Silvia Hosseini: Olen filosofian maisteri Helsingistä. Työskentelen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana lukiossa ja kirjoitan Leonard Cohenin sanoitusten yhteiskunnallisuutta käsittelevää väitöskirjaa. Rakastan kirjallisuutta, taidetta, akustista musiikkia ja jazzia (vaikka en ymmärrä sitä) sekä Itä-Helsinkiä ja Teheranin loputtomuutta.
Sinä keväänä, kun peruskouluni päättyi, sain kuvaamataidon ja äidinkielen opettajiltani lahjaksi Karri Kokon toimittaman Kohtaamisia-kirjan (1998), joka esittelee Helene Schjerfbeckin ja Edith Södergranin tuotantoa. Kirja on selvästi juuri lahjakirjaksi tehty, mutta sellaiseksi sopiva – Schjerfbeckin taulut olivat niitä, joita jo yläasteikäisenä katsoin Ateneumissa ihmeissäni pidempään kuin muita, ja Södergraniinkin olin jo ehtinyt ihastua.
Kirjan esipuheessa perustellaan, miksi nämä kaksi taiteilijaa on tuotu yksiin kansiin: molempien tuotannossa on samaa tinkimättömyyttä, ylpeyttä ja rohkeutta. Schjerfbeck (1862–1946) ja Södergranhan (1892–1923) eivät todellisuudessa kuitenkaan koskaan kohdanneet, vaikka aikalaisia olivatkin.
Vielä 2000-luvullakin Helenen ja Edithin (koska tunnustan tässä rakkauteni, otan vapauden sinutella) taide koskettaa, hätkähdyttää. En saa koskaan tarpeekseni Helenen maalausten pelkistetystä kauneudesta, joka saattaa näyttää viimeistelemättömältä mutta jonka yksinkertaisuus sisältää kaiken olennaisen. Pidän leveistä siveltimenvedoista ja siitä, että ne tuntuvat sulautuvan maalausten varjoihin, syvyyteen. Pidän myös siitä, että joskus karkea kangas näkyy ohuiden maalikerrosten alta ja ikään kuin arkisesti muistuttaa, että tämä itkettävä kauneus ja tunteen intensiivisyys tässä on syntynyt väripigmentin ja pellavan kohtaamisesta.
Eniten rakastan Helenen omakuvia: kuinka ne muuttuessaan vähitellen yhä pelkistetymmiksi ja luonnosmaisemmiksi kiteyttävät ihmiselämän vaiheet ja vangitsevat kaikki kuoleman kohtaamiseen liittyvät tunteet kapinasta hyväksyntään. Helenen omakuvat ilmentävät hämmästyttävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta, joka jo itsessään on kadehdittavaa, tyylillisestä edelläkävijyydestä puhumattakaan.
Entä Edith sitten! Hänen runojensa vapaamittaisuus, tiivis ilmaisu ja kuvallisuus edustivat takapajuiselle Suomelle vaikeatajuista modernismia. Pelkästään ne tekevät hänestä avantgardistin. Lisäksi hänen runojensa ääni vetää vertoja voimakkuudessaan ja rohkeudessaan kenelle tahansa esimodernin ajan (mies)runoilijalle: ”Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. / Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, / yksinäinen maailma miljoonien maailmojen parissa, / niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi. / Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa! / Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin / ja kuunnella yön hiljaista virtaa / ja seisoa vuorella auringossa. / – – / Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani! / Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten / ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet, / mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.”
En keksi ketään toista suomalaista runoilijaa, joka olisi kyennyt yhdistämään yhtä omaperäisen äänen näin ylihistoriallisiin näköaloihin. Tässä Septemberlyran -kokoelman (1918) runossa ”Olemisen riemu” (suomentanut Uuno Kailas) 26-vuotias Södergran osoittaa olevansa Suomen Walt Whitman.
Kohtaamisia -kirjan esipuheessa Kokko antaakin ymmärtää, että nämä taiteilijat olivat edelläkävijöitä, tiennäyttäjiä, mutta samaan hengenvetoon hän julistaa, että ”[o]n syytä puolustaa heidän yksilöllisyyttään”. Kuinka absurdia! Schjerfbeck ja Södergran oivalsivat Suomessa ensimmäisten joukossa Euroopassa puhaltaneet modernistiset tuulet ja toteuttivat modernismin henkeä yksilöllisemmin ja taitavammin kuin monet esikuvansa. Eivät he puolustamista kaipaa; he ovat taiteilijoina kaikenlaisten holhoamisyritysten yläpuolella.
Olen harvoin tuntenut yhteenkuuluvuutta muiden naisten kanssa. Puheet naisenergiasta, tyttöydestä tai naiseudesta jonain kollektiivisena kokemuksena ovat tuntuneet minulle vierailta. Tietenkin puolustan naisten oikeuksia, mutta vain siitä syystä, että kannatan ihmisten oikeuksia yleensä. Jostain syystä – vaikka pidänkin itseäni voimakkaana naisena (ihmisenä), esikuvani ovat useimmiten olleet miehiä. Ihailuni Heleneä ja Edithiä kohtaan kumpuaa poikkeuksellisesti naisen ylpeydestä, toisaalta siitä, että näille taiteilijoille sukupuoli oli taiteilijuuden kannalta toisarvoinen seikka.
Kohtaamisia -kirja kertoo, että Schjerfbeck kieltäytyi yhteisnäyttelystä Ellen Thesleffin kanssa, koska ei halunnut tulla esitellyksi naistaiteilijana, vaan taiteilijana. Södergran puolestaan kirjoittaa Septemberlyran -kokoelman esipuheessaan häneen kohdistetusta kritiikistä: ”Ei ole minun asiani tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.”
Ihailuni ja rakkauteni Heleneen ja Edithiin on poikkeuksellista myös sikäli, että minulla on taipumus tuntea taiteenystävän intohimoa nimenomaan miestaiteilijoita kohtaan: kuvataiteessa kiehtovat muun muassa maagiset m-kirjaimella alkavat modernistit –Monet, Matisse ja Miró, heidän valonsa, varjonsa, värinsä ja setämäisen lempeä auransa. Kirjallisuuden suhteen vaikuttimeni ovat alhaiset – myönnän – mutta rakkauttani Jack Kerouacia tai Leonard Cohenia kohtaan ei lainkaan heikennä se, että molemmat olivat nuoressa luomisen vimmassaan varsin komeita ja vetovoimaisia.
Luulen – vaikka aiheesta ei ole tapana puhua ääneen – että fanittaminen sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole tavatonta aikuisillekaan. Rakkaus taiteilijaa ja hänen tuotantoaan kohtaan voi olla loppujen lopuksi aivan yhtä teini-ikäistä kuin poptähden ihailu. Taiteellinen tuotos on se, jota rakastetaan, mutta taiteilijan persoonaan kohdistuva, usein eroottisesti latautunut kiinnostus kuuluu siihen kiinteästi.
Cohenin tekstejä on toisinaan moitittu niiden esineellistävästä naiskuvasta, eikä väitettä voikaan kiistää. Mutta kukapa Cohen-fani ei olisi halunnut olla hänen runojensa Annie, Heather, Marianne tai Suzanne, vaikka muusan kohtalona onkin aina tulla korvatuksi toisella? Kerouacin lukija haluaa sekä elää samaa nuoruuden ääntä ja vimmaa kuin Ti Jean että pelastaa rakkaudellaan tuon nuoren, elämän riivaaman miehen. (Pelkkä ajatuskin on tietysti tuhoon tuomittu, sen tietävät kaikki naiset, jotka ovat yrittäneet pelastaa jonkun elämän riivaaman.)
Rujo Chet Baker viehättää juuri samasta syystä: hänen elämäntuskansa voi tuntea joka kuuntelukerralla, kun trumpetin värähtelevä vaikerrus kovertaa reiän sydämeen. Millä muulla tavalla Chet olisikaan voinut kuolla kuin putoamalla hotellin ikkunasta? Rakastan näiden nuorten miesten runoutta ja sitä, että he tarvitsevat pelastajan.
Romanttinen taiteilijaihanne on tietenkin pateettisuudessaan hupaisa, mutta sen viehätys onkin juuri sen valheellisuudessa. Blue-albumin (1968) ”Last time I saw Richard” -kappaleessa Joni Mitchellin sanoituksen romantiikkaa rakastavaa laulajaa suomii Richard-niminen kyynikko: ”You laugh – – you think you’re immune / Go look at your eyes they’re full of moon / You like roses and kisses and pretty men to tell you / all those pretty lies, pretty lies.” Mutta minkä sille voi, että ajatuksessa ahdistuneesta, riutuvasta nuoresta miestaiteilijasta vain on jotain hyvin kiehtovaa ja eroottista? Tietenkin haluan kuunnella kuusilmineni Leonardin, Jackin ja Chetin valheita!
Samaa kiehtovuutta ei ole ajatuksessa naistaiteilijan kärsimyksestä. Ehkä syy on se, että naiset ovat taiteenkin alalla olleet niin pitkään altavastaajina. Miesten luomisen tuska tuntuu romanttiselta, koska se ei ole olosuhteiden sanelemaa tuskaa. He kapinoivat vain maailmaa vastaan, kuten nuorten miesten kuuluu, eivät maailmaa ja sukupuoleensa liittyvä odotuksia vastaan. Naisten asemaan taiteilijoina perustunee joidenkin tarve holhota Schjerfbeckiä tai Södergrania, vaikka ennemminkin pitäisi tuntea sääliä niitä onnettomia ja kyynisiä richardeja kohtaan, jotka eivät taiteilijoina koskaan pystyneet samaan. Vaikka minua hävettää niiden puolesta, joilta jäi Helenen ja Edithin arvo aikoinaan ymmärtämättä, on selvää, että nämä kaksi taiteilijaa eivät kaipaa huolenpitoa. Rakastan heidän taidettaan ja sitä, että he eivät tarvitse pelastajaa.
Loppujen lopuksi sukupuolella ei tietenkään ole merkitystä, sillä taiteilijan ainutlaatuisuus perustuu siihen, kuinka hän yksilönä ilmaisee universaalisti puhuttelevia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Oli kyse riemusta, rakkaudesta, kapinasta, tuskasta tai ahdistuksesta, alkaa runo (tai maalaus tai laulu) Robert Frostin sanoin ”palana kurkussa, vääryyden tunteena, koti-ikävänä, lemmensairautena”. Helene, Edith, vanhat sedät ja kauniit nuoret miehet ovat tehneet näistä tunteista ihmeellistä taidetta. Siksi tarvitsen heitä.
Kohtaamisia. Edith Södergran. Helene Schjerfbeck. 1998. Toim. Karri Kokko. WSOY, Porvoo.