Harri Mäcklin: Olen estetiikan pääaineopiskelija Helsingin yliopistosta. Syntyjäni olen
Mäntästä, jossa läheinen suhde taiteeseen tarttuu jo hanavedestä.
Taiteen ja taidefilosofian lisäksi olen kiinnostunut ihmisistä,
maailmasta, elämästä – eli oikeastaan kaikesta.
Jotenkin sitä aavistaa, että se odottaa nurkan takana. Totta kai se on siellä – missäs muualla?
Mutta hyvin se on piilotettu, sitä ei tunnista vaikka se seisoo vieressä. Kun astuu pahaa aavistamatta sisään näyttelysalin pohjoisen puoleisesta ovesta ja antaa katseen lipua salin läpi, ei lopulta näe vieressään oikeastaan muuta kuin suuren, soikioksi litistetyn spiraalin. Siinä kaikki. Mutta muutama varma askel sisään huoneeseen ja näkökulma muuttuu – valkoinen spiraali alkaa aueta ja ottaa uutta muotoa – vain muutama askel teoksen ympäri – ja yhtäkkiä äsken niin harmittoman näköinen teos paljastaa kyntensä ja osoittaa yllättävää vastarintaa. Yhtäkkiä silmien edessä seisookin varmana yksi ainoa ja jyrkkä sana: ei.
Ei?
Kyseessä on Pekka Syrjälän veistos Ei, joka on nähtävissä osana Kiasman tämänhetkistä kokoelmanäyttelyä. Syystä tai toisesta en tahdo saada silmiäni irti teoksesta. Mille se sanoo ei? Mitä siinä kielletään? Kaikki mahdolliset tulkinnatko? Yritys lokeroida teos? Yrittääkö teos kieltää itsensä teoksena? Tuskin mikään toinen sana on yhtä vaikea sanoa kuin ”ei”, ja tuskin mitään toista sanaa on yhtä vaikea kohdata, mutta tuossa se nyt on, vasten katsojan naamaa, jopa huolettomana ja leikkisänä. Mitä sanoa teoksesta, joka haluaa kieltää kaiken, jopa itsensä? Ja ennen kaikkea: miksi tuo valtava Ei kuitenkin vetää minua niin kovasti puoleensa?
Jossain määrin koen kiertäneeni tätä kysymystä jo pitkään. Tavallaan minusta tuntuu, että kokemuksen rajallisuuteen, toiseuteen ja ei-mihinkään liittyvät kysymykset tulevat kaikki minua vastaan. Miten suhtautua siihen inhimilliseen kokemukseen väistämättä liittyvään negatiivisuuteen, joka on varjon lailla aina läsnä mutta josta ei voi sanoa mitään? Jokainen kysymys, jonka ihminen rajallisuudessaan saattaa keksiä, kohtaa aina lopulta rajan, jota se ei voi ylittää, ja jää siksi väistämättä avoimeksi; jokainen teko, jolla ihminen kurottaa kohti Toista, on kurotus kohti saavuttamatonta.
On ikään kuin ihminen asuttaisi jonkinlaista ei-kenenkään-maata olevan ja ei-minkään rajalla, paikkaa, jossa kokemuksen rajalla seisoo valtava Ei, joka kieltää meiltä pääsyn ulos omasta rajallisesta subjektiudestamme, siitä pienestä piiristä, joka sulkee sisäänsä koko maailmamme. Tämä perustavanlaatuinen Ei tulee vastaan kaikkialla, se odottaa jokaisen nurkan takana eikä sitä välttämättä huomaa, vaikka se olisi aivan vieressä – vaikka kyllä jossain sisällään tietää, että se on aina läsnä. Mutta miten puhua siitä, joka pakenee kaikkia sanoja? Mitä tuo kielto merkitsee ihmiselle? Missä kulkee kokemuksen rajat?
Lienee siis ymmärrettävää, miksi Syrjälän Ei vetää minua puoleensa: minun on vaikea olla uskomatta, ettei ihmisen väistämättömällä olemisella kohti ei-mitään olisi aivan valtava merkitys tavalle olla ihminen, mutta minun on yhtä vaikea löytää sanoja tälle ajatukselle – ja yhtäkkiä edessäni näyttääkin olevan teos, joka onnistuu yhdellä sanalla ilmaisemaan sen, mitä kohti olen jo pitkään hapuillut.
Olin syyskuussa mukana estetiikan ainejärjestö Aistimuksen järjestämässä taiteilijatapaamisessa, jossa Pekka Syrjälä oli puhumassa teoksesta ja taiteestaan. Keskustelu Syrjälän kanssa oli minulle yksi sellainen ajoittain tapahtuva valaistumiskokemus, jossa selkeää paikkaa vaille jääneet ajatukset yhtäkkiä loksahtavat yhteen, löytävät paikkansa ja saavat tajuamaan, että vastaus on ollut nenän edessä koko ajan. Vastoin odotuksiamme Syrjälä totesi heti keskustelun alussa, että hän ei tiedä mitään filosofiasta, ja että hänen taiteensa on ”vähän kömpelöä” – mutta sitten, lähes samaan hengenvetoon, hän onnistui Ei-veistostaan selittäessään oikeastaan tiivistämään Heideggerin Taideteoksen alkuperässä esitetyn taiteen ontologian muutamaan lauseeseen, mikä jo sinällään on tarpeeksi saamaan minut innostumaan. Syrjälä puhui teoksensa paljastumisen ja vetäytymisen liikkeestä, jännitteestä teoksen materiaalisuuden ja aineettoman kiellon välillä, sanan ja kuvan dialektiikasta, merkityksen muodostumisesta – siitä, miten täydellinen kielto, absoluuttinen ei-mikään, muodostaa jännitteen kaiken sen kanssa, mitä me ja kaikki muu maailmassa on. Ja hän kutsui tätä kömpelöksi!
(Sattuvaa on myös, että veistoksen muodostanut sana ei löytyi alun perin eräästä Syrjälän toisen teoksen harjoiteversiosta, nimittäin Vuotalon kirjastoon tehdystä sanasta Kaunein – muistuttaen, että kaikkein kauneimmatkin asiat, ja varsinkin ne, sisältävät aina jotain kiellettyä.)
Vaikka voin vain arvostaa Syrjälän vilpitöntä väitettä hänen kyvyttömyydestään ymmärtää filosofiaa – sillä en usko, että itsevarmaa filosofiaa on olemassakaan – en voi millään tavoin yhtyä hänen näkemykseensä teoksensa kömpelyydestä. Päinvastoin, minusta se on kaikkea muuta. En ole tässä edes yrittänyt purkaa teosta, sillä en usko, että se edes on mahdollista: puhtaaseen kieltoon jää aina jotain sanomatonta, jotain en-tiedä-mitä.
Juuri tässä on mielestäni yksi taiteen voimakkaimmista piirteistä: kyky ilmaista yhdessä taideteoksessa, vaikka vain yhden sanan avulla, jotain, jota ei muuten voi sanoa mitenkään millään määrällä sanoja, jotain, jota kohti voi vain ikuisesti hapuilla – sitä valtavaa kieltoa, ei-mitään, joka näyttää maailman rajat, asettaa sen kyseenalaiseksi ja jättää jälkeensä vain avoimia kysymyksiä.
Nietzsche julisti aikoinaan, että meidän täytyy tulla ikuisiksi kyllä-sanojiksi, enkä oikeastaan tiedä, miten sanoa maailmalle kyllä muuten kuin kohtaamalla tämä valtava ei, jonka se sanoo meille. Heidegger taas sanoi joskus jossain, että jokainen filosofi on loppujen lopuksi vain yhden kysymyksen ajattelija – ja vaikka en olekaan niin röyhkeä, että uskaltaisin kutsua itseäni filosofiksi, tai niin uskalias, että voin julistaa sitä yhtä kysymystäni, tämän verran kuitenkin uskallan sanoa: edessä seisova Ei tulee varmasti pysymään siinä vielä pitkään.