Kuvataiteilijana taiteesta kirjoittaminen on useimmiten erilaisten tilapäistekstien kokoamista: hakemuksia ja näyttelytekstejä sekä kolmannessa persoonassa kirjoitettuja kuvauksia siitä, kuinka tämäkin taiteilija on osallistunut näyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla. Nämä tekstilajit tuskin saavat sen paremmin kirjoittajaansa kuin lukijaansakaan syttymään, kun taas päiväkirja näennäisessä yksityisyydessään lienee otollisin alusta sekä innoituksen että himon ilmaisemiselle. Vain kirjoittajansa silmille tarkoitetut sivut tarjoavat mahdollisuuden pysähtyä taiteen tekemisen alkuperäisimmän syyn äärelle, josta – päiväkirjani mukaan – Simone Weil on todennut: vain välttämättömyys on välttämätöntä.
Olen pitänyt työpäiväkirjaa siitä lähtien, kun Limingan taidekoulussa erään kuukausikritiikin aiheena oli kuvapäiväkirjan aloittaminen. Oli opettavaista yrittää keskittyä kuvien kautta ajatteluun, sillä kuvien tuottaminen ei ole minulle erityisen luontevaa. Vähitellen kirjoitus alkoikin vallata yhä enemmän sivutilaa piirtämiseltä. Miksi en siis vain kirjoittaisi? Miksi valitsen kuvan ajattelun, kuvan taiteen, jos se kerran pistää niin vastaan? Vastaus on sikäli ilmeinen, ettei maailman sanominen ole vielä mitään, jos maailma puuttuu.
Aloitin uuden päiväkirjan lokakuussa 2007, kun opiskelin Kuvataideakatemian ensimmäisellä vuosikurssilla. Kansisivulle liimasin mustavalkotulosteen Alberto Giacomettin pronssiveistoksesta, jonka neulamainen nokka pistää ulos suorakaiteen muotoisesta kehikosta. Saman vuoden joulukuussa luonnostelin päiväkirjaan suunnitelman mahdolliseksi teokseksi. Kirjallisenakin tästä muistiinpanosta on luettavissa se, miksi kirjoitus ei riitä:
– Giacomettin nenä (ei itku, vaan hämmentynyt naurahdus)
– koiran kuolema
– Steve Reich: Pendulum music
Myöhemmin sain käsiini Jean Genet’n kirjasen Giacomettin ateljeessa (alkuperäisteos on julkaistu vuonna 1979). Pieni teos on hienon kirjailijan kuvaus hienosta kuvantekijästä. Tärkeimmät vaikutteeni olen saanut taiteesta kirjoittajilta, taiteen suoran kokemisen sijaan. Giacomettin teoksiakin olen nähnyt omin silmin vain kerran, kuten juuri tuon nenäveistoksen opintomatkalla Pariisissa. Parhaimmillaan taiteesta kirjoittaja luo uuden teoksen vuoropuhelussa kirjoittamisensa kohteen kanssa. Tämä pätee myös Genet’n kohdalla. Löysin Giacomettin taidetta käsittelevästä teoksesta huomion, joka vastaa jo aiemmin päiväkirjaan kirjoittamaani lainausta Genet’n näytelmästä Kaihtimet (1961): ”–jokainen ihminen on haava, joka kätkeytyy koristusten alle ja ilmenee niiden kautta”.[1] Taitaa olla niin että taiteesta kirjoittava taiteilija kirjoittaakin lähinnä itsestään; toisen ilmaisua avatessaan hän poimii rakennusaineita omalle ajattelulleen ja ilmaisulleen. Myös minun ylös kirjaamani lainaukset kertonevat enemmän minusta kuin valaisevat alkuperäistä lähdettään. Päiväkirjoissa onkin taiteesta kirjoittamisen sijaan kyse ennemminkin taiteeksi kirjoittamisesta.
Myönnän taiteilijana olevani hieman epäajanmukainen, sillä kuvan taiteen pariin minua on ajanut pyrkimys löytää taiteenlajini ytimeen jättääkseni pois kaiken sen, mikä on kirjoitusta. Eihän se tietenkään ole onnistunut, lähtien jo siitä, etten ole koskaan päässyt kokemaan millaista on olla taiteilijana ’ennen kaikkea ihminen’. En tiedä, millaista on tarkastella maailmaa siinä puhtaassa ja neutraalissa pisteessä, josta käsin ajattelu on löytävinään yleispätevänä pidetyn. Eikä minulla ei ole koskaan ollut kuvaa, jota ei olisi ensin kuormitettu sanoilla.
Kun aikoinani hakeuduin opiskelemaan kuvataidetta, minua askarrutti ennen kaikkea kuvan mykkä vieraus. Se oli yhtä kuin maailman mykkyys, ja yhtä kuin minun oman kuvani mykkyys. Kuvan olemus alkoi valjeta minulle ensimmäisen kerran, kun lapsena näin vieraiden ihmisten kasvoilta, että he ajattelevat tietävänsä minut. Ihmettelin tuon kuvan etäisyyttä itseeni. En tunnistanut itseäni, mutta ei ollut epäilystä, etteikö kyse todella olisi ollut minun kuvastani. Tuon kuvan takaa yritin nähdä maailman sellaisena kuin se on, mutta kuva häiritsi todellisuuden tavoittamista niin kuin virheellinen mittalaite voi itsessään aiheuttaa häiriön mitattavaan kohteeseen. Arvoitus alkoi ratketa lukiessani Milan Kunderan Pilaa. Kirjoitin päiväkirjaani lainauksen:
”[t]ajusin että tuo kuva (vaikkei se ollutkaan minun näköiseni) oli paljon todellisempi kuin minä itse; ettei se missään tapauksessa ollut minun varjoni, vaan minä sen varjo; ettei ollut mahdollista syyttää sitä –” [2]
Siinä missä Milan Kunderan romaanihahmo havahtui kuvansa erinäköisyyteen neuvostotodellisuuden puristuksessa, liittyi oma havahtumiseni huomioon siitä, kuinka kaikki mitä olin pitänyt vain nimettömänä minuutenani ja tavallisuutenani, näyttäytyi muille ihmisille voimakkaasti toiseuttavana sanana, jolla viitattiin lapsuudenperheeni konservatiivis-kristilliseen taustayhteisöön. Tuo sana vaikutti loitsun tavoin, sillä oli valta vaihtaa todellisuus toiseen. Sana muokkasi fyysisiä ja sosiaalisia lainalaisuuksia vaikuttaen pään liikkeisiin, mikroilmeisiin, kurkunpään kykyyn tuottaa ääneen sävyjä. Vaikka en ole vuosiin ollut mukana kyseisen hengellisen liikkeen toiminnassa, niin kokemus on lähtemättömästi vaikuttanut siihen, miten ymmärrän kuvan ja sanan suhteen.
Kristinuskon perintö on vaikuttanut epäilemättä myös siihen, että ajatellessani kuvaa ajattelen kuvan mahdottomuutta. Ajatellessani luomista ajattelen sanomista. Kirjoitus ja kuva asettuvat samaan piiriin niin, että toisessa on aina kyse myös toisesta. Rekisteröinti: eikö se ole sekä huomion kiinnittämistä että kirjoittamista? Siinä missä ihmisellä on taipumus inhimillistää ympäristöään ja nähdä kasvoja sattumanvaraisissakin muodoissa, niin ihmisluonnolle on ominaista myös tarve etsiä yhteyttä maailmaansa kielellistettyjen merkkien ja viestien kautta. Unkarinjuutalainen Imre Kertész kirjoittaa Kaleeripäiväkirjassa (viittauksena äitinsä uskolle siihen että ’kohtalomme on kirjoitettu suureen kirjaan’):
”Kaitselmuksen, kaiken rekisteröivän katseen tarpeellisuus: ihminen elää jatkuvasti puheessa, merkinannossa, dialogissa; hänen jokainen sanansa on ilmaisu. Ja koska hän ’ilmaisee itseään’ tauotta, hän tarvitsee myös vastapoolin, ilmaisun vastaanottajan.–” [3]
Kun mietin ihmistä ajattelijana ja ilmaisijana, palaan usein pohtimaan ilmaisukyvyn ja kommunikoinnin vastapuolta. Silloin käännyn kuvan puoleen. Kuvalla on yksi ylivertainen ominaisuus sanoihin nähden: vain kuva voi vaieta. Vain kuva voi olla hiljaa niin kuin kieltä ei vielä – tai enää – olisi, eivätkä käsitteet olisi nimeämässä aistien välittämiä ärsykkeitä. Ja kuitenkin: mitä muuta kuva on kuin vierasesine, kunnes kieli sen läpivalaisee ja saattaa mahdollisen maailman osallisuuteen.
Jos paljaaksi riisuttu kuvan taide johdattaakin itseensä sulkeutuvaan kieltäytymiseen, niin kirjoittamistani motivoi pyrkimys löytää yhteys toisiin kielellisiin olioihin. Kirjoitetussa kielessä on monessakin mielessä minun kotimaani. Moninkertaisesti vähemmistöihin kuuluvana koen, että kirjoittamalla voin luoda itselleni elintilaa, mielellistä maata jalkojeni alle. Muistelen Marguerite Duras’n sanoneen, ettei mitään ole olemassa, ennen kuin se on kirjoitettu. Tämä pätee pitkälti myös kuvan taiteeseen, sillä vallalla oleva ajattelun maailma on rakennettu ennen kaikkea sanoista.
Kirjoitan siitä, mistä en voi tehdä kuvia, ja teen kuvia siitä mistä en voi kirjoittaa.
Kuva ei kuitenkaan paljasta itseään kirjotuksen peilistä, ja onpa kirjoituksella aivan omatkin pyrkimyksensä. Ymmärrän kuvan ja kirjoituksen suhteen samalla tavoin kuin Lied-musiikissa laulun ja pianonsoiton suhteen: kyse ei ole laulun säestämisestä vaan kahdesta tasavertaisesti soivasta elementistä. Kirjoitan siitä, mistä en voi tehdä kuvia, ja teen kuvia siitä mistä en voi kirjoittaa.
Tunnen usein kiusausta unohtua kirjoittamisen pariin. Kirjoitus houkuttelee yhteismitalliselta näyttävällä merkitysjärjestelmällään ja hygieenisyydellään: ei keuhkoihin tunkeutuvia pienhiukkasia, ei turvarajat ylittäviä desibelitasoja. Ei kalliita varastointi- ja logistiikkakustannuksia eikä peruuttamattomia virheitä. Materia on hidasta ja hankalaa, siihen lähinnä kompastuu. Kirjoitus puolestaan säteilee jumalallista kaikkivoipaisuuden valoa. Jos minulla ei olisi kirjoitusta, en minä mitään olisi. Niinhän sitä jo koulussakin sanottiin: on opeteltava kommunikoimaan. On opittava se kieli, jota kollegat käyttävät. On sijoitettava itsensä verbaalin kielen mahdollistamiin rakenteisiin ja etsiydyttävä siihen valoon, joka mahdollistaa taiteilijan ja hänen taiteensa arvioinnin ja vastaanottamisen.
Joulukuussa 2008 olin jo toisella vuosikurssilla ja ehkä oppinutkin jotain, jos en taiteesta niin ainakin taiteilijana olemisen ehdoista. Päiväkirjaani oli ilmestynyt merkintä, jossa jälleen kerran lainasin Imre Kertésziä. Yöpöydältäni vuodesta toiseen löytyvä Kertészin Kaleeripäiväkirja on ollut mahdollisesti ratkaiseva syy sille, miksi aina uudelleen olen valinnut sekä kuvan että kirjoituksen.
5.12.2008 yöllä
Mahdottomuudesta.
Jos todellisuus on vain todellisuuden varjokuva, mitä on teksti, kysyy Kertész.
Jos hän tarkoittikin: jos on teksti, niin mikä on se todellisuus, jonka tekstistä on kyse.
Teksti ja kuvat: Savu E. Korteniemi
Vuonna 2010 Mustekalan toimitusneuvosto (nyk. kirjoittajakunta) peilasi suhdettaan taiteesta kirjoittamiseen Intohimo-teemanumerossa. Sen sijaan vuonna 2018 tuolloinen päätoimittaja Matti Tuomela kirjoitti blogissa oman kirjoitustyönsä intohimottomuudesta.
Lähteitä
Genet, Jean: Giacomettin ateljeessa. Taide 1987.
Genet, Jean: Kaihtimet. LIKE 1996.
Kertész, Imre: Kaleeripäiväkirja. Otava 2008.
Kundera, Milan: Pila. WSOY 2003.
Viitteet
[1] Jean Genet: Kaihtimet, s.108. Vrt. Genet: Giacomettin ateljeessa, s.14.
[2] Milan Kundera: Pila, s. 55.
[3] Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja, s. 83.