Saara Karhunen (s.1983): Olen taidehistorian opiskelija Helsingin yliopistosta. Erityinen kiinnostuksen kohteeni on nykykuvanveisto, jota käsittelen parhaillaan myös gradussani.
Liian painavat vieraat 2010, Helsingin taidemuseo. (Kuva Maija Toivanen.)
Kirjoitin noin vuosi sitten Mustekalaan artikkelin otsikolla ”Edistyksen korttelin kutsumattomat vieraat”. Tarkastelin tekstissä Maria Dunckerin teoskokonaisuutta Liian painavat vieraat osana Salmisaarenrannan rakennettua ympäristöä. Innoitus kirjoittamiseen ei kuitenkaan tullut Dunckerin teoksista, vaan Helsingin Sanomissa julkaistusta Kimmo Sarjen kirjoittamasta artikkelista, jossa hän formalistisen arkkitehtuurianalyysin ottein marginalisoi Dunckerin teokset alueen kutsumattomiksi vieraiksi. Kommentoin tekstissäni Sarjen näkökulmaa, koska koin sen ongelmalliseksi.
Nyt kirjoitan Liian painavista vieraista uudestaan, mutta tällä kertaa veistokset ovat lähtökohtana. Kun palasin tämän tekstin kirjoittamista varten teoksen luo, tuntui siltä kuin olisi mennyt tapaamaan vanhoja ystäviä. Dunckerin kiviolennot synnyttävät minussa hyvin lämpimän henkilökohtaisen tunnereaktion, jossa on ehkä jotakin samaa kuin lapsen ja pehmolelun välille syntyvässä ystävyyssuhteessa. Moniosainen teos on sijoitettu kokonaisuudessaan Salmisaareen, mutta sen viimeistely on hiukan kesken. Siksi teos odottaa vielä virallista julkistamistaan. Se odottaa myös katsojia. Salmisaaren konttoreiden työntekijät ovat vieraiden vakituisia ohikulkijoita, mutta muidenkin soisi menevän niiden luo.
Haluan tuoda tarkasteluun mukaan myös toisen minua pitkään kiinnostaneen taiteilijan, Anne Koskisen, ja hänen uuden näyttelynsä Galleria Sculptorissa (10.-28.10.2010). Näyttely on sattumoisin otsikoltaan ”Kutsumattomia vieraita”. Ilman teosnimien välistä kohtalonyhteyttäkin Koskisen ja Dunckerin teoksissa voi nähdä kenties yllättävää läheisyyttä.
Liian painavat vieraat 2010, Helsingin taidemuseo. (Kuva Maija Toivanen.)Duncker ja Koskinen edustavat omilla tavoillaan suomalaisen nykykuvanveiston laajaa kenttää. Tämä aihepiiri on minulle erityisen läheinen; olen kirjoittanut viime kuukausina pääni pyörälle nykykuvanveistosta taidehistorian opinnäytteeseeni. Edelleen minua kiehtoo se, miten eri tavoin nykykuvanveistäjät välinettään lähestyvät. Dunckerin ja Koskisen taiteen keskinäinen läheisyys liittyy nähdäkseni teosten materiaalisuuteen ja samankaltaiseen asenteeseen, jolla kuvanveistäjät ovat muovanneet ympäröivästä maailmasta veistoksia. Vierauden tematiikka yhdistää aiheiden tasolla, mutta teoksissa esiintyvät vieraat ovat hyvin erilaisia.
Maria Dunckerin Liian painavat vieraat (2010) muodostuu kuudesta kivisestä hahmosta, jotka on sijoiteltu seisomaan rannan tuntumaan yksin tai pareittain. Mukana on myös kivinen matkalaukku. Duncker on rakentanut hahmot Vuosaaren sataman työmaalta peräisin olevista räjäytyskiven palasista. Kiven pintaa taiteilija on työstänyt kaivertamalla ja maalaamalla siihen kuvioita. Hahmojen ”ihosta” erottuu näin erilaisia tatuointeja: pinkki sydän, raidallinen karkkikeppi, tähtiä, hiiri, palmupuu. Toisille on kaiverrettu kiharaista tukkaa. Hahmoilla on myös romuraudasta tehdyt ilmeikkäät silmät ja lävistyksiä.
Etäältä katsottuna kivioliot näyttävät muinaisilta, monoliittisilta patsailta. Lähelle tultaessa raskaan ja ikiaikaisen materiaalin vaikutus tuntuu koko ruumiissa, ja katsojan pienuus veistosolennon rinnalla korostuu. Samalla hahmot rautaisine silmineen ja tatuointeineen ovat äärimmäisen sympaattisia ja huvittaviakin. Ne ovat selvästi samaa joukkoa, mutta jokainen on oma särmikäs persoonansa. Rintaan tatuoitu pinkki sydän ja selkäpuolelta löytyvä karkkikeppi vihjaavat esimerkiksi erään muodoltaan kolhon kivipatsaan olevan pohjimmiltaan ehkä makeasta tykkäävä romantikko.
Liian painavat vieraat seisovat rannassa marraskuun viimassakin jykevästi paikallaan, mutta palmupuineen ja matkalaukkuineen ehkä kaukokaipuun vallassa. Teos istuu paikalleen kivikaupunkiin hyvin; ovathan hahmot juuriltaankin urbaaneja itä-helsinkiläisiä. Samalla ne ovat vahvasti erilaisia, kuin vieraita kaukaisesta ajasta ja paikasta. Vaikka sijainti on kivihahmoille osuva, toisaalta tuntuu, että ne jäävät syrjään satunnaisten ohikulkijoiden reiteistä. Se on sääli, sillä tuntuu että niiden ja kaupungin ihmisten välille voisi viritä antoisia kohtaamisia.
Viimeinen ateria, 2008-2009, pronssi ja hiiren/rotanloukkuja, installaatio, 19 osaaAnne Koskisen veistoksissa kutsumattomat vieraat ovat huomattavasti kotoisampia. Koskinen on työstänyt näyttelyn teoksia maatilallaan Karunassa. Näyttelyn Kutsumattomia vieraita –kokonaisuuteen kuuluu kolme installaatiomaista teosta, joissa kaikissa vieras on peräisin luonnosta. Viimeisessä ateriassa (2008-2009) ihmisen elinpiirin ei-toivottu vieras, hiiri, on kutsuttu petolliseen ruokapöytään. Taiteilija on valanut pronssiin hiirenloukkuihin jääneitä hiiriä ja samalla katoava olento on muutettu ikuiseksi. Näyttelytilan lattia täyttyy eräänlaisista hiirten kuolinnaamioista, jotka ovat kaunistelemattomasti kiinni loukuissaan.
Before Imagossa (2010) kutsumattomat vieraat ovat löytäneet tiensä taideteosten tukirakenteisiin. Teos muodostuu seinään nojaavista maalausten kiilakehyksistä. Tarkemmin katsottuna veistokset löytyvät puisista kehyksistä: Koskinen on kaivertanut jokaiseen tuhohyönteisen, joka on nakertanut itselleen reittiä kehyksen sisusta pitkin.
Myrskyn jälkeen –teoksen (2009-2010) yllätysvieras on materiaali: myrskyn kaatamat puut. Niihin Koskinen on veistänyt tarkkoja jäljitelmiä pikkulinnuista. Linnut seisovat puunkappaleiden päässä tai lattialla olevien halkokasojen keskellä. Molemmissa tapauksissa lintuveistos kasvaa suoraan puusta. Puumateriaali on teoksessa esillä eri tavoin jalostettuna: myrskyn sattumanvaraisesti katkomina muotoina, haloiksi hakattuina hyötyesineinä ja taiteilijan lintuveistokseksi veistämänä muotona.
Koskisen työskentelylle on tyypillistä todellisuuden jäljitteleminen äärimmäisellä tarkkuudella. Puusta veistetyt linnut ja tuholaiset ovat pikkutarkkaa käsityötä, ja aitojen hiirenraatojen mukaan valetut pronssiveistoset ovat lähtökohtiensa suoria kopioita. Dunckerin kiviolennot puolestaan ovat kuin toisesta todellisuudesta, mutta materiaalisuutensa kautta nekin ovat suoraan yhteydessä todelliseen peruskallioomme. Taiteilijan käyttämät lohkareet ovat saaneet muotonsa sattumanvaraisesti räjäytyksissä. Kuvanveistäjän kädenjälki näkyy siinä, miten tämä on valinnut kivenpalat, yhdistänyt ne toisiinsa ja työstänyt materiaalin pintaa.
Ensikatsomalta Dunckerin jyhkeät patsaat ja Koskisen eksaktit jäljitelmät näyttävät kovin erilaisilta, mutta yhdistäviä tekijöitä löytyy: Sattuma on tuonut teoksiin materiaaleja tai aiheita. Teokset ikuistavat muutoksen ja katoavaisuuden. Materiaalin jalostamisen ja jalostamattomuuden kysymykset ovat myös läsnä molempien kuvanveistäjien teoksissa. Luonnon ylijäämästä, myrskyn katkomista puista ja poisräjäytetyistä kivenlohkareista, on muotoutunut veistoksia, joissa materiaalin alkuperä on osa tarinaa.
Myrskyn jälkeen, 2009-2010, veistoksia myrskyn kaatamissa puissa, installaatio, 6 osaa (Kuvat Anne Koskinen.)