Marko Gylén:
Olen taiteen tutkija, filosofi ja kriitikko. Olen kirjoittanut tieteellisiä ja filosofisia artikkeleita, luennoinut ja opettanut vuodesta 1998. Mustekalaan olen kirjoittanut vuoden ajan. Aiemmin olen toiminut neljä vuotta kuvataidekriitikkona Etelä-Saimaassa. Kirjoitan muun muassa nykykuvataiteesta, visuaalisesti kokeilevasta runoudesta, filosofisesta kirjallisuudesta sekä taiteeseen liittyvistä filosofis-yhteiskunnallisista teemoista. Olen kirjoittanut myös eri aikakausien historiallisesta taiteesta pyrkien avaamaan uudelleen niiden suhdetta nykyaikaan. Väitöskirjani, joka valmistuu 2011, käsitteleekin juuri tätä suhdetta nykytaiteen sisällä, nimittäin ns. postmoderneja lainauksia, taidehistoriallisia sitaatteja nykykuvataiteessa.
Kirjoittamiseni filosofisena lähtökohtanani on erityisesti perehtyneisyys Martin Heideggerin ajatteluun ja Jean-Luc Nancyn Heidegger -tulkintaan, sekä Platoniin suhteessa näihin. Kielellis-kirjallisena lähtökohtanani on taas se, että pyrin eroon representoivasta kielenkäytöstä. Pyrin myös käyttämään niitä mahdollisuuksia joita avautuu erityisesti Samuel Beckettin novelleissa, kokeilevassa runoudessa, Heideggerin ja Nancyn kielenkäytössä ja -ajattelussa sekä erilaisissa mytologisissa teksteissä.
Kriittisenä pyrkimyksenäni on tuoda esiin uudella tavalla, miten teos toimii. Asetan kyseenalaiseksi sen perinteisen käsityksen visuaalisesta tai kielellisestä kommunikoinnista, joka nojaa representaatioon eli todellisuuden suoraan esittämisen tai kuvaamiseen. Kritiikkini kohteena ovat myös yleisöä ohjaavat kulttuuriset tottumukset representaation ensisijaisuudesta sekä yhtä hyvin oma representoiva kielenkäyttöni kriitikkona ja filosofina. Representaation sijaan pyrin etsimään ja avaamaan sitä, miten teokset, oliot ja tekstit liikuttavat ajattelua, avaavat mahdollisuuksia, liikkumatiloja. Representaatio on tällöin vain yksi tapa kokea ja liikkua, ei mitenkään ensisijainen.
Niinpä kirjoitukseni pyrkivät usein olemaan ennemminkin kirjoittamista teoksen kanssa, uudistettua ekfrasista: teoksen avaamista kirjoituksessa, kirjoitukselle ominaisella tavalla. Kirjoitukseni tähtäävät kirjoittamisen liikkumatilojen ehtoihin sekä kirjoittavan ja lukevan ajattelun kriisiyttämiseen. Pyrin tuomaan kritiikeissäni esiin niitä toiminnan tapoja, joilla teokset vapauttavat ajattelua tällaisiin suuntiin, jotka saattavat olla häkellyttäviä ja ahdistaviakin, mutta myös hauskoja ja sydämellisiä. Toisinaan tulee toki tarve arvioida perinteiselläkin tavalla, missä kohdin teos jää puolitiehen toiminnassaan.
Intohimonani on se, kun ajattelu saavuttaa oman liikkeensä. Se kun ajattelu tuntee, että sitä imee se tyhjyys, joka on merkityksen puuttumista ja siis ajattelemista vaativaa. Tässä se tavoittaa omat äärensä, omimman asiansa ja liikkumatilansa. Tämä on sama kuin Heideggerin ei-mitään, paitsi kokonaisvaltaisemmin. Tämä on sama kuin Nancyn kosketus, paitsi ajallisemmin. Tämä on sama kuin gn?thi seauton ja s?frosyn?. Tämä on sama kuin aika, vapaus ja katharsis. Tämä on sama kuin toiseudessa-olo. Tämä on sama kuin sinä.
En kirjoita taiteesta sanoakseni viimeisen sanan, en edes jostain rajatusta näkökulmasta. En kirjoita sanoakseni jotain uutta. Kirjoitan avatakseni kohtaamisen tilan tässä ja nyt. Tai esimerkiksi Otto Mäkilän tunnetussa maalauksessa vuodelta 1939.
… näkymättömän rajalla
Otto Mäkilä: He näkevät mitä me emme näe
Itse asiassa sitä alkaa odottaa jykevää puomia. Mutta hahmojen kädessä on vain mitättömän ohut naruntapainen. Rajanvetäjät eivät kerskaile fallisella tehtävällään. Kuin tätä alleviivaten naru kulkee heidän jalkojensa editse pilkottaen löysänä välistä. Käsivarretkin riippuvat turtuneina. He ovat joko väsyneitä sotilaita tai kyvyttömiksi osoittautuvia johtajia. Reunalla pilkottava törrötin on heille haaste. Sininen taivas ei vaikuta uhkaavalta, mutta kynnyksentakaisena tyhjyytenä se korostaa tulevaisuuden tuntemattomuutta.
On ilmeistä, että vuonna 1939 yksi ja toinen oli kampeamassa Euroopan rajoja haluamaansa suuntaan. Otto Mäkilän maalauksessa He näkevät mitä me emme näe on kuitenkin kyse enemmästä.
Aluksi voi tuntua mahdolliselta sekin, että hahmot olisivatkin purkamassa rajaa ja tähyämässä parempaan huomiseen. Varjot kuitenkin paljastavat salaisia suunnitelmia, joilla maa voidaan vallata. Ne valuvat verenä, savuna ja öljynä toistensa päälle ja kohti katsojaa. Varjojen ristikkäisyys uhmaa valoa. Ne rikkovat oman syvyysilluusionsa. Pahvihenkilöt eivät olekaan maisemassa, vaan osana katsojan edessä olevaa kuvaesinettä. Tässä. Ne katsovat maisemaa, jota me emme näe. Silti ne asuttavat tilan, jonka näemme. Ne ovat edellämme, esikuvia, etujoukkoja, kansan edustajia ja kärkihahmoja. Yksivärisiä, totisia, toistensa kopioita.
Emme pääse katsomaan, mitä he näkevät. Tilanne on sama kuin niiden Caspar David Friedrichin 1800-luvun alun hahmojen kohdalla, joista näemme vain selän. Romantiikan tunne on ylevä, subliimi: ylittämättömän rajan takana aukeaa ääretön käsittämätön. Ylevyys on tuskaa siitä, että tuo käsittämätön kyllä koetaan, mutta sitä ei voi kuvata tai ottaa muutenkaan haltuun: kokija jää rajan alle ja tälle puolelle, sub-limes.
Friedrichillä näemme selän, joka on pysähtynyt ylevän kokemukseen. Näemme selän ohitse osan maisemasta, joka on ylittämättömän keskialan jakama. Asetelma toistuu kuitenkin katsojan ja maalauksen suhteessa: siinä missä hahmo kohtaa ylevän maisemassa, me kohtaamme sen, ettemme kohtaa maisemaa, vaan vain maalauksen. Vallitsee toinen ylittämätön raja. Maalauksessa kuvattu ylevyys toistuu katsojan kehollisessa kokemuksessa ja onnistuu sittenkin hivenen jäljittelemään ylevyyttä. Näin taide toimii symbolina romantiikan filosofian mukaan. Se kiertyy itsensä ympäri, kenties aina hegeliläiseksi itsetietoisuudeksi asti, ja tuntee vedon ja imun, jääden kuitenkin tähän pidätettyyn tunteeseen.
Mäkilän maalaus on selvästi tästä perinteestä tietoinen. Kyvyttömyys piirtää rajoja ilmenee hahmojen apaattisissa asennoissa. Ne ovat 1800-luvun perillisiä, hylättyjä etsimään hengen itsetietoisuutta, kansallisuutta, kommunismia ja yli-ihmisyyttä. Me katsojina tunnemme samaa voimattomuutta, emme pysty estämään vääjäämätöntä historian kulkua, etenkään näin jälkeenpäin, nykyisyydestä. Pahvikuvamaisuus, tilailluusion rikkominen ja tasaiset värikentät muistuttavat, että edessämme on vain maalaus.
Silti me näemme tilan. Emme kenties aivan perspektiivin mukaisesti, mutta kuitenkin. Tajuamme, että ihmishahmoja ympäröi liikkeen mahdollisuus. Näemme heidät. Näkevinä olemme itsekin perustavalla tavalla näkyviä: jaamme sen maailman, jossa on oleellista osata suunnistaa näkyvien olioiden keskellä. Jo silmiemme kautta me lähdemme sinne, näkyväisyyteen, liikkumatilaan, ymmärtämään kehojen tilaisuuksia. Hyppäämme kynnyksen yli. Kynnys on Maurice Merleau-Pontyn écart, se, että olemme ulkona, aina itsestämme pois lähtien, mutta samalla jaetussa olemassaolossa. Kuva on tuo kynnys itse, kosketus, paikallisväri, kuten Jean-Luc Nancy sanoo. Se on tässä, juuri sen värisenä kuin se on, esittämättä jotain väriä jossain toisaalla. Paikallisväriset pahvikuvat korostavat alttiutta kosketukselle. Mutta tämä kosketus kaatuu tyhjyydeksi kynnyksen yli, kun emme katso materiaalista kuvaesinettä, vaan kuvaa kuvana. Kuva kallistuu aina tilaksi, mutta nimenomaan jääden tähän kallistumiseen ja kaltaistumiseen.
Kun luonnehdin hahmoja pahvikuvamaisiksi, olen jo kiertänyt hahmojen ympäri, tiiraillut niitä sivusta, todennut niiden litteyden, ja antanut ymmärtää tämän tarkoittavan jotakin. Samoin, kun te luette sanan ”pahvikuvamainen”, olette jo tehneet samoin, antaneet kielen kuljettaa teitä kuvan näkyvässä tilassa. Tai hetkinen. Nyt huolellisemmin. Itse asiassa kuva vei minua tämän sanan mahdollisuuteen, se ei ollut minun sanani. Samoin te olitte katsoneet kuvaa näin jo ennen tämän sanan lukemista, mutta sana pidätti teidät tämän mahdollisuuden ja liikkumatilan avautumisen ja tuntumisen äärelle. Ja koska minä alkujaan kirjoitan teille, teidän kielenne ja tyyni odotuksenne, teidän tuleva kuvan katsomisenne ja lukemisenne talutti minut tämän sanan tilaisuuteen. Keskenään olemisemme ruumiillisessa, kielellisessä ja jaetussa liikkumatilassa ajaa ajatteluamme.
Me olemme Mäkilän maailmassa, toisen maailmansodan jälkeisessä, jossa edelleen vaeltaa maailmansodan mennyt ennakointi. Se haastaa yhä. Me olemme pysähtyneinä sen eteen, siihen ajan pidättyneeseen tihentymään, jonka jokainen kuva avaa. Tihentymään, sakeaan ruumiillisuuteen ja seuraavan hetken haasteeseen, toiminnan kynnykselle. Hahmot ovat meille kohtaamispintoja, eettisesti pingottunutta ja tiheää alastomuutta. Minun kehoni koskee hahmoja silmissäni. Olen tässä. Sinun kehosi samoin. Alttiina me kaikki. Menneisyys nyt. Ja sinä kirjoitukseni näkymättömissä silmänliikkeissä. Tällä rajalla tässä. Kosketus. Ettei enää sotaa. Ei sinulle.
Otto Mäkilän taiteen näyttely pidetään Turun taidemeossa 28.1.–29.5.2011.
turuntaidemuseo.fi