Ilmaistyö ja näyttelytilavuokrat herättivät paljon keskustelua Suomen kuvataidekentällä 2010-luvulla. Aiheisiin liittyvät kannanotot ovat esimerkkejä siitä, kuinka kuvataiteilijat vaikuttivat toiminnallaan alansa työehtoihin ja käytäntöihin. Luon silmäyksen käytyihin keskusteluihin tässä katsauksessa. Mistä kamppailtiin ja mitä lopulta saavutettiin?
Lyhyesti historiasta
Kuvataiteilijoiden heikoista työehdoista on puhuttu jo todella kauan. Valtiotieteen ylioppilas Kristiina Hautala laati kuvataiteilijakunnan rakennetta ja taloudellista asemaa koskevan selvityksen vuonna 1972. Selvitys julkaistiin seuraavana vuonna. Yhtenä syynä kuvataiteilijan heikolle toimeentulolle hän totesi sen, että ”kuvataiteilija itse kustantaa teosten valmistus- ja esittelykustannukset”.[1] Kolme vuotta myöhemmin Pekka Gronow totesi Kulttuuripolitiikan käsikirjassa, että oli ”ilmeinen epäkohta”, että kuvataiteilija joutui itse ”maksamaan saadakseen työnsä julkisesti näytteille”.[2] Ongelma tiedostettiin, mutta sille ei oikein kyetty tekemään mitään vasta kuin tällä vuosituhannella.
Jani Leinonen toi esille Taide-lehdessä vuonna 2004, kuinka Suomessa kuvataiteilijat kantoivat näyttelyiden taloudelliset riskit yksinään ja kuinka taidemuseot hyötyivät kuvataiteilijoiden ilmaisesta työpanoksesta.[3] Keskustelu laajeni 2010-luvulla.
Mäntän orjataideviikot
Kaisa Heinänen kirjoitti kesäkuussa 2011 Helsingin Sanomissa, että Mäntän Kuvataideviikkoja – ”Suomen tärkeintä nykytaiteen kesätapahtumaa” – tehtiin ”kunnianhimoisin tavoittein, mutta vähällä rahalla ja hartioilla”. Kuvataideviikot vaati Heinäsen mukaan taiteilijoilta talkoohenkeä. ”Ruokakulut, majoitus ja Kuvastokorvaukset” maksettiin, mutta ”ei esimerkiksi matkakuluja ja uusien teosten tuotantokuluja”. Näyttelyn ripustuksen ja valvonnan hoitivat opiskelijat, hekin ruoka- ja majoituspalkalla. Heinäsen mukaan Mänttä oli kesänäyttelyinstituutio, ”perinteikäs ja arvostettu”, eikä kutsusta haluttu kieltäytyä. Kuvataideviikkojen toiminnanjohtajan Tiina Nyrhisen mukaan Mäntässä esittäytyvä kuvataiteilija sai nimeä, yleisöä ja ”ihannetapauksessa myös taloudellista hyötyä työnsä korvaukseksi”.[4]
Myös taidemuseoissa näyttelyt tehtiin ”taiteilijoiden selkänahasta”. Mänttä sai kuitenkin toimia Heinäsen tekstissä sijaiskärsijänä osoittamassa yksittäistapauksena laajempaa ongelmaa. Heinäsen mukaan kuvataideviikkojen tilanteessa näkyi, kuinka kuvataiteilijoiden työtä ei todellisuudessa arvostettu. Kuvataiteilijat olivat yhä ammattiryhmä, jolla oli ”ihan ok teettää työtä nälkäpalkalla”.[5]
Suomessa oli tavallista, että taiteilijat työskentelivät sekä ilman palkkaa, että maksoivat itse siitä, että saivat laittaa teoksiaan esille.
Heinäsen juttu nosti esille asioita, jotka olivat kuvataiteilijoiden keskuudessa hyvin tiedossa. Kului neljä vuotta, ja kuvataiteilijat alkoivat saada tarpeekseen.
Lokakuussa 2015 ryhmä kuvataiteilijoita kirjoitti Mäntän Kuvataideviikkojen ystäville kirjeen, joka julkaistiin Mustekalan blogissa. Ryhmä nosti seikkaperäisesti esille ilmaistyön, heikot työolot ja toimintakulttuuriin juurtuneen talkoomentaliteetin jokakesäisillä Kuvataideviikoilla. Tämän lisäksi Martta Tuomaala kirjoitti yksityiskohtaisen esseen kokemuksistaan Kuvataideviikoilta.
Kuvataiteilijaryhmän kirjeeseen oli listattu keskeisimmät epäkohdat Kuvataideviikoilta. Taiteilijoiden mukaan tapahtumalla oli pula resursseista ja henkilökunnasta. Asia kuormitti kaikkia osapuolia. Taiteilijat kokivat myös, että tapahtumassa ei ollut riittävästi läpinäkyvyyttä taloudellisissa asioissa. Taiteilijapalkkiota tai näyttelykorvausta ei maksettu, ja tekijänoikeuskorvaukset maksettiin vain heille, jotka kuuluivat Kuvastoon. Näyttelysopimus oli taiteilijoiden mukaan heille epäreilu, koska 35 prosentin provisio jatkui vielä kaksi kuukautta näyttelyn jälkeen, vaikka Kuvataideviikot ei tukenut teosten tuotantoa. Yleisissä työskentelyolosuhteissa oli merkittäviä puutteita eikä majoitus vastannut kaikilta osiltaan terveysstandardeja. Kommunikaatio oli taiteilijoiden mukaan heikkoa. Taiteilijat joutuivat työskentelemään epätietoisuudessa.[6]
Tuomaala oli ollut mukana Kuvataideviikoilla kahdesti, vuosina 2011 ja 2015. Hän toi esseessään pikkutarkasti esille jälkimmäisen projektinsa vaiheet. Hänen teoksensa oli isotöinen ja hän hankki tarvittavat sponsorivarat teoksensa tuotantoon ja laitteistoon itse. Tuomaala toi esille, kuinka työprossin aikana Kuvataideviikkojen taholta ilmeni epäselvyyttä ja epävarmuutta viestinnässä ja organisoinnissa koskien tiloja, aukioloaikoja ja aputyövoiman saamista. Tuomaala painotti esseessään myös Kuvataideviikkojen henkilöresurssien puutetta ja osittain siitä seuranneita vaikeuksia.[7]
Tuomaalan mukaan hänen esseessään mainitsemansa seikat kuvasivat hyvin taidealaa,
jossa itseriisto on keskeisessä roolissa: maksulliset galleriat, taiteilijaseura kiittämässä vähävaraisilta leikkaavaa hallitusta ja taiteilijat, jotka ilmaisten seinien perässä puolustavat orjuuttajiaan. Olin itsekin valmis ottamaan velkaa maksukyvyttömänä vain saadakseni teokseni esille. Hävettää.[8]
Mäntän kuvataiteen ystävät ry kirjoitti vastineen taiteilijoiden kirjeeseen, joka julkaistiin myös Mustekalan blogissa. Vastineessa yhdistys myönsi resurssipulansa. Vastineesta selvisi talkoiden mittakaava myös järjestäjän näkökulmasta. Kuvataiteen ystävät ry totesi, että heillä ei ollut museotason resursseja eikä museotason olosuhteita. Mäntän kuvataiteen ystävien hallitus oli pahoillaan ”taiteilijoiden kokemasta resurssipulasta” ja jakoi ”huolen kuvataiteilijoiden taloudellisesta asemasta Suomessa”.[9]
Taidepoliittisia julkaisuja
Vuonna 2015 ilmestyi kolme taidepoliittista julkaisua, jotka iskivät kuvataiteilijoita askarruttaviin kysymyksiin: Terike Haapojan, Minna Henrikssonin ja Jussi Koitelan toimittama Taidetta ja politiikkaa tekemässä -omakustanne, Koitelan toimittama Taidepoliittinen käsikirja ja Erik Krikortzin, Airi Tsiisbergin ja Minna Henrikssonin toimittama Art Workers.
Otso Kantokorpi arvioi keväällä 2016 nämä julkaisut Taide-lehdessä, ja kirjoitti että taiteilijat olivat ”heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin”. Ero 1970–1990-lukujen taidepolitiikkaan oli iso. Kun aiemmin kuvataiteilijat pyrkivät vaikuttamaan taiteilijajärjestöjen kautta ja Suomen Taiteilijaseurassa tekemällä aloitteita Opetusministeriölle ja kirjoittamalla julkilausumia, nyt vaikutettiin ruohonjuuritasolta käsin. Toki Suomen Taiteilijaseura teki jäsenjärjestöineen edelleen taidepolitiikkaa, mutta Kantokorven mukaan toiminta ei oikein tavoittanut kentän ongelmia. Uusi taidepolitiikka oli kansalaisaktivismia, joka ei vaatinut toteutuakseen taiteilijajärjestöjä tai puolueita. Ilmaisen työn tekemiseen oltiin kyllästytty, ja ”monenlaiset liikehdinnät” olivat ”muuttamassa kentän rakenteita”.[10]
Aktiivit saivat keskustelua aikaan. Ilmaistyön kulttuuri ja kestämättömäksi koetut näyttelytilavuokrat nousivat puheenaiheiksi koko kuvataidekentällä. Keskustelu roihusi Facebookissa, mutta sitä käytiin myös ½-lehdessä, Mustekalassa, EDIT-lehdessä, Taiteilija-lehdessä ja muissa julkaisuissa ja kommenttipalstoilla.
Eroon näyttelytilavuokrista
Kesällä 2012 ½-lehden teemanumerossa juhlittiin ja arvioitiin kymmenen vuotta täyttänyttä galleria Huutoa. Jussi Koitela kokosi juttuunsa suoria lainauksia haastattelemiltaan henkilöiltä. Sitaateista nousi esille sekä myönteisiä seikkoja että kritiikkiä näyttelytilavuokraa ja alueellista eriarvoisuutta kohtaan. Yhden kommentin mukaan se, että näyttelytilavuokrat pidettiin alhaisina ei vielä riittänyt uudeksi käytännöksi, kun alhainen vuokra korvattiin näytteilleasettajien ylimääräisellä työllä. Toisessa kommentissa sääliteltiin tamperelaista tuttua, joka joutui ”korkean näyttelyvuokran” lisäksi myös valvomaan näyttelynsä itse vaikka ei asunut Helsingissä. Eikä sitaatin mukaan galleria Huuto tarjonnut majoitusta.[11]
Koitela kyseenalaisti taiteilijalähtöisten gallerioiden roolin kuvataidekentällä. Hänen mukaansa ne vahvistivat ”institutionaalisen taidekentän ja taidemarkkinoiden valtaa” ja ”tapaa arvottaa taidetta”. Koitela korosti, että kuvataidetta voitiin esitellä myös muualla kuin gallerioissa.
Helsingissä ja Tampereella nähdään yhä enemmän väliaikaisia taiteen esityspaikkoja ja gallerioita. Ne saavat verkkoviestinnän ja sosiaalisen median välityksellä liikkeelle enemmän kiinnostunutta yleisöä kuin nykyiset taiteilija maksaa -periaatteella ja väsähtäneellä vapaaehtoistyöllä toimivat taiteilijalähtöiset galleriat. Huuto ja Rajatila ovat syntyneet tarjoamaan halpaa näyttelytilaa nuorille taiteilijoille. Onko tämä enää kovin ajankohtainen syy olla olemassa?[12]
Kaksi vuotta myöhemmin Koitela kritisoi Mustekalan blogissa kuvataidekentän toimijoita – kuten Taiteen edistämiskeskusta, Muu ry:tä ja Suomen kuraattorien yhdistystä – siitä, että he eivät olleet aktiivisesti vaatineet muutosta kentän työskentelyolosuhteisiin.[13] Tekstiä seurasi kommenttien ja vastineiden vyöry. Minna Henriksson eritteli vuonna 2015 vastaavasti näyttelytilavuokrien ongelmia Art Workers -kirjan artikkelissaan.
Suomessa oli tavallista, että taiteilijat työskentelivät sekä ilman palkkaa, että maksoivat itse siitä, että saivat laittaa teoksiaan esille.[14] Henrikssonin mukaan suurin osa Helsingin voittoa tavoittelemattomista gallerioista peri vuokraa näyttelytiloistaan. Niin sanotut kaupalliset galleriat eivät kuitenkaan perineet näyttelyvuokraa taiteilijoilta. Niiden näyttelytoiminta perustui kutsumenettelyyn ja galleristin kanssa tehtävään sopimukseen, jonka mukaan galleristi esitteli ja myi taiteilijan teoksia ja otti myyntiprovision – esimerkiksi 50 % – gallerianäyttelyistä ja myös muualla myydyistä teoksista.[15]
Henriksson listasi artikkeliinsa sekä gallerioita, jotka perivät vuokraa, että gallerioita, jotka eivät perineet vuokraa. Forum Box oli kalleimmasta päästä. Listan halvimmassa päässä oli MUU ry:n galleria Kaapelitehtaalla. Vastapainoksi Henriksson esitteli muutaman ”hyvän esimerkin” ja ”poikkeuksen”, kuten Pro Artibus -säätiön tukeman Galleria Sinnen, joka lakkasi perimästä taiteilijoilta vuokraa vuonna 2014 ja Kluuvin gallerian, joka luopui näyttelytilavuokrastaan, kun se muutti Tennispalatsin tiloihin.[16]
Näyttelytilavuokrapolitiikan seuraukset kuvataidekentälle olivat Henrikssonin mukaan erittäin negatiiviset. Taiteilija joutui kantamaan kaikki taloudelliset riskit itse ja harjoittamaan eräänlaista itsensä riistoa. Taiteilija huolehti teostensa toteuttamisen lisäksi myös lähes kaikesta muusta, kuten näyttelyn ripustamisesta, lehdistötiedotteen kirjoittamisesta, lehdistökuvista, kutsukortin suunnittelemisesta ja postittamisesta, avajaistarjoilujen hankkimisesta ja esille laittamisesta sekä AV-laitteiston vuokraamisesta. Käytännöt toki vaihtelivat hieman. Esimerkiksi MUU ry:n näyttelytilavuokra kattoi kutsukortin suunnittelun, painatuksen ja osittaisen postituksen, mutta Hippolyten vuokra ei sisältänyt kutsukorttien painatusta eikä postitusta.[17] Useimmiten vuokraan sisältyi näyttelytilan valvonta, mutta joissakin taiteilijalähtöisissä gallerioissa taiteilijan piti myös valvoa näyttelynsä itse.
Taiteilijaliitot ja taiteilijalähtöiset osuuskunnat tai yhdistykset olivat käytännössä vuokranantajia, joilta taiteilija vuokrasi tilan. Useissa tapauksissa taiteilija sai näyttelynsä kuluihin apurahan, jolla hän pystyi kattamaan kulut joko kokonaan tai osittain. Apurahoja ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Joskus taiteilija joutui turvautumaan pankkilainaan kattaakseen näyttelynsä kulut.
Sanni Seppä eritteli blogissaan hänen kesän 2018 näyttelykulunsa ja kuulumisensa. Hän piti näyttelyt Galerie Pleikussa Berliinissä ja Helsingin taiteilijaseuran Galleria Katariinassa. Hän maksoi Pleikun kolmen viikon näyttelyajastaan 1729,80 euroa. Tämän lisäksi lennot tekivät lisämatkalaukulla 250 euroa, julisteet 50 euroa sekä teosten vakuutus kuljetuksen ja näyttelyn ajalle 300 euroa. Kulut tekivät yhteensä 2329,80 euroa. Seppä siivosi tilan, valvoi näyttelynsä itse ja asui näyttelynsä ajan gallerian yhteydessä olleessa asunnossa. Galleria Katariinan näyttelystä hän maksoi kolmen viikon näyttelyajasta 2990 euroa. Tämän lisäksi 65 euroa meni avajaiskuluihin ja 750 euroa kutsukorttien postitukseen. Galleria Katariinan myyntiprovisio oli tuolloin 35 prosenttia. Katariinassa taiteilijan ei tarvinnut itse valvoa näyttelyään. Näyttelyiden kulut tekivät yhteensä 6134,80 euroa. Teoksia ei myyty näyttelyistä. Seppä sai näyttelyihinsä tukea Taiteen edistämiskeskukselta 4000 euroa eli hän jäi 2134,80 euroa tappiolle sen lisäksi, että hän oli työstänyt teoksia yhden vuoden ajan ilman palkkaa. Pleikussa kävi avajaisissa neljäkymmentä ihmistä ja näyttelyn aukioloaikana kolmekymmentäkahdeksan vierasta, joista puolet oli Sepän tuttuja. Katariinan avajaisissa ”kävi melkein 200 ihmistä” ja koko näyttelyssä yhdeksänsataa vierasta. Sepän mielestä gallerian somenäkyvyys oli plussaa, mutta ”Hesari ei noteerannut näyttelyä”. Seppä oli kuitenkin toiveikas. Hän uskoi, että näyttely saattoi poikia hänelle ”jotakin myöhemminkin”.[18]
Sepän tarina oli tyypillinen esimerkki siitä, kuinka näyttelytilavuokramallissa taiteilija kantoi kaikki näyttelytoiminnan taloudelliset riskit yksin. Tarina kertoi myös, kuinka taiteilijat toimivat eräänlaisina rahalähetteinä vallinneessa apurahapolitiikan ja näyttelytilavuokrapolitiikan kytköksessä. Ongelma oli konkreettinen erityisesti taiteilijaliittojen gallerioissa Suomessa. Kun kuvataiteilijat maksoivat liiton perimän galleriavuokran valtion visuaalisten taiteiden toimikunnalta saamallaan apurahalla, samanaikaisesti sama toimikunta myönsi liittojen gallerioille toiminta-avustuksia – suuruudeltaan haarukassa 70 000–90 000 €. Toimikunta siis tuki liittojen gallerioita sekä suoraan että kuvataiteilijoiden kautta välillisesti, sen sijaan, että se olisi myöntänyt liitoille sen suuruisia valtionavustuksia, että niiden ei olisi enää tarvinnut periä vuokraa.
Henrikssonin mukaan näyttelytilavuokrapolitiikasta seurasi myös se, että galleriat eivät voineet pitää yllä kuratoitua näyttelyohjelmaa, koska heidän täytyi valita näytteilleasettajat heistä, jotka olivat valmiita maksamaan vuokran. Tällaisessa järjestelmässä oli vaikea toteuttaa kansainvälistä ohjelmaa, koska useissa muissa maissa taiteilijat eivät olleet valmiita maksamaan esilläolostaan. Lisäksi Henrikssonin mukaan kukaan ei ollut Suomessa niin epätoivoinen, että olisi maksanut vuokraa, mikäli pystyi samaan aikaan toteuttamaan näyttelyn ilman vuokranmaksua. Näyttelytilavuokrapolitiikan hallitsemassa järjestelmässä apurahanantajilla oli valta, eikä tällainen järjestelmä Henrikssonin mukaan rohkaissut taiteellisiin kokeiluihin.[19]
Henriksson ehdotti artikkelissaan, että julkinen tuki olisi tullut ohjata taiteilijajärjestöille siten, että ne olisivat voineet luopua perimästä vuokria. Hän kannusti taiteilijoita myös hylkäämään kalliit galleriat ja etsiytymään vaihtoehtoisiin tiloihin, vaikka tässä olikin riskinä kuvataiteen entistä vahvempi marginalisoituminen.[20]
Niin tärkeä ja eettinen kuin vaade gallerioiden maksuttomuudesta olikin, se jakoi kuvataidekenttää vastakkaisiin leireihin. Yhdessä leirissä olivat sekä he, joita asia ei koskettanut eli joilla oli galleriasopimus ja kutsuja kansainvälisiin ja kotimaisiin biennaaleihin ja taidenäyttelyihin, että he, jotka vastustivat maksugallerioita ja jopa laittoivat oman taiteellisen toimintansa jäihin tai pyrkivät löytämään muita keinoja olla esillä. Toisessa leirissä olivat he, jotka jatkoivat toimintaansa maksamalla näyttelyvuokria.
Taiteilijaliittojen reaktioita
Vuonna 2015 taiteilijaliittojen gallerioissa ja taiteilijavetoisissa gallerioissa jatkettiin yhä vuokrien perimistä. Sellainen muutos oli kuitenkin ilmassa, että nuoremman polven kuvataiteilijat eivät välttämättä pyrkineet olemaan esillä Helsingin gallerioissa. He näkivät oman toimintansa pikemmin kansainvälisenä eikä näyttelytilavuokrapolitiikka siten koskettanut heitä suoraan.[21]
Henrikssonin tarkastelu oli Helsinki-keskeinen eikä hän huomioinut riittävästi sitä, että useat kuvataiteilijat hyväksyivät vuokran maksamiskäytännön osana toimintansa kuluja. Lisäksi hän jätti alueellisten taiteilijaseurojen ylläpitämät galleriat pohdintansa ulkopuolelle. Rahoituksen niukkuudesta johtuen alueellisten gallerioiden oli mahdotonta toimia ilman näyttelyvuokran perimistä. Käytännössä merkittävä osa kuvataiteilijoista olikin maanlaajuisesti edelleen valmis maksamaan kaikki näyttelynsä kulut itse, koska ilman sopimusta kaupallisen galleristin kanssa tai kutsuja museonäyttelyihin, vuokraa perivät galleriat olivat ainoa tapa saada teoksia esille ja olla jonkinasteisesti näkyvä kuvataidekentällä. Niin tärkeä ja eettinen kuin vaade gallerioiden maksuttomuudesta olikin, se jakoi kuvataidekenttää vastakkaisiin leireihin. Yhdessä leirissä olivat sekä he, joita asia ei koskettanut eli joilla oli galleriasopimus ja kutsuja kansainvälisiin ja kotimaisiin biennaaleihin ja taidenäyttelyihin, että he, jotka vastustivat maksugallerioita ja jopa laittoivat oman taiteellisen toimintansa jäihin tai pyrkivät löytämään muita keinoja olla esillä. Toisessa leirissä olivat he, jotka jatkoivat toimintaansa maksamalla näyttelyvuokria.
Taiteilijajärjestöjen edustajien näkemykset olivat maltillisia. Vuoden 2015 rahoitustilanteessa vuokrista luopuminen ei ollut heidän mukaansa mahdollista, vaikka se olikin useilla järjestöillä tavoitteena. Taidemaalariliiton näyttelytoimikunnan puheenjohtaja Merja Heino ja Valokuvataiteilijoiden liiton puheenjohtaja Ida Pimenoff korostivat Taiteilija-lehdessä, että liittojen galleriat tarjosivat nuorille taiteilijoille ponnahduslautoja ensimmäisen yksityisnäyttelynsä pitämiseen.[22] Keskustelu ja kannanotot olivat kuitenkin vaikuttaneet. Hippolyte asetti tavoitteekseen luopua näyttelytilavuokrista vuonna 2020. Suunnitelman mahdollisti Koneen säätiön rahoitus. Vuokrattomuuden lisäksi Hippolytellä oli aie maksaa taiteilijoille näyttelykorvauksia.[23]
Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama taidenäyttelyiden järjestämistä selvittänyt työryhmä päätyi suosittamaan näyttelytilavuokrista luopumista vuonna 2016. Kaksi vuotta myöhemmin Taiteen edistämiskeskus kiristi yhteisögallerioiden tukiehtoja siten, että tukea saavien yhteisöjen tuli luopua näyttelytilavuokrien perimisestä tai ainakin pitää maksut kohtuullisina. Myös päällekkäisistä maksuista pyrittiin luopumaan. Taiken johtaja Minna Sirnö sanoi Taiteilija-lehdessä, että ”joko tuetaan galleriaa tai taiteilijoita mutta päällekkäisiä tukia ei voi maksaa”. Kahden luukun periaate tullaan hoitamaan pois”. Taike ei kuitenkaan asettanut pakotteita näyttelytilavuokrien lopettamiseksi eikä kahden luukun periaatteesta päästy täysin irti. Kohdeapurahoja saatettiin maksaa jatkossakin myös näyttelytilavuokrien maksamiseen osana tuotantokustannuksia, jos visuaalisen taiteiden toimikunta katsoi hakemuksen tukemisen arvoiseksi.[24]
Taiteilijajärjestöistä Muu ry, Suomen Kuvanveistäjäliitto, Suomen Taidegraafikot, Taidemaalariliitto ja Valokuvataiteilijoiden liitto reagoivat voimakkaasti Taiken linjanmuutokseen. Taiteilijajärjestöjen mukaan näyttelytilavuokrista luopuminen eriarvoistaisi merkittävästi kuvataidekenttää ja olisi kuolinisku näyttelytoiminnalle. Vuokrista luopumiseen tarvittavaa rahasummaa oli järjestöjen mukaan mahdotonta paikata teosmyynnillä, mikäli tukisummat pysyisivät entisellään. Mikäli avustustasoa ei korotettaisi, henkilökuntaa jouduttaisiin irtisanomaan, näyttelytarjonta kaventuisi, taide ja näyttelytoiminta kaupallistuisi ja taiteen itseisarvo laskisi, näyttelyaikojen peruutukset lisääntyisivät ja epävarmuus gallerioissa kasvaisi ja näyttelyhakemusten määrä vähenisi.[25]
Sorbus-gallerian työryhmän mukaan taiteilijoiden edunvalvojina liittojen tuli työskennellä taiteilijan toimeentulon kannalta reilumman näyttelytoiminnan eteen, eikä nähdä Taiken linjausta uhkana taidekentälle.[26] Visuaalisten taiteiden toimikunnan puheenjohtaja Veli Granö otti kantaa tilanteeseen Taiteilija-lehdessä. Hänen mukaansa toimikunta toivoi, että galleriatoimijat ottivat tilanteen vakavasti ja että he pyrkivät tekemään korjausliikkeitä toimintakulttuuriinsa.[27]
Muutoksia
Taidemaalariliitto alensi tm-gallerian näyttelytilavuokraa vuodesta 2019 saakka. Vuoden 2021 alusta se luopui vuokran perimisestä kokonaan. Taidemaalariliitto sitoutui toisin sanoen Opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän suositukseen, jonka mukaan merkittävää valtionavustusta saava näyttelyjärjestäjä ei perisi näyttelyn vuokrakustannuksia taiteilijalta.[28] Tammikuussa 2023 Taiteilija-lehti uutisoi, että myös Galleria Sculptor luopuu vuonna 2023 näyttelytilavuokrista kokonaan.[29]
Huoli näyttelyhakemusten vähenemisestä osoittautui ainakin tm-gallerian kohdalla aiheettomaksi. Taidemaalariliitto otti vuoden 2022 alusta alkaen käyttöön näyttelypalkkion. Se myös pidensi vuoden 2023 alusta alkaen näyttelyajan kolmesta viikosta neljään viikkoon. Nämä seikat todennäköisesti lisäsivät gallerian houkuttelevuutta. Kun vuosien 2013–2016 näyttelyhauissa jätettiin keskimäärin 96 hakemusta, vuoden 2022 haussa niitä tuli 336.[30]
Myös monet Suomen taidemuseoista ovat sitoutuneet maksamaan näyttelypalkkioita sillä edellytyksellä, että ne saavat hakemansa avustuksen palkkioiden maksamiseksi. Myös Mäntän Kuvataideviikot maksaa nykyään näyttelykorvauksen taiteilijoille.
Mennyt 2010-luku oli itsellenikin käänteentekevä. Kun aiemmin olin ottanut huonot työehdot itsestään selvinä tapoina toimia kuvataiteilijana, maksanut kiltisti näyttelytilavuokria ja tehnyt teoksia ja näyttelyitä ilman minkäänlaisia korvauksia, päätin vuonna 2014, että en hyväksy enää artisti maksaa -kulttuuria. Oli ilo havaita muutos sittemmin myös taidemuseoiden lähestymistavoissa. Kun ennen korvauksista ei puhuttu mitään, muutoksen jälkeen korvausasia otettiin esille avoimesti. Tahtotila on ollut, että näyttelykorvaus maksetaan.
Teksti: Kalle Lampela
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja apulaisprofessori (kuvataide) Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.
Kuvat: Savu E. Korteniemi
Painetut lähteet
Gronow, Pekka (1976) Kulttuuripolitiikan käsikirja. Otava: Keuruu.
Hautala, Kristiina (1973) Kuvataiteilijakunnan rakenne ja taloudellinen asema. Valtion taidehallinnon julkaisuja No 2: Helsinki.
Helsingin Sanomat 10.6.2011, ”Mäntän näyttely tehdään ruokapalkalla”.
Helsingin Sanomat 5.2.2021, ”Taidemaalariliiton omistama tm-galleria luopuu taiteilijoiden näyttelyvuokrista”.
Henriksson, Minna (2015) Gallery Rent Model: Owner-Tenant Relations in Exhibiting. Teoksessa: Krikortz, Erik & Tsiisberg, Airi & Henriksson, Minna (toim.). Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Greif: Tartto, 39–54.
Kantokorpi, Otso (2016) Taidevallankumousta odotellessa. Taide 2/2016, 48–49.
Koitela, Jussi (2012) Pimeydestä huutelua. ½ erikoisnumero/2012, 36–41.
Kuvataiteilijoiden kokemuksia museoiden ja gallerioiden näyttelykäytännöistä (2015). Suomen Taiteilijaseura ja Teollisuustaiteen liitto Ornamo: Helsinki.
Leinonen, Jani (2004) Leinosen markkinaraportti. Taide 3/2004, 39.
Internet-lähteet
EDIT 5.2.2015, “Vertaileva arvio taiteilijajärjestöjen gallerioista” https://editmedia.fi/vertaileva-arvio-taiteilijajarjestojen-gallerioista/
Mustekala 12.10.2015, ”Mäntän orjataideviikot ja alistamisen rakenteet” https://mustekala.info/sivusilma/mantan-orjataideviikot-ja-alistamisen-rakenteet/.
Mustekala blogi16.1.2014, ”Taiteilija maksaa? Kuratoinnin uhka ja muut pelot” https://mustekala.info/blogit/taiteilija-maksaa-kuratoinnin-uhka-ja-muut-pelot-16-1-2014/
Mustekala blogi 12.10.2015, ”Kirje Mäntän kuvataideviikkojen ystäville” https://mustekala.info/blogit/kirje-mantan-kuvataideviikkojen-ystaville/.
Mustekala blogi 14.10.2015, ”Vastine taiteilijoiden ja taidetyöläisten kirjeeseen” https://mustekala.info/blogit/vastine-taiteilijoiden-ja-taidetyolaisten-kirjeeseen/.
Taiteilija 18.1.2023, ”Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptor luopuu näyttelyvuokrista” https://taiteilijalehti.fi/kuvanveistajaliiton-galleria-sculptor-luopuu-nayttelyvuokrista
sairaan-ihana-sanni 11.9.2018 ”Kesän näyttelyt (galerie Pleiku & galleria Katariina)” https://www.lily.fi/blogit/sairaan-ihana-sanni/kesan-nayttelyt-galerie-pleiku-galleria-katariina/
Taiteilija 1.4.2015, ”Ilmaisia näyttelyitä? Liittojen galleriat määrittelevät paikkansa ja hintansa” https://taiteilijalehti.fi/ilmaisia-nayttelyita
Taiteilija 16.2.2018, ”Taike kiristää yhteisögallerioiden tukiehtoja – galleriavuokrista pitää luopua” https://taiteilijalehti.fi/taike-kiristaa-yhteisogallerioiden-tukiehtoja-galleriavuokrista-pitaa-luopua
Taiteilija 15.3.2018, ”Taiteilijajärjestöt: Taiken linjamuutokset eriarvoistavat kuvataiteen kentää merkittävästi” https://taiteilijalehti.fi/taiteilijajarjestot-taiken-linjamuutokset-eriarvoistavat-kuvataiteen-kenttaa-merkittavasti
Taiteilija 7.3.2018, ”Sorbus-galleria kommentoi näyttelyvuokria: taiteesta toimeentuloa – myös taiteilijoille?” https://taiteilijalehti.fi/sorbus-galleria-kommentoi-nayttelyvuokria-taiteesta-toimeentuloa-myos-taiteilijoille
Taiteilija 12.3.2018, ”Visuaalisten taiteiden toimikunta: Kohdeapurahoilla pitää tukea taiteellista tuotantoa, ei gallerioita” https://taiteilijalehti.fi/visuaalisten-taiteiden-toimikunta-kohdeapurahoilla-pitaa-tukea-taiteellista-tuotantoa-ei-gallerioita
Viitteet
[1] Hautala 1973, 38.
[2] Gronow 1976, 52.
[3] Leinonen 2004, 39.
[4] Helsingin Sanomat 10.6.2011.
[5] Mt.
[6] Mustekala blogi 12.10.2015.
[7] Mustekala 12.10.2015.
[8] Mt.
[9] Mustekala blogi 14.10.2015.
[10] Kantokorpi 2016, 48.
[11] Koitela 2012, 39.
[12] Mt., 41. ”Rajatilalla” Koitela viittasi tamperelaisen Rajataide ry:n ylläpitämään Galleria Rajatilaan.
[13] Mustekala blogi16.1.2014.
[14] Kuvataiteilijoiden kokemuksia museoiden ja gallerioiden näyttelykäytännöistä 2015; Mustekala 12.10.2015; Mustekala blogi 14.10.2015.
[15] Henriksson 2015, 42. Sopimuksia oli tietysti monenlaisia, mutta niitä ei ole kovin mielekästä alkaa listaamaan tässä, kun pääperiaate on kuitenkin selvä. Oli toki joitakin kaupallisiksi miellettyjä gallerioita, jotka perivät vuokraa. Henriksson tarkoitti tässä kaupallisilla gallerioilla kuitenkin niin sanottuja suurimpia gallerioita, kuten Galerie Anhava, Galerie Forsblom, Helsinki Contemporary ja Galleria Heino.
[16] Henriksson 2015, 48–49.
[17] EDIT 5.2.2015.
[18] sairaan-ihana-sanni, 11.9.2018.
[19] Henriksson 2015, 50–51.
[20] Mt., 51.
[21] Mt., 52.
[22] Taiteilija 1.4.2015.
[23] Mt.
[24] Taiteilija 16.2.2018.
[25] Taiteilija 15.3.2018.
[26] Taiteilija 7.3.2018.
[27] Taiteilija 12.3.2018.
[28] Helsingin Sanomat 5.2.2021.
[29] Taiteilija 18.1.2023.
[30] Taidemaalariliiton näyttelykoordinaattori Katariina Lagerin sähköpostitiedonanto 7.2.2023; Taidemaalariliitto. Laskin vuosien 2013–2016 sekä kevään että syksyn hakujen keskiarvon. Vuonna 2022 järjestettiin enää vain yksi haku, jolla haettiin koko vuoden näyttelyaikoja.