Martta Heikkilä: Olen koulutukseltani filosofian tohtori ja toimin Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineessa tutkijana ja tuntiopettajana. Lisäksi opetan muun muassa Kuvataideakatemiassa. Olen ollut mukana Mustekalan toiminnassa vuoden 2008 alusta lähtien. Suurin osa kirjoittamistani kritiikeistä ja muista teksteistä käsittelee kuvataidetta, joka onkin minulle taiteenlajeista ehkä läheisin, sekä käytännössä että teoreettisena ilmiönä. Osittain kritiikin opetuksen, osittain kritiikkien kirjoittamiskokemuksen ansiosta taiteen arviointi ja kriittiset käytännöt alkoivat kiinnostaa minua taidefilosofian näkökulmasta siinä määrin, että toimitan parhaillaan taiteen kritiikkiä käsittelevää kirjaa.
Kirjoitin vuonna 2007 valmistuneen väitöskirjani ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancyn taiteen ajattelusta. Ranska on kiinnostanut minua jo kauan; jatko-opintojeni alussa suoritin Pariisissa filosofian DEA-tutkinnon, mikä ratkaisi väitöskirjani aiheen valinnan. Tällä hetkellä tutkin dekonstruktiivista taidefilosofiaa ja sen romanttista ja idealistista perustaa.
Se mikä saa taiteessa ajattelemaan, mikä herättää intohimoa, ihmettelyä ja yllätyksiä, ei kuitenkaan ole itselleni vain perinteinen ”pyyteetön” ja ”esteettinen” taiteen tarkastelu tai toisaalta sen filosofinen ajattelu, vaan myös taiteen pohtiminen laajempana kulttuurin ja yhteiskunnan ilmentymänä. Mistä taidetta koskevat käsitykset tulevat, mitä taiteelta odotetaan ja mihin taiteesta lähtöisin olevaa ajattelua voidaan soveltaa? Mitä havaitsemme, miten puhumme taiteesta? Lisäksi kiinnostaa se, mihin aistimellisesti vetoavia mielikuvia voidaan käyttää – onko estetiikalla rajoja? Ovatko asiat sitä miltä ne näyttävät?
Voiko taide ottaa kantaa?
Selvää on, että taiteilijoilla on asioista mielipiteitä. Mutta voivatko taideteokset olla jotakin mieltä? Voivatko ne kertoa, mikä täällä on vialla ja miten kaiken pitäisi olla?
Harvoin taide julistaa mitään suorasanaista: ennemminkin se näyttää, antaa koettavaa ja avaa asioita joista keskustella. Taide ei ole oikeassa eikä väärässä. Ihmiset edellyttävät taiteelta erilaisia asioita: kuka kauneuden kokemuksia, kuka terapiaa, kuka älyllisiä kysymyksiä, kuka poliittisuutta. Jos taide halutaan ymmärtää välineeksi, joka kertoo kenen joukoissa taiteilija seisoo tai kenen joukoissa kokijan tulisi seistä, mitä taiteesta jää jäljelle?
Antiikista asti taide on ollut politiikan väline, ja samalla on uskottu, että se voi antaa vahvoja ja emotionaalisia malleja ihmisen toiminnalle. Viime aikoina juuri kuvataiteilijat ja kuvataiteen tutkijat ovat vaatineet taiteelta poliittisuutta, mihin Saara Hacklinkin viittaa tekstissään ”Poliittisen kiusallinen poissaolo: taiteesta ja kantaaottavuudesta”.
Poliittisen taiteen peräänkuuluttaminen on kiinnostava ilmiö, joka herättää monia kysymyksiä. Miksi juuri kuvataiteesta halutaan hakea kannanottoja? Riittääkö se, että teokset viittaavat taiteen perinteeseen, taiteellisiin välineisiin ja muotoon ja filosofisiin kysymyksiin, vai kaipaavatko ne jotakin lisää? Pitääkö taiteen muuttaa maailmaa? Miten se voi tehdä tämän?
Jean-Paul Sartren mukaan kirjallisuus oli propagandan välineistä paras. Nyt hyvin harva haluaa lukea suoria puoluepoliittisia kannanottoja kaunokirjallisista teoksista, ellei kyseessä ole vaalikirja. On olemassa monenlaisia enemmän ja vähemmän poliittisia teoksia, niissä monenlaisia viittauksia, jotka avautuvat miten kenellekin.
Kaikki ilmiöt lienevät omalla laillaan poliittisia – kaikella on kontekstinsa ja arvot perustuvat valintoihin. Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että asiat voitaisiin tai niitä olisi edes aihetta palauttaa sanomaan tai julistukseen? Kävin vastikään katsomassa Lauri Anttilan näyttelyä helsinkiläisessä Galleria Amassa ja Kari Vehosalon maalauksia tm-galleriassa. Tulkitsen, että Anttilan teemana ovat luonnon arvot, Vehosalon valta, väkivalta ja niiden käyttö. Aiheiden nimeäminen on silti vain yksi puoli näyttelyiden antia, sillä teokset ovat paljon moniulotteisempia, eikä yksikään tulkinta tyhjennä niitä.
Mietin siksi, onko kuvataiteen poliittisuus useimmiten jotakin muuta kuin sanalliset mielipiteenilmaukset, ei päällekäyvää vaan jotakin, joka tapahtuu kiertoteitse ja assosiaatioiden avulla. Siksi se ehkä määrittyykin hankalammin. Taideteoksia ei voida muitta mutkitta jakaa edistyksellisiin ja taantumuksellisiin. Vaikka toimittajien puoluesidokset halutaan toisinaan julki, taiteilijoiden tuskin on syytä ryhtyä samaan.