Saara Hacklin: Valmistelen väitöskirjaa Maurice Merleau-Pontyn taiteenfenomenologiasta Helsingin yliopistossa. Olen ollut mukana eri näyttelyprojekteissa (mm. Mongolia: havainto ja utopia) ja toimin tällä hetkellä AV-arkin taiteellisena johtajana. Olen työskennellyt myös ma. amanuenssina Kiasman kokoelmaosastolla. Lisäksi olen toiminut Jan van Eyck Akatemiassa vierailevana tutkijana sekä kirjoittanut nykytaiteen kysymyksistä eri julkaisuihin vuodesta 2001. Mustekalaan päädyin toimittuaan vastuuopettajana estetiikan opiskelijoiden New Yorkin (2007) ekskursiolla.
*
Marraskuussa YLE uutisoi Lens Politicaan, yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaaliin liittyen: ”Poliittinen taide ei kiinnosta museoita ja mediaa”. Jutussa haastateltiin taidehistorioitsija Leena-Maija Rossia ja kuvataiteilija Minna L. Henrikssonia. Rossi kommentoi, että tällä hetkellä suomalaisessa mediassa kerrotaan ulkomailla menestyvistä taiteilijoista, eikä silloin sijaa ole poliittisuudelle. Henriksson puolestaan toteaa, että ”Poliittista taidetta ei juurikaan ole vaikkapa Kiasmassa tai muissa isoissa instituutioissa, vaan se on marginaalissa. On taidetta, joka on poliittisen näköistä, mutta lopulta se ei olekaan poliittista, vaan vahvistaa olemassa olevaa hegemoniaa” (1).
Median taidekirjoittelussa huomion kohteeksi nousevat usein, kuten Rossikin huomauttaa, kilpailut ja menestys. Tämä valitettava tilanne tuskin yllättää ketään kulttuuriuutisia lukevia. Valtamedian taideuutisointi tuntuu ylipäätään karttavan sisältöjä – olivatpa ne poliittisia tai ei – ja keskittyvän helpommin viestittäviin asioihin, kuten numeroihin ja kohuihin. Mutta entä mikä on sitten sen ”oikean” poliittisuuden laita? Onko olemassa olemuksellisesti poliittista taidetta, joka pitäisi erottaa mukapoliittisesta? Mistä puhumme kun puhumme poliittisesta taiteesta?
Sopivasti erilainen
Kyse on tunnustetusta kestosuosikista: Annamari Vänskä listaa Taide-lehden kolumnissaan muutamia suomalaisen taidekeskustelun vakiovalitusaiheita, joiden kärkeen kuuluu väite, että ”Taidetta vaivaa vääränlainen poliittisuus” (2). Poliittisen taiteen pyörittely ei tietenkään ole vain teoriakysymys. Erilaisia mahdollisia poliittisia aiheita on vilahdellut myös pääkaupungin näyttelysyksyssä: on nähty mm. paperittomia, asunnottomia, vähemmistöjä. Näyttelyistä ei ole tullut mediamyllytystä, kuten kirjamessuista tai juhlaviikoista. Selvää ei myöskään ole, etteikö ”osattomuus” ja ”näkymättömyys” sittenkin ole vain vahvistunut näissä näyttelyissä.
Miten jäsentää poliittista? Ehkä poliittista taidetta voi hahmottaa paradoksina, jota määrittää yhtäältä etäisyys valtaan ja kysymys näkyvyydestä. (Poliittisen) taiteen tehtävänä ajatellaan olevan sanoa asioita toisin, avata näkökulma hegemonian ulkopuolelta, tarjota yhteiskunnalle peiliä, nostaa esiin vaietut asiat ja ihmiset – ylipäätään pakottaa esiin se, mikä kulloinkin on yhteiskuntamme sokea piste. Toisinaan tämän tekeminen edellyttää etäisyyttä vallan keskustaan.
Kiinnostavaa ei tietenkään ole ainoastaan se, mitä esitetään, vaan missä ja miten teos nähdään. Instituutiokritiikki mieltää taidelaitokset kulttuuritalouden valtaelementteinä. Ongelma voi syntyä, kun toisin toimija tulee vallan eli taideinstituution syleilemäksi. Voiko silloin reipas julkinen hali – esimerkiksi näyttely tärkeässä instituutiossa tai merkittävä palkinto – johtaa vaikeuksiin? Tuleeko vahtikoirasta, siitä oletetusta poliittisesta taiteilijasta, vallan vahtikoira? Siis ”sellainen, joka takaa vallanpitäjille rauhallisen yöunen pitämällä tunkeilijat kaukana”, kuten Aristoteleen kantapää määrittää (3).
Oranienplazt 17, Berliini (Michael Schmidt: Nimetön sarjasta Frauen, 1997–99.)
Museolle kriittiset äänet voivat olla tärkeitä. Instituution valinnat viestivät pyrkimyksestä moniarvoisuuteen. Kotimaisessa kulttuurikeskustelussa ”moniarvoinen” tarkoittaa sitä, että myös niitä toisia kuullaan, sopivassa määrin. Mutta onko instituution halauksessa pyristely ”poliittiselle” aina kompromissi? Ja mitä keinoja moniäänisyyteen pyrkivässä yhteiskunnassa jää erottumiselle: moniarvoisuutta vastaan hyökkääminen? Entä voidaanko vaikka kulttuuritaloudesta ulos astumista – teoksen aineettomuutta tai myymättömyyttä – tulkita poliittiseksi?
Sietämättömän poliittinen
Keskustelun ytimessä on tietysti kysymys siitä, miten kukin politiikan ymmärtää. Esimerkiksi ranskalainen filosofi Jacques Rancière esittää poliittisen olevan olennaisesti erimielisyyttä. Politiikassa kiistellään yhteisen havaittavan maailman jakamisesta. Politiikassa on kyse myös tunnustamisesta: kuka kelpuutetaan kiistelyosapuoleksi, kuka jää huomiotta, mitä ei koskaan tuoda esiin. Politiikka ei siis ole erillinen alue, vaan nimenomaan erimielisyyttä ja kiistaa, ”missä yhteiskunnan osien ja osapuolten laskua häiritsee osattomien osan kirjoittautuminen. (…) Politiikka lakkaa olemasta siellä, missä tälle erolle ei enää ole sijaa, missä yhteisön kokonaisuus palautuu jäännöksettä sen osapuolten summaan.” (4)
Näin poliittisen taiteen voisi ajatella osallistuvan kiistelyyn tekemällä näkyväksi osattomia, vaatimalla heidän osaansa yhteisestä. Toisaalta, jollekin jo pelkkä taiteen tekeminen kaikessa epärationaalisuudessaan voi olla tuota näkyväksi tekemistä.
Entä voisiko yksi taidemaailman ongelma olla konsensus: osapuolten väliset näkemyserot, kiista katoaa liian helposti ja osattomat unohtuvat jonnekin kauas taidemaailmasta? Sillä kiistan esiin tuomista ei ole pelkkä kiistan suora esittäminen. Viime kesänä Berliinin biennaalissa aiheena oli todellisuus. Monet näyttelyn teoksista pyrkivät tarttumaan ympäröivän todellisuuden ongelmiin, olihan näyttelyn alaotsikko ”Was draussen wartet”, mitä ulkona odottaa.
Parissakin teoksessa tuotiin näyttelytilaan kuvastoa mielenosoituksista. Yksittäisen mielenosoituksen taustalla on tietyn ihmisryhmän halu muuttaa todellisuutta, tehdä osattoman osa näkyväksi. Mutta mitä tapahtuu kun manifestaatio siirtyy näyttelytilaan? Ehkä eleellä halutaan kutsua katsoja jakamaan tarve muuttaa jaettua todellisuutta? Mielenosoituskuvastojen kertautuessa alkuperäinen kiista tuntui kuitenkin katoavan – oikeastaan ainoa näyttelyyn liittyvä mielenosoitus, jonka muistan (ei kuitenkaan ainoa teos), liittyi myöhemmin lukemaani uutiseen: paikalliset ihmiset vastustivat asuinalueensa Kreuzbergin muuttumista muodikkaaksi ja kalliiksi, ja syyttivät myös Berliinin biennaalia tästä keskiluokkaistumiseen johtavasta kehityksestä.
Rancière on kirjoittanut perinteisen poliittisen taiteen mallin riittämättömyydestä: tässä pedagogisessa mallissa yksi paljastaa toiselle sen, mitä tämä on kieltäytynyt näkemästä eli sen, että todellisuus on harhaa ja korvattava uudella, todemmalla kuvalla. Tällainen kumoavien tai paljastavien kuvien esittäminen kuitenkin vain vahvistaa entisestään tiettyä spektaakkelin logiikkaa ja olettaa katsojan olevan valistettava kohde. Uudesta ”paljastavasta” kuvasta ei myöskään välttämättä seuraa, että katsoja haluaisi tarttua toimeen asioiden muuttamiseksi. Tämä 1960-lukulainen malli on todettu vanhentuneeksi, mutta silti siihen voi vielä törmätä. Edellä mainittujen mielenosoitus- ja shokkikuvastojen ongelma voisi siis liittyä Rancièren mukaan siihen, että näennäisen ristiriitaisen materiaalin pohjalta ei löydykään riitaa. Myös kansalaisaktivismi ja mielenosoitukset kuuluvat spektaakkelin yhteiskuntaan samoin kuin poliittinen radikalismi ja nuorisomuoti, jotka kaikki kuuluvat yhteiseen todellisuuteen.
Tulkinnan kiista
Entä voisiko poliittisen taiteen näkyvyyden suurin ongelma mediassa olla, ei niinkään näennäispoliittisuudessa, vaan pikemminkin siitä, että monen taideteoksen poliittisuus jää näkemättä ja tulkitsematta? Poliittisen taiteen ongelma olisi tällöin ennen kaikkea tulkinnan ja nimeämisen ongelma. On helppoa sysätä poliittiseksi nimetty ”pelottavana” marginaaliin, mutta vielä helpompaa on sivuuttaa teoksien sisältämät mahdollisesti poliittiset – siis yhteisten asioiden jakoon, kiistaan liittyvät – kysymykset.
Poliittisen taiteen kysymys olisi siis lopulta tulkinnan politiikkaa: kyse olisi erilaisten kiistojen jäljittämisestä ja ehdottamisesta. Jonkun kategorisointi ”poliittiseksi taiteeksi” ei sinällään olisikaan enää olennaista, olennaista olisi se, mitä taide kykenee tuomaan esiin. Tällöin olisi keskityttävä määritteiden sijaan sisältöön, kiistoihin, teosten kykyyn haastaa olemassa olevaa kuvastoa ja herättää katsojan uteliaisuus johonkin, mitä emme vielä tiedä.
*
Viitteet
(1) Uutinen poliittisesta taiteesta YLE:n sivuilla
(2) Vänskä, Annamari: ”Kritiikistä ja sen puutteesta”, Taide 2/2010, s. 23.
(4) Rancière, Jacques: Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. Suom. Heikki Kujansivu, Tutkijaliitto, 2009, s. 173.