8.6.2010 Jenni Martikainen
Wassily Kandinsky on siitä harvinaislaatuinen taiteilija, että hän loi ensin akateemisen uran, oikeus- sekä taloustieteilijänä ja vasta kolmekymmenvuotiaana kääntyi taiteen puoleen. Hän lähti Saksaan, Müncheniin v.1896 ja opiskeli useiden eri opettajien, mm. Anton Azben ja Franz Stuckin johdolla. Jälkimmäistä hän muistaa erityisellä lämmöllä kirjoituksessaan Taiteilijan teksti. Kandinsky oli kyllä jo nuoresta asti ollut tekemisissä taiteen kanssa, kokenut voimakkaita elämyksiä taiteen parissa sekä maalannut vapaa-aikanaan, mutta vasta nähtyään Claude Monet’n Heinäsuova- teoksen hän koki herätyksen.
Hän kuvaa kohtaamista näin: ” Ja nyt yhtäkkiä näin ensimmäisen kerran maalauksen. Minusta tuntui, että ilman näyttelyluetteloa ei olisi voinut arvata, että kyseessä on heinäsuova. Epäselvyys oli minusta vastenmielistä. Minusta tuntui, että taiteilijalla ei ollut oikeutta maalata niin epäselvästi. Ihmeissäni ja hämilläni huomasin kuitenkin, että maalaus ei antanut minulle rauhaa ja kiehtoi, syöpyi mieleeni ja ilmaantui odottamatta silmieni eteen kaikkine yksityiskohtineen. Olin aivan sekaisen kaikesta tästä enkä kyennyt vetämään johtopäätöksiä, jotka nyt tuntuvat niin yksinkertaisilta. Mutta tajusin erään asian. Rohkeimmatkin unelmani ylittävä paletin voima, josta minulla ei ollut aavistustakaan, avautui nyt minulle. ”
Tämä kertoo hyvin Kandinskyn tavasta haltioitua ja uppoutua kokemuksiinsa. Tästä lähti liikkeelle pitkä ja välillä jopa raivoisa etsinnän ja tutkimisen kausi, jolloin Kandinsky alkoi kehitellä omaa maalaustapaansa ja ylipäänsä etsiä päteviä ehtoja ja teoriaa maalaustaiteelle. Hän lähti kulkemaan kohti abstraktia, henkistä maalaustaidetta.
Toinen häneen syvästi vaikuttanut asia oli atomin halkaiseminen. Tämä tieteen läpimurto vaikutti Kandinskyyn järisyttävästi. ” Kaikki muuttui epätodelliseksi, huojuvaksi ja pehmeäksi. En olisi ihmetellyt, vaikka kivi olisi noussut ilmaan ja sulanut. Tiede näytti tuhotulta sen tärkein perusta oli vain illuusio, oppineiden virhe, he eivät rakentaneetkaan pyhää temppeliään kivi kiveltä vakain käsin ja valossa, vaan olivat sattumalta tarttuneet totuuteen pimeydessä ja sokeasti sekoittaneet yhden asian toiseen. ” Kandinsky arvosteli positivismia tieteessä ja atomin halkaiseminen oli hänelle käänteentekevä kokemus ja todiste positivismia vastaan.
Tarkoituksenani on tarkastella Kandinskyn yritystä luoda teoriaa väreistä ja muodoista ja niiden yhteyksistä, sekä hänen henkisyyden etsintäänsä.
Kandinskyn taiteessa tiede on hänen taustastaan johtuen. Varmasti opiskeluvuodet ja akateemisuus on vaikuttanut hänen ajatteluunsa. Kuitenkin se tulee varsinaisesti esiin hänen etsiessään teoreettisia periaatteita värien ja muotojen käyttöä varten. Tarkemmin sanottuna, hän puhuu muoto- ja värikielestä. Hän luo omaa teoriaa (joka pohjautuu joiltain osin Goethen värioppiin) siitä miten eri värit ja muodot vaikuttavat katsojaan ja miten ne saavat aikaan erilaisia fyysisiä reaktioita ja jopa tunnekokemuksia. Kandinskyn yhteydessä ei voida kuitenkaan puhua vielä kokeellisen menetelmän käyttämisestä. Hän loi teoriaansa omien kokemustensa ja havaintojensa pohjalta.
Taiteen henkisestä sisällöstä
Teoksessaan Taiteen henkisestä sisällöstä (1912), Kandinsky on koonnut huomioitaan ja ajatuksiaan kymmenen vuoden ajalta. Siinä hän kehittelee ideoitaan jo edellä mainituista väristä ja muodosta, mutta oleellinen osa koskee myös taiteen henkisyyttä ja sitä mitä se tarkoittaa mm. eri aikoina.
Alussa Kandisnky puhuu taideteoksista oman aikansa lapsina. Niitä ei voi siis erottaa ajallisesta kontekstistaan. Jokainen kulttuurikausi luo omanlaista taidettaan jota ei voida toistaa. Jos yritetään, siitä seuraa vain muodon jäljittelyä. Uuden taiteen (tulevaisuuden) tehtävänä on hylätä materialismi ja suunnata henkiseen. Ilman henkisyyttä ja erityisesti tunnetta, taide ei ole hänen mielestään mitään. Hän kritisoi oman aikansa materialistista maailmaa.
” Koko materialististen katsomusten painajainen, joka on tehnyt maailmankaikkeudesta pahan, tarkoituksettoman leikin, ei ole vielä ohi. Heräävä sielu on vielä vahvasti tämän painajaisen vallassa.” Tästä on hengen noustava ja taisteltava tiensä ylös. Kuitenkin Kandinsky näkee tämän kärsimyksen jalostavana, uutta luovana elementtinä.
Enää ei voida luoda samoja teoksia kuin ennen, eikä jatkaa materialistiselle ajalle tyypillistä taiteen luomista. Kandinskyn mukaan materialistisen kauden taide käsittelee karkeita tunteita, joita ovat mm. ilo, suru, pelko. On tähdättävä hienompiin tunteisiin, mitä nämä tunteet ovat, sitä Kandinsky ei tosin erittele.
Henkisyys on jakautunut eri osastoihin. Korkeimmissa osastoissa sijaitsevat tiede sekä taide. Näissä osastoissa on kaikesta näennäisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta huolimatta kätkettyä pelkoa, hämäännystä ja epävarmuutta. Tämä epävarmuus ja pelko käyvät yhä selvemmiksi, mitä korkeammalle päästään, kunnes ylimmässä osastossa näitä ei enää esiinny, vaan siellä tehdään työtä, joka Kandinskyn mukaan ”ravistelee rohkeasti ihmisten pystyttämiä pilareita”.
Black Grid, 1922
Esimerkkinä tästä ovat tiedemiehet, jotka lakkaamatta kyseenalaistavat totuttuja totuuksia ja etsivät vastauksia uusiin kysymyksiin. Huipentumana esiintyy ihmisiä, jotka ”eivät pane mitään toivoa materialistisen tieteen menetelmiin kysymyksissä, jotka käsittelevät ”ei-materiaa” tai materiaa, jota aistimme eivät tavoita ”.
Samassa kohdassa Kandinsky viittaa myös teosofiaan. Tosin myöhemmissä teksteissään hän ei enää palaa teosofiaan ja onkin hieman yliampuvaa vetää johtopäätöksiä Kandinskyn maailmankuvasta tästä lyhyestä viittauksesta Blawatskyyn (joka perusti teosofisen seuran). Kandinsky korostaa esimerkkinsä avulla lähinnä sitä miten teosofit yrittivät käsitellä henkeen liittyviä kysymyksiä sisäisen tiedostamisen kautta.
Kun olemassa olevia ja totuuksina kohdeltuja asioita kyseenalaistetaan ja ulkoiset puitteet alkavat tuntua heikommilta, kääntää ihminen Kandinskyn mukaan katseensa kohti sisintään. Tässä on henkisen käänteen avain. Tämä käänne näkyy herkimmin juuri taiteen alueella. Näistä Kandinsky käsittelee erityisesti kirjallisuutta, musiikkia ja maalaustaidetta.
Kandinsky ja musiikki
Tässä kohdassa on ehkä syytä käsitellä hieman Kandinskyn suhdetta musiikkiin. Oikeastaan toinen Kandinskylle keskeinen elämys (Monetin jo edellä mainitun Heinäsuova-teoksen lisäksi) oli Wagnerin Lohengrin. Tämä vaikutti häneen syvästi. Kandinskyn mukaan musiikki pystyy taidemuodoista parhaiten ilmaisemaan tunnetta. Tunteen ilmaiseminen taiteessa on hänelle henkisyyden edellytys. Musiikista hän toteaa näin : ” Vähäisin poikkeuksin ja eroavuuksin on musiikki jo muutamia vuosisatoja ollut se taide, joka ei ole käyttänyt keinojaan luonnonilmiöiden kuvaamiseen, vaan taiteilijan sielunelämän ilmaisukeinona ja musikaalisten sävelien omintakeisen elämän luomiseen. ”
Maalaustaide on hänen mielestään vielä liian kiinni luonnosta lainatuissa muodoissa ja sen tulisi pyrkiä kohti puhdasta maalauksellisuutta. Kandinskyn tavoitteena on löytää maalaustaiteelle samankaltainen kieli kuin musiikissa, joka toimisi maalaustaiteen ”kielioppina”. Hän suorastaan ihannoi musiikin suoraa vaikutusta vastaanottajaan. ”
Musikaalinen sointu pääsee suoraan sieluun. Se löytää sieltä heti vastakaiun, koska ihmisen ”sielussa soi”. ”Vertaukset musiikkiin tulevat hänellä esille monessa eri yhteydessä. Hän käyttää musiikista tuttuja termejä kuvatessaan mm. värien vaikutusta, ne ikään kuin soivat vastaanottajassa. Myös myöhemmin kuvatessaan erilaisia kompositioita maalauksissa Kandinsky käyttää suoraan musiikista lainattua kieltä, hän puhuu melodisesta ja sinfonisesta kompositiosta. Kandinsky näkee maalaustaiteen ja musiikin välillä ”syvää sukulaisuutta”.
Värit ja muodot
Nähdä
”Sininen, Sininen kohosi, kohosi ja putosi.
Terävä, Ohut suhisi ja työntyi sisään, mutta ei puhkaissut.
Kaikissa nurkissa alkoi jyristä.
Tummanruskea jäi roikkumaan kuin ikuisiksi ajoiksi.
Kuin. Kuin.
Levitä enemmän käsiäsi.
Enemmän. Enemmän.
Ja kasvosi peitä punaisella huivilla.
Ehkä se ei ole vielä liikahtanut:
vain itse olet liikahtanut.
Valkoinen hyppy valkoisen hypyn perään.
Ja tämän valkoisen hypyn jälkeen taas valkoinen hyppy.
Ja tässä valkoisessa hypyssä valkoinen hyppy.
Jokaisessa valkoisessa hypyssä valkoinen hyppy.
Sepä se, ettet näe sameata:
Sameassa se onkin.
Tästä kaikki alkaa…………………….
…………Halkesi………. ”
(Sivu Klängestä, 1913)
Värien merkitystä Kandinskylle voi tuskin liioitella. Hän puhuu omaelämänkerrallisessa kirjoituksessaan Taiteilijan teksti jo kolmivuotiaana kokemistaan voimakkaista värielämyksistään. Hän puhuu siitä kuinka väriaistimukset tulivat ennen varsinaisten esineiden hahmottamista. Väri on keskeinen asia ja muoto sen välttämätön rajaus. ”Tämä värin ja muodon välttämätön suhde saa meidät havaitsemaan vaikutuksia, joita muodolla on väriin.” Kuitenkin myös ”Muodolla itsellään, vaikka se onkin vain abstrakti ja muistuttaa geometrista muotoa, on sisäinen sointinsa, se on henkinen olento, varustettu ominaisuuksilla, jotka ovat tämän muodon kanssa identtisiä.” Nämä kaksi keinoa, muoto ja väri, ovat ne joiden avulla maalaustaide tulee Kandinskyn mukaan saavuttamaan puhtaan maalauksellisen komposition. Nämä yhdessä liikkeen, eli muodon asennon kanssa, tuovat esiin ”subjektiivisen olemuksen objektiivisessa kuoressa”.
Eri värit saavat myös erilaisia taipumuksia eri muotojen yhteydessä. Tietyt muodot korostavat tiettyjen värien arvoa, tästä esimerkkinä Kandinsky käyttää kolmiota ja keltaista. ”Joka tapauksessa terävät värit soivat voimakkaammin terävässä muodossa.” Väreistä keskeisimpiä Kandinskylle ovat keltainen ja sininen, ne muodostavat ”ensimmäisen suuren vastakohtaparin”. Keltainen on lämmin ja sininen taas kylmä. Keltainen on tyypillinen maan väri, sinisen ollessa taas tyypillinen taivaan väri. Liikkeeltään keltainen (lämmin) lähenee katsojaa, kun taas sininen (kylmä) etääntyy katsojasta poispäin. Näiden värien sekoituksena syntyy vihreä, joka taas kuvastaa täydellistä liikkumattomuutta ja rauhaa.
Vihreään kuitenkin ”kätkeytyvät keltainen ja sininen lamautuneina voimina, jotka voivat tulla uudestaan aktiivisiksi”.
Tässä Kandinsky vertaa värejä toiseen vastakohtapariin, mustaan ja valkoiseen, joiden sekoitus harmaa on sen sijaan täysin pysähtynyt ja josta puuttuu kokonaan ”elävä mahdollisuus”. Valkoista sen sijaan pidetään Kandinskyn mukaan usein ei-värinä, joka on pitkälti hänen mielestään impressionisteista lähtöisin ”jotka eivät näe luonnossa mitään valkoista”. Tämä valkoisen maailma on ”niin korkealla meidän yläpuolellamme, ettemme voi kuulla sieltä mitään sointia. Sieltä tulee suuri vaikeneminen”. Kuitenkin se on senkaltaista hiljaisuutta joka ei ole pysähtynyttä, eikä kuollutta , vaan täynnä mahdollisuuksia. ” Se on ei-mikään, joka on olemassa ennen alkua, ennen syntymää.” Musta sen sijaan on täysin pysähtynyt ja ”ikuinen vaikeneminen ilman tulevaisuutta ja toivoa”. ” Se on kuin ruumiin vaikeneminen kuoleman jälkeen, elämän päätös.”
Värien teoreettisissa kuvauksissa näkyy selvästi Kandinskyn kaipuu sisäisyyteen ja henkisyyteen, siihen miten sisäisiä kokemuksia ja tunnelmia voidaan kuvata värien avulla. Jokaisella värillä on oma ulottuvuutensa ja luonteensa, joka muuttuu pienistäkin sävyn muutoksista ja etenkin sekoittuessaan muihin väreihin. Väreillä on kaksi tapaa vaikuttaa katsojaan. Puhtaasti fyysinen, joka vaikuttaa silmään ”lumoavasti” sekä psyykkinen, joka aiheuttaa sielullista väreilyä. Tämä fyysinen kokemus voi siis muuttua psyykkiseksi, tunteella koetuksi elämykseksi.
Sisäinen välttämättömyys
Muodon vaikutusta ja merkitystä Kandinsky kuvaa sen kahtiajakoisen luonteen avulla. ”Muoto ahtaassa mielessä ei missään tapauksessa ole muuta kuin yhden pinnan rajaus toiseen.” Tämän ulkoisen ominaisuuden lisäksi siihen kuitenkin liittyy myös jotain sisäistä, ”niin on myös jokaisella muodolla sisäinen sisältö”. ”Muoto on siis sisäisen sisällön ilmaus.” Tämä vaikuttaa hieman kehämäiseltä, mutta Kandinsky selvittää sitä jatkaessaan: ” Taiteilija on käsi, joka saa yhden tai toisen koskettimen (= muodon) avulla määrätietoisesti ihmissielun värähtelemään. Näin on selvää että muotoharmonian täytyy perustua vain ihmissielun määrätietoisen koskettamisen periaatteeseen.”
Tästä päästään Kandinskylle hyvin keskeiseen käsitteeseen eli ”sisäisen välttämättömyyden periaatteeseen”. Tämän tulisi hänen mukaansa olla kaiken taiteen lähtökohta. Taiteen on synnyttävä taiteilijan sisäisen välttämättömyyden pohjalta. ” Hänen avoimen silmänsä pitää suuntautua hänen sisäiseen elämäänsä ja hänen korvansa pitää alati olla käännettynä sisäisen välttämättömyyden puheelle.” Tämä välttämättömyys perustuu Kandinskyn mukaan kolmeen ”mystiseen syyhyn”. Ensimmäinen: ” Jokaisen taiteilijan on, luojana, ilmaistava hänelle itselleen ominaista.” Toinen: ” Jokaisen taiteilijan, aikansa lapsena, ilmaistava tälle aikakaudelle ominaista.” Ja kolmantena: ”Jokaisen taiteilijan on, taiteen palvelijana, ilmaistava taiteelle yleensä ominaista.”
Kandinsky jatkaa: ” On vain lävistettävä nämä kaksi ensimmäistä elementtiä henkisellä katseella nähdäkseen kolmannen elementin paljastettuna.” ”Vain kolmas, puhtaasti ja ikuisesti taiteellisen elementti säilyy ikuisesti elävänä. Se ei menetä aikaa myöten voimaansa vaan saa sitä alati lisää.” Tämän johdosta myös näiden esiintyminen teoksessa on ”merkki sen suuruudesta ja taiteilijan suuruudesta”. Tämän sisäisen välttämättömyyden avulla henki etenee ja siitä seuraa taiteen kehittymistä. Näin kuljetaan myös kohti abstraktimpaa ilmaisua ja kuljetaan luonnon muotojen orjallisesta seuraamisesta kohti vapautumista ulkoisesta. Kandinskyn mielestä myös kaikki keinot ovat sallittuja ja pyhiä, jos ne noudattavat sisäistä välttämättömyyttä. Jo edellä mainitulle tunteelle Kandinsky antaa suuren painoarvon. ”Ainoastaan tunteen avulla, varsinkin tien alussa, on taiteellisesti oikea saavutettavissa.” ”Koska taide vaikuttaa tunteeseen , se voi myös vaikuttaa vain tunteen avulla.”
Harmonia
Eri aikoina harmonian käsite on saanut erilaisia kaikuja. Kandinskyn mukaan tänä aikana ei voida enää puhua samanlaisesta harmonian käsitteestä kuin menneinä aikoina. Yksittäiseen väriin perustuva harmonisointi ei ole enää suotavaa. Hänen mukaansa harmonia on perustettava erillisten värien vaikutukselle ja niiden avulla on erilaiset arvot harmonisoitava.
”Vastakohdat ja ristiriidat – se on meidän harmoniamme.” Nyt voidaan asettaa rinnakkain sellaisiakin värejä, joita on ennen pidetty epäharmonisina. ”Juuri niiden välisen suuren henkisen vastakohdan” takia ne ovatkin juuri niitä voimakkaimmin vaikuttavia. Nämä ns. yhteentörmäykset värien välillä avaavat mahdollisuuksia puhtaaseen maalauksellisuuteen ja täten myös esineellisyydestä luopumiseen. Tämä on askel kohti abstraktia ilmaisua. Taide saa uuden ”materiaalisen sivusävelen” hylätessään pyrkimyksensä säilyttää ”kuva” maalauksen pinnalla.
Kandinskyn oma taide
Kandinskyn oman taiteen kehityksessä näkyy selkeästi hänen teoreettisen ajattelunsa ja sen kehittyminen. Hän aloitti vuosisadan alussa maalaamalla vaikutelmia erilaisista maisemista ja ympäröivästä todellisuudesta. Saapuessaan Müncheniin hän imi vaikutteita ympäristöstään ja sen väreistä. ”Kirkkaankeltaiset postilaatikot kadunkulmissa kirkuivat kuin kanarialinnut. Iloitsin nähdessäni kyltin Kunstmühle ja minusta tuntui, että asuisin taiteen kaupungissa ja siis sadun kaupungissa.” Hän lähti pienempään kaupunkiin vierailulle, josta hän maalasi paljon harjoitelmia ja, vasta itse matkan jälkeen varsinaisen teoksen (Vanha kaupunki), senkin muistikuvien perusteella.
Moscow I
Hän kertoo (Taiteilijan teksti) tavoitelleensa sitä moskovalaisen päivän hetkeä, joka on kaikkein upein auringon ollessa matalalla, ensin auringon punainen sävy on kylmä ja sitten hieman lämpimämpi. ”Ei, Moskovan paras hetki ei ole tämä punainen kokonaisuus. Se on vain viimeinen akordi sinfoniassa, joka kehittää jokaisessa sävelessä ylintä elämää ja saa koko Moskovan soimaan valtavan orkesterin Fortissimon tavoin.” Myöhemmin Kandinsky koki oivalluksen (ensin kamppaillessaan sen tuskan kanssa, mitä tällaisen hetken maalauksellinen kuvaaminen herätti), joka avasi hänelle täysin uuden maailman, nimittäin abstraktin taiteen maailman. Tämä oivallus koski luonnon ja taiteen päämäärien ja niiden keinojen erilaisuutta. ”Siitä lähtien olen voinut nauttia täysin rinnoin kummastakin ulottuvuudesta.” Tämä oivallus on käänteentekevä hetki, joka johdatti Kandinskyä eteenpäin jo aavistamalleen tielle.
Jo lapsuusvuosinaan hän oli kokenut maalaamisen parissa suurta iloa, kokiessaan pääsevän ns. todellisuuden ja aika- ja paikka- käsitteiden ulkopuolelle. Maisemia maalatessaan Kandinsky koki sisäistä taistelua. Hän koki ne kuin vihollisena, jotka lopulta voittivat hänet. Hän itse toteaa myöhemmin ymmärtäneensä kuinka jo nämä yritykset olivat yrityksiä maalata kompositioita. ”Myöhemmin asetin elämäni päämääräksi maalata Komposition.”
Ensimmäisen ”abstraktin” akvarellinsa Kandinsky maalasi vuonna 1913. Yhdeksi tavoitteekseen Kandinsky asetti myös sellaisten keinojen löytäminen, joilla voisi saada katsojan ”maalauksen sisälle niin että hän eläisi siinä ja sulautuisi siihen itsensä unohtaen.” Yksi ratkaiseva käänne tosiaan oli esineellisyydestä luopuminen ja siitä syntynyt muodon käytön vapaus. Tässäkin ohjenuoranaan hän on pitänyt tunnetta, ei loogista ajattelua.
Kuitenkin hyppääminen abraktion maailman on selvästi vaatinut Kandinskyltä rohkeutta ja päättäväisyyttä omana aikanaan ja hän kohtasi paljon vastustusta ja jopa kyseenalaistamista. Kamppaillessaan perinteisen piirustuskoulun kanssa, jossa hän kuitenkin opiskeli kaksi vuotta, hän oivalsi omaksi alueekseen maalaustaiteen. Hän piti perinteistä piirustuksen opiskelua velvollisuutenaan ja anatomian opiskelua pakollisena. Kuitenkin hän toteaa, miten ymmärsi jossain vaiheessa että ”jokainen ”pää” oli se miten ”ruma” hyvänsä, on itsessään täydellinen”. ”Myöhemmin käsitin, että tästä samasta syystä kaikki tarkoituksellisen ruma taideteoksessa on kaunista. Silloin aavistin vain hämärästi että minulle on avautumassa erityisen maailman salaisuus.”
Kandinskyn mukaan taiteilijan tehtävä on olla kuin filosofi etsiessään totuutta. ”Puhtaasti henkiselle perustalle rakentaminen on pitkäaikainen työ, joka alkaa ensin sokeasti ja umpimähkään. Tällöin on tarpeellista, että maalari kultivoi silmiensä ohella myös sieluaan, jotta myös se kykenee punnitsemaan väriä vaa´allaan eikä vain vastaanottamaan muita ulkonaisia vaikutelmia, vaan toimimaan määräävänä voimana hänen töidensä syntyessä.” Tämä totuuden etsintä on ajanut häntä eteenpäin ja saanut hänet ylittämään monia raja- aitoja ja sisäisiä esteitään tiellään puhtaan taiteen tavoittelussaan.
Kandinskystä tuli merkittävä taiteilija, jonka teoriat ja teokset ovat vaikuttaneet vahvasti hänen jälkeensä tulleisiin taiteilijapolviin sekä myös taiteen teoreettiseen kenttään. Moni on kehitellyt hänen ajatuksia edelleen. Samoina aikoina myös muutamat muut taiteilijat irtautuivat luonnon esikuvista, mm. Kasimir Malevich ja Piet Mondrian, oli se sitten sattumaa tai ei.
Kandinskyn omistautumisesta kertoo myös hänen pitkällinen opetustyönsä Bauhausissa. Hänen kirjoituksensa Taiteilijan teksti on nautinnollista luettavaa värikkäine ja runollisine kuvauksineen sattumuksista ja häneen syvästi vaikuttaneista tapahtumista ja elämyksistä. Se antaa perspektiiviä teoreettiseen Taiteen henkisestä sisällöstä -teokseen ja asettaa sen myös hyvin kontekstiinsa. Kandinskyn kiehtovaan maailmaan uppoaa ja se elähdyttää.
Hän itse mainitsee Taiteilijan tekstissä tulleensa usein väärinymmärretyksi. Hänen teoksiaan (myös hänen toinen teoreettinen kirjansa, ”Punkt und Linie zu Fläche”) on pidetty hänen ohjelmanjulistuksinaan joissa hänen katsotaan eksyneen teoreettiseen järkeilyyn. Itse kuitenkin näen hänen maalauksellisten pyrkimystensä ja teoreettisen kehittelynsä elimellisen yhteyden. Hän on myös todennut itse, miten teoria ei koskaan tule ennen käytäntöä, vaan juuri päinvastoin. Kandinskyssä yhdistyy ”tiede” ja taide hyvin tiiviissä muodossa. Niitä on suorastaan vaikea erottaa toisistaan hänen tuotannossaan, joka jatkoi kehittymistään vielä monia vuosia eteenpäin.
Hänen abstraktit muoto- ja väritutkielmansa ovat kiehtovia kaikessa tavoitteellisuudessaan ja sisäisen voiman vimmassaan. Niitä tutkiessa voi saada aavistuksen siitä, minkälaista on ollut niiden luomisprosessi ja tutkimisen riemu. Itse innostuin Kandinskystä taidehistorian ohessa. Oma suhtautumiseni abstraktiin taiteeseen on ollut hieman vaihteleva, mutta kun tutustuin Kandinskyyn ja hänen teorioihinsa, tuntui kuin kokonainen uusi maailma olisi avautunut eteeni.
Yhtäkkiä abstrakti taide näyttäytyikin aivan uudessa valossa. Sen sisältä loistaakin aivan uusi valo ja pyrkimys luoda jotain uutta, ennennäkemätöntä. Se tavoittelee katsojan sielua ja tähtää sen liikuttamiseen. Tunne ja henkisyys ovat taiteelle kaikki kaikessa. Kandinsky ajaa siis hyvin humaania sanomaa pyrkiessään eroon materiaalisten ja esineellisten arvojen palvonnasta, tavoitellessaan sisintä ja sen ilmaisumuotoja taiteessa.
Lähteet:
Wassily Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä,
Kandinsky- Kuvataiteen toisinajattelija (Suomen taiteilijaseuran julkaisu), erit.
Wassily Kandinsky: Taiteilijan Teksti, joka teokseen sisältyy,
Twentieth- century masters: Kandinsky