Kuvitelkaa Helsinki 20 vuotta sitten. Mistä silloin puhuttiin? Putin valittiin toiselle kaudelle ja Ukraina voitti Euroviisut. Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh puukotettiin kuoliaaksi ja Munch-museoon Oslossa tehtiin aseellinen ryöstö. Kiasma oli avattu, mutta Amos Rexistä, Oodista tai Kalasataman torneista ja Kohta -taidehallista ei tiedetty vielä mitään. Emma-museo oli sekin vasta suunnitteilla Espoossa. Taide-lehti oli ainoa suomenkielinen julkaisu, jossa käsiteltiin ajankohtaisia taidetta käsitteleviä kysymyksiä. Ja kyllä, netti oli alkanut ottaa enemmän ja enemmän kaistaa arjessamme.
Samalla ymmärrettiin, että verkkoympäristö voisi tarjota mahdollisuuksia, joihin maassa ei vielä oltu totuttu: helppoa jakelua, nopeutta ja moniäänisyyttä. Mutta myös kysymysmerkkejä oli ilmassa. Oliko kuvien jakaminen netissä laillista? Voitaisiinko aineistoja käyttää väärin? Mitä tämä kaikki merkitsisi tekijänoikeusnäkökulmasta? Ilmassa oli paljon epäluuloa ja pelkoa, mutta myös tulevaisuuteen kurkottavaa innostusta.
Asuin tuolloin itse kolmatta vuotta Lontoossa ja kirjoitin väitöskirjaani. Ranskalainen naapurimme jaksoi päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ilakoida ajatuksella, että naapurissa asuu henkilö, joka kirjoittaa tutkimustaan suomen kielellä. Hän ei osannut ajatella mitään yhtä turhanpäiväistä ja nauroi aina katketakseen (mutta kaikella rakkaudella).
Pidin myös tiivistä yhteyttä suomalaisiin kollegoihin. Muistan, kuinka eräänä päivänä Irmeli Hautamäki soitti ja halusi keskustella saamastaan ideasta. Irmeli oli 2000-luvun alussa vierailevana tutkijana Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa ja katsoi suomalaisen taidekeskustelun tilaa useammasta näkökulmasta. Hän näki tarpeen verkkojulkaisulle, jollaista Suomessa ei vielä ollut. Ja jotta Irmelin ajatus asettuisi oikeaan kontekstiinsa, on hyvä muistuttaa, että tuossa vaiheessa useimmat organisaatiot vasta harjoittelivat verkossa toimimista. Kotisivu oli kova juttu.
Seuraavalla Suomen reissullani istuimmekin sitten Irmelin kanssa Kappelin kahvilassa ja testasimme ajatusta verkossa ilmestyvästä, taidekritiikkiin keskittyvästä julkaisusta. Se oli mielestäni hyvä. Mietimme sitä, kuinka homma saataisiin käytännössä alkuun. Ja saatiinhan se. Toiminnalle luotiin hallinnollinen formaatti, haettiin rahoitusta, koottiin riittävä määrä innostuneita kirjoittajia ja lähdettiin liikkeelle. Pidimme tärkeänä, että julkaisulla olisi selkeä profiili, joka rakentuisi neljä kertaa vuodessa ilmestyvän teemanumeron sekä jatkuvasti päivittyvän ajankohtaisaineiston varaan.
– – jotta Irmelin ajatus asettuisi oikeaan kontekstiinsa, on hyvä muistuttaa, että tuossa vaiheessa useimmat organisaatiot vasta harjoittelivat verkossa toimimista. Kotisivu oli kova juttu.
Mustekalan alkuvaiheisiin pätee mielestäni ajatus siitä, että hyvät ideat saavat siivet alleen. Toiminnan käynnistämiseksi ei tarvita Roope Ankan rahasäiliötä. Sen sijaan kirkas idea, oikeat ihmiset ja usko yhdessä tekemiseen vievät pitkälle. Olennaista on innostuneisuus ja pitkäjänteisyys.
Mustekalan tapauksessa oli tärkeää, että Suomeen saatiin verkossa toimiva julkaisu, joka laajensi taiteesta kirjoittamisen mahdollisuuksia. Taidekritiikin kirjoittaminen oli perinteisesti melko harvoissa käsissä ja sitä pääsi tyypillisimmillään harjoittelemaan paikallislehdissä. Itse olin saanut kokeilla kritiikkien kirjoittamista Espoossa ilmestyvässä Länsiväylä-lehdessä. 1980-luvun lopussa jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella lehden omille käsikirjoitusliuskoille, joiden marginaaleissa oli ladontamerkinnät, ja vietiin toimitukseen. Sittemmin sain alkaa avustaa Taide-lehteä hiljattain edesmenneen päätoimittaja Jaakko Lintisen aikana. Tiesin omasta kokemuksesta, kuinka tärkeää oli päästä kirjoittamaan. Kirjoittamaan kun voi oppia vain kirjoittamalla.
Tänä päivänä tilanne on toinen mitä tulee aineistojen julkaisemiseen. Kuka tahansa voi kirjoittaa ja löytää lukijansa muun muassa sosiaalisen median jakelukanavien kautta. Väittäisin, että juuri tästä syystä Mustekalan kaltaisten huolella toimitettujen julkaisujen merkitys on kasvanut entisestään. Meillä tulee olla nyt ja tulevaisuudessa foorumeita, joilla taiteesta ja sen merkityksestä voidaan keskustella keskittyneesti, analyyttisesti ja moniäänisesti. Tämä tarjoaa myös lukijalleen paljon enemmän kuin somesälän plärääminen.
Selatessani Mustekalan arkistoa näen, kuinka suuri määrä kirjoittajia on antanut ajattelunsa näkyä ja kuulua parin vuosikymmenen aikana Mustekalan sivuilla. Varmasti paljon suurempi joukko, mitä Irmeli ja minä osasimme koskaan kuvitella. Näen aiheita, jotka olivat aikaansa sidottuja, ja aiheita, jotka nousevat perustellusti esiin uudestaan ja uudestaan. Ihan konkreettisestikin. Vuonna 2004 Ateneumissa järjestettiin Albert Edelfeltin 150-vuotisjuhlanäyttely, jossa kävi ennätysmäärä yleisöä. Mustekalassa keskusteltiin vilkkaasti suurnäyttelyistä ja niiden kokemisesta. Tämän kuluvan vuoden huhtikuussa Ateneum avaa taas Edelfelt-näyttelyn. Siitä tulee varmasti sukupolvikokemus – myös uusille Mustekalan kirjoittajille.
Teksti: Susanna Pettersson
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, joka on toiminut Ateneumin taidemuseon ja Ruotsin kansallismuseon johtajana. Kesäkuussa 2023 hän siirtyy Suomen kulttuurirahaston johtoon.
Kuva: Savu E. Korteniemi