Petteri Enroth:
Olen viidennen vuoden estetiikan opiskelija Helsingin yliopistolla. Olen kiinnostunut ennen kaikkea kriittisestä estetiikasta ja negatiivisuudesta taiteen kokemisessa, mutta veri vetää myös psykoanalyysin ja myytintutkimuksen suuntaan. Jälkistrukturalismissa kiehtovat kysymykset tekstien luonteesta sekä filosofian ja kirjallisuuden suhteesta.
Taide yleensä merkitsee minulle jonkinlaista täysin tuntematonta demokratian muotoa, ja suhteeni siihen on diskursiivisesti jokseenkin avoin. Innostun yhtä hyvin arkaaisista jumalankuvista tai sci-fi-romaaneista kuin Kaija Saariahon musiikistakin.
Katutaide on yhteisön läsnäoloa
Kukaan viimeksi kuluneen kesän ja syksyn aikana Helsingin kantakaupungin alueella liikkunut ei ole voinut välttyä lukuisten työmaa-aitojen tarjoamilta visuaalisilta yllykkeiltä. Erilaisilla pohjaväreillä maalatut vaneriset levyt on raskautettu mitä moninaisimmilla kollaaseilla, öljy- ja ruiskemaalauksilla, sekatekniikkatöillä ja jopa installaatiota hipovilla teoksilla. Selkeän tekemisen ilon ja vapautuneisuuden lisäksi teoksista ei löydä yhteistä nimittäjää.
Jatkuvasti rakennus- ja korjaustöiden vuoksi aukirevityn keskustamme keskeneräistä ilmettä hyödyntävän ilmiön takana on projekti nimeltä Multicoloured Dreams, jonka langoissa häärivät TaiKissa taidekasvatusta opiskeleva ja kuvituksia tekevä Satu Kettunen, parhaillaan kulttuurin sosiologian väitöskirjaa kirjoittava, toimittajana työskentelevä Pauliina Seppälä sekä arkkitehti Kavita Gonsalves. Kaksi ensin mainittua saapuivat kauniina talvipäivänä Tokoinrannan kahvila Pirittaan juttelemaan hankkeestaan, taiteesta, ihmisistä, elämästä – ja suomalaisuudesta.
Multicoloured Dreams on siis katutaidehanke, jonka juuret ovat Pauliinan alun perin maahanmuuttajien tukiyhdistys Refugee Hospitality Clubille kaavailemissa taideaktiviteeteissa. Idea kuitenkin itsenäistyi nopeasti yleisemmän tason visioksi avata foorumi katutaiteelle, kun Satu ja Kavita saivat tiedon RHC:n aikomuksista, missäs muualla kuin Facebookissa, ja ilmoittivat halustaan lähteä mukaan. Syntyi jotain Suomessa ainutlaatuista: yhteistyössä virkamiehistön ja omistavien tahojen kanssa toteutettua katutaidetta. Multicoloured Dreams oli aluksi myös osa Helsinki Design Weekia, mutta jatkuu edelleen.
Satu ja Pauliina toteavat idean edenneen kuin itsestään, halusta ”avata seinät visuaaliselle keskustelulle”. Lopputuloksista olivat yllättyneitä kaikki.
– Pauliina on ollut ideoiva voima, joka on korostanut, että antaa asioiden mennä omalla painollaan, Satu toteaa. Esimerkiksi sponsoreita alettiin hankkia, kun monet hankkeesta kiinnostuneet alkoivat kysellä, saisiko teostaan varten maaleja tai muita tarvikkeita.
Pauliina kertoo olevansa yllättynyt myös siitä, etteivät ”kaikki Suomen Swoonit ja Banksyt” rientäneet riemusta hihkuen apajille.
– Ehkä meillä ei vain ole niitä, hän epäilee. Liekö suomalainen katutaide vielä sidoksissa vanhan koulukunnan graffitiajatteluun, johon kuuluu olemuksellisesti laittomuus ja yhteistyöttömyys? – Pointti on siinä, ettemme ole mitään kuraattoreita, tämä ei ole mikään brändi. Kyse on siitä, että kuka tahansa voi tulla ja ottaa meiltä ilmaisen ”mainospaikan”. Sen täytyy saada mennä myös niin.
– Puhuimme kuitenkin siitä, että teokset olisivat jollain tavalla positiivisia, Satu lisää. – Helsingissä ei ole näkynyt katutaidetta pitkään aikaan millään vähänkään julkisilla paikoilla, ja kun aloimme tuoda sitä Helsingin keskustaan, emme halunneet aiheuttaa heti tyrmistystä.
Pauliina nostaa tässä yhteydessä esille tärkeän aiheen: designin hegemonian.
– Tuntuu, että kaikki on niin helvetin hallittua, että ilmaisu on tabu. Esimerkkinä Musiikkitalon aita, jonka varmaan joku mainostoimisto on tehnyt. Ei voisi olla paljoa tylsempi.
Satu kertoo yhteistyökumppaneita etsittäessä olleen hyödyllistä, että projekti oli osa Helsinki Design Weekia. Kyseessä oli kuitenkin vain käytännön valttikortti, päämääränä oli koko ajan katutaiteen esilletuominen. Hyvän organisoinnin ja kaikkien tahojen kunnioittamisen vuoksi projektiin suhtauduttiin alusta asti avoimesti ja kiinnostuneesti myös Helsingin kaupungin suunnalta. Myös yleisöpalaute on ollut läpeensä tyytyväistä.
– Soraääniä ei ole kuulunut.
Kaduilla tuulee
Keskustelun aikana nousee monta kertaa esiin katutaiteen puuttuminen suomalaisesta kaupunkiympäristöstä ja taidekäsityksestä. Suomalaisuuteen idea spontaanista, julkisesta luomistyöstä tuntuu istuvan huonosti.
– Suomi on kiltti maa. Täällähän on tyypillistä se, että valtio aina ottaa hellään huomaansa kaikki vaihtoehtoliikkeet, Pauliina pohtii. – Täällä ei päästä sellaiseen kunnon anarkismiin, koska sitä ei ehkä edes tarvita. Se, että kysymme luvat, on suomalainen tapa tehdä katutaidetta. Täällä ei kunnioiteta totaalista kansalaistottelemattomuutta.
Satu on samaa mieltä.
– Tuo kuuluu ylipäätään suomalaisuuteen. Eivät ihmiset täällä esimerkiksi jalkaudu mielenosoituksiin.
Päihdetutkijana akateemisen uransa aloittanut Pauliina tekee kiinnostavan analogian valtakulttuurin asenteissa taiteisiin ja päihteisiin: siinä missä alkoholi ja estabilisoitunut taide kuuluvat jokapäiväiseen kulttuuriimme, huumeet ja katutaide ovat kapinoivien nuorten hommaa.
– Eivätkä ne, jotka tekevät kaikista taidokkaimpia katutaidejuttuja, ole niitä kaikista nuorimpia, Satu lisää. Hän toteaa myös, että katutaiteeseen kuuluu välttämättä eräänlainen tekijän pyyteettömyys, joka on muulle kuvataiteelle perinteisesti vieras. – Ei ajatellakaan, että teos olisi paikallaan ikuisuuden.
– Mistä ne kaikki seinän kokoisia kuvia tekevät tyypit oikein tulevat jonnekin Barcelonaan, Pauliina kysyy. Mikä on se kulttuurinen pohja? Ehkä se vaatii jotain auktoriteettien vastaisuutta, outsider -ajattelua.
Satu nostaa esiin myös kymmenen vuotta kestäneen Helsingin kaupungin Nollatoleranssi -kampanjan osasyyllisenä nuiviin mielikuviin katutaiteesta.
Molemmille Multicoloured Dreams -teosten joukosta erottuu omia suosikkeja. Ylipäätään kuitenkaan projektin tarkoituksena ei missään nimessä ollut hyväksyä vain töitä, jotka vastaavat organisaattorien omia mieltymyksiä.
– Pointtina oli, että ihmiset saavat ehdottaa sitä, mitä itse haluaisivat nähdä kadulla, Satu luonnehtii.
Samoin kumpikin jäi hieman kaipaamaan teoksia, jotka ovat itse paikan ja ympäristön suhteen reaktiivisia ja oivaltavia.
– Olen kyllä tykännyt kaikista, mutta toisaalta minulla on myös omia ihanteita, jotka eivät ehkä ole edustettuna, Pauliina miettii. – Tyypillisesti kaikki tekivät todella isoja ja todella näyttäviä töitä. Olisi hienoa, jos ihmiset voisivat vielä enemmän mennä paikoille ja miettiä enemmän sitä kokonaisuutta.
– Sitä, miten teos kommentoi paikkaa, Satu täydentää. – Kysymys on, mitä juuri sinä haluaisit muuttaa tai tuoda lisää. Olemme myös miettineet, miksei graffitintekijöitä ole ilmaantunut ehdottamaan omia töitään, mutta onhan se ymmärrettävää. Ehkä he pelkäävät, että heidät tunnistetaan ja siitä seuraa jotain sanktioita tai muuta vastaavaa.
Yksilöllisyyden ja julkisuuden ongelma
Satu ja Pauliina kokevat tärkeinä, että yhteiskunta antaa tilaa yksilölliselle ilmaisulle ja spontaaniudelle, mutta samalla kyse ei saa olla tyrkyttämisestä tai tasapäistämisestä.
– Ei voi olettaa, että kaikkien tarvitsee olla sinun taiteellisesta erikoisalueestasi kiinnostuneita, Pauliina toteaa. – Näiden täytyy saada eriytyä ja mennä omia reittejään, ihan kuten tieteessä: ei kaiken tieteen tarvitse olla kaikille ymmärrettävää tai välittömästi merkityksellistä yhteiskunnallisesti. Symbolinen ilmaisu on kuitenkin ihmiselle vahva tarve, eikä sitä saisi eristää ja lokeroida niin paljon. Katutaide ei ole huonompi tai parempi kuin joku muu, vaan väistämättä erilainen.
Erilaisiksi katutaiteen bravuureiksi ja funktioiksi ehdotetaan esimerkiksi julkista surutyötä, yhteisöllisyyden esiintuomista ja arjen piristystä.
– Katutaiteeseen liittyy myös vahvasti se, miten ihmiset kokevat kaupungin omakseen, Satu muotoilee. – Aktiivisille ihmisille, jotka haluavat muuttaa ympäristöään, sen pitää olla mahdollista. Miksi ainoastaan kaupunkisuunnittelijat, poliitikot ja virkamiehet saisivat päättää siitä, mitä täällä on, ja siitä, että kaikki menee jonkin klassisen maun mukaan. Ei ole olemassa yleistä kauneuskäsitystä, jonka mukaan pitäisi mennä.
– Erilaisten makujen pitäisi antaa näkyä, Pauliina kiteyttää. – Minulla on laaja taidekäsitys. Taide ei todellakaan ole sitä, mitä joku instituutio ajattelee sen olevan. Se on niin paljon ihmisen ja yhteisön olemukseen liittyvää, jokapäiväisempää. Siis sen ohella, mitä taide instituution mukaan on, se voi olla niin paljon muutakin.
Pauliina vertaa taidetta ja jalkapallokulttuuria, jossa ei tarvitse erikseen sanoa olevansa juuri amatöörifutari: kyse on intohimosta lajiin, eikä suorituksia tarvitse arvottaa.
– Eikä tämä poista sen ammattipelaajan auraa yhtään!
Multicoloured Dreams näyttäytyy siis osana näkemystä, jonka mukaan viralliseen taidekäsitykseen ja yleisiin taidetta koskeviin ajatuksiin ja käytäntöihin voidaan sisällyttää paljon enemmän, ja jokainen, jota kiinnostaa tehdä jotain uutta, voisi sen tehdä lain varpaille astumatta. Projektiin sisältyy viesti, että taide voi olla myös välitön tapa kommunikoida, olla yhteydessä kanssaihmisiin kaupungissa – ilman että kaiken tarvitsee miellyttää. Ja mikä tärkeintä: jos ei halua, ei tarvitse. Voi vaikka pelata futista.
– Ihmiset sanovat herkästi piirtämisestä ja maalaamisesta, etteivät osaa, Satu sanoo ja jatkaa vertausta. – Eihän vaikkapa juuri jalkapalloakaan tarvitse osata, sitä pelataan hyvällä meiningillä.
Pauliina lisää, että katutaide voi olla myös luovassa symbioosissa muiden taiteen alojen kanssa.
– Maissa, joissa on vahva katutaidekulttuuri, on myös vahva nykytaidekulttuuri. Ei se ole uhka, visuaalinen kulttuuri voi laajentua. Mielestäni on hienoa, että on taiteilijoita, jotka vain päättävät lähteä kadulle.
– Olisi hienoa, jos katutaide voisi mennä Suomessakin eteenpäin, Satu visioi. – Esimerkiksi muualla maailmassa on paljon juttuja, jotka irtautuvat graffitin traditiosta, kun taas Suomessa keskustelu on… jotenkin ahdasta. Tutut ja tuttujen tutut, jotka ovat kokeilleet esimerkiksi graafisempaa tai jotain muuta uudenlaista tyyliä, ovat kertoneet, että heille ovat jotkut old school -graffitimaalarit tulleet sanomaan, ettei tämä ole oikeaa graffitia. Ai mitä oikeaa graffitia? Tämä on katutaidetta.
Pauliina spekuloi myös graffitin ja mainonnan suhteella.
– Joku selitti minulle, että kaikki ne paikat, jotka graffiti avasi itselleen joskus 1980-luvulla, ovat nykyään mainoskäytössä. Ikään kuin graffiti olisi keksinyt ulkomainonnan.
Multicoloured Dreamsissa on kuitenkin kyse ennen kaikkea vastapainosta.
– Nyt ei ole enää mitään rajaa, miten paljon ulkomainontaa voi olla. Kai nyt sinne jotain muutakin voi laittaa? Täytyy olla muunkinlaista tilaa, muunkinlaisia viestejä.
– Tulevana kuviksenmaikkana ja taidekasvattajana haluan myös ottaa vastuuta siitä, että avaamme seinät, vaikkakin vaneriset ja väliaikaiset, Satu toteaa.
Kuten kaikessa julkisessa, katutaiteessakin on kyse yksilöllisyyden ja muiden kunnioittamisen, kriittisyyden ja empatian herkästä tasapainosta.
– Pitää kunnioittaa sitä ihmistä, joka liikkuu kadulla. Ei esimerkiksi lasten tarvitse nähdä seinille maalattuja kuvia murhista ja raiskauksista.
Pauliina kertoo yhdysvaltalaisen katutaiteilija Swoonin projektista, jossa tämä oli maalannut San Franciscon kaduille kauniita kuvia kadonneista latinonaisista, joiden etsimiseen poliisi ei käyttänyt hänen mielestään riittävästi resursseja.
– Tuohan on yksi parhaita keinoja keskustelun herättämiseen, tuoda asia kaduille, Satu komppaa. – Samoin monissa Etelä-Amerikan kaupungeissa käytetään seiniä esimerkiksi suruviestien välittämiseen. Tuo on hienoa yhteisöllisyyttä ja hieno tapa kunnioittaa.
Lopuksi vertaillaan katutaidetta ja muita kaupunkielämässä mahdollisia mutta aliarvostettuja yhteisöllisiä käytäntöjä, kuten yhteistä pienviljelyä. Sille, että juuri kaupungeissa ihmisten väliin syntyy ylitarjonnan aiheuttaman merkitysinflaation kuilu, on mahdollista tehdä jotakin. Varmastikin yksi varsin kelvollinen tapa muistuttaa ihmisiä sekä toistensa olemassaolosta että oman kokemusmaailman ainutlaatuisuudesta on pitää ympäristö liikkeessä, elävänä ja yksilöiden näköisenä.
Linkki:
mcdreams.wordpress.com