www.time.com/time/2005/100books/the_complete_list.html (linkki katsottu: helmikuu 2010).
Herkman, Juha (toim.) (1996) Ruutujen välissä. Näkökulmia sarjakuvaan. Tampere: Tampere University Press.
Holsti, Keijo (1970) Motiivin käsite kirjallisuuden tutkimuksessa. Acta Universitatis Tamperensis. Ser. A; 42. Tampere: Tampereen yliopisto.
Meskin, Aaron (2009) “Why Don’t You Go Read a Book or Something?” Watchmen as Literature. Teoksessa White, Mark D. (toim.) Watchmen and Philosophy. A Rorschach Test. Hoboken: Wiley & Sons Inc.
Moore, Alan & Gibbons, Dave (1986–87) Watchmen. London: Titan Books.
Whitson, Roger (2007) Panelling Parallax: The Fearful Symmetry of William Blake and Alan Moore. ImageTexT 3:2. Käytetty sähköistä versiota: URL http://www.english.ufl.edu/imagetext/archives/v3_2/whitson/ (linkki katsottu: maaliskuu 2010).