Olin mukana Kulttuuriyhdistys Mustekalan toiminnassa vuosina 2008–2019. Aloitin kritiikkien kirjoittajana ja Mustekala.infon toimitusneuvoston jäsenenä. Ennen pitkää päädyin myös hallituksen jäseneksi, sitten varapuheenjohtajaksi ja lopuksi toimin yhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 2015 vuoden 2019 alkupuolelle. Puheenjohtajan toimen kanssa hoidin osan aikaa päälletysten myös rahastonhoitajan tehtäviä.
Kirjoittaminen lehteen oli vapaata ja vapaamuotoista; aihetta oli mahdollista itse ehdottaa ilman, että taiteenlajia, tyyliä ja näyttelyjen tai tapahtumien luonnetta rajoitettiin. Kirjoitukset lähetimme joko päätoimittajalle tai muille kirjoittajille toimitettaviksi, tai sitten toimitimme kukin itse omia tekstejämme. Osalla Mustekalan kirjoittajista oli käytössään tunnukset, joten saatoimme omatoimisesti ladata tekstit kuvineen verkkoon. Kirjoitusaikatauluista ja aihevalinnoista ei useimmiten ollut paineita, eikä arvioista 2010-luvun puolelle asti maksettu yleensä korvausta. Erikoisnumerojen artikkeleista sen sijaan maksettiin pieni palkkio, jonka saivat myös kullekin numerolle nimetyt toimittajat.
Sittemmin Mustekalan toimintaa varten anottiin ja saatiin ensin Opetus- ja kulttuuriministeriön ja myöhemmin Taiteen edistämiskeskuksen jakamaa kulttuurilehtitukea, mikä mahdollisti palkkioiden maksamisen myös kritiikkien kirjoittajille. Vuonna 2014 lehdelle myönnettiin 14 000 euron suuruinen taiteen valtionpalkinto.
Tukea saatiin myös erillisiin hankkeisiin kuten verkkosivujen kehittämiseen ja vuonna 2016 kritiikin mestarikurssin järjestämiseen. Suuren suosion saanut Kritiikkisilta-kurssi järjestettiin Helsingissä marraskuussa 2018. Kurssin vetäjinä toimimme minä ja Matti Tuomela, joka Petteri Enrothin ohella oli toinen Mustekalan päätoimittajista vuosina 2016–2019. Kritiikkisilta-hankkeeseen kytkeytyi myös Mustekalan järjestämä Chris Krausin vierailu Helsingissä 26.11.2018. Los Angelesissa asuva kirjailija, kriitikko ja kokeellisen elokuvan tekijä Kraus kutsuttiin puhumaan kirjailijatalo Villa Kiveen romaanistaan Summer of Hate (2012). Vierailun mahdollisti se, että Kraus viipyi Koneen Säätiön residenssitaiteilijana Saaren kartanossa Mynämäellä marras- ja joulukuun ajan. Kirjoitin myös blogin tapahtumasta ja Krausin tunnetuimmasta teoksesta I Love Dick (1997).
Olin väitellyt estetiikasta vuonna 2007 ja seuraavana vuonna aloitin estetiikan silloisessa oppiaineessa perusopintoihin kuuluvan taidekritiikin kurssin pitämisen. Lehden ja opetuksen kesken syntyi yhteistoimintaa, sillä tilanteen mukaan valikoima opiskelijoiden ajankohtaisia kritiikkejä julkaistiin Mustekalassa. Tekstit auttoivat tällöin tekijöitä ja myös itseäni hahmottamaan, miten kritiikki kirjoituksen lajina toimii, miten tekstejä toimitetaan ja millaisin kriteerein kirjoituksia julkaistaan.
Sahalahdelta Pariisiin
Vuosien varrella muutamat kritiikit jäivät erityisesti mieleen. Vuoden 2009 syksyllä näin Kluuvin galleriassa kovassa nosteessa olleen Anssi Kasitonnin näyttelyn, jossa oli esillä hänen tuore Masa-videonsa. Masassa, tarinassa hengen ja ruumiin emansipaatioon pyrkivästä marsusta, tunnistin välittömästi sekä läpimurtoteoksen että klassikon ainekset. Anssi Kasitonnin ja Maria Stereon musiikin säestämässä animaatiossa marsun kohtalo jää avoimeksi, kun vaihtoehdoiksi kiteytyvät vapaus tai kuolema. Kirjoitin Kasitonnin näyttelystä Mustekalaan ja sain taiteilijalta ilahduttavan yhteydenoton. Saman vuoden 2010 syksyllä kävin haastattelemassa Kasitonnia ja Stereota heidän kotonaan Kangasalan Sahalahdella, sillä olin lupautunut kirjoittamaan Taide-lehteen artikkelin kuvataiteilijoista, jotka ovat myös muusikoita. Miten asiat vaikuttivat toisiinsa, tätä on vaikea tietää, mutta vuonna 2011 Anssi Kasitonni valittiin Ars Fennica -palkinnon saajaksi ja sain sarjakuvataiteilija Ville Pirisen ohella tilaisuuden kirjoittaa tekstin hänen tuotannostaan palkinnon yhteydessä julkaistuun kirjaan. Ars Fennica -näyttely videoineen ja veistoksineen oli esillä Amos Andersonin museossa. Kasitonnin uralla on myöhemmin tapahtunut paljon, ja vuoden 2022 kesällä seurasi suuri näyttely Helsingin Taidehallissa.
Suomen arvostelijain liitto SARV myönsi minulle vuonna 2016 apurahan, jolla matkustin keväällä 2017 näyttelykäynnille Pariisiin. Kokemuksista kirjoitin Mustekalaan laajahkon tekstin ”Kiven sisästä katseen kohteeksi – näkyvää ja näkymätöntä taidetta Pariisissa”. Vierailin Pompidou-keskuksessa Cy Twomblyn (1928–2011) näyttelyssä ja vaihtuville nykytaidenäyttelyille omistetussa Palais de Tokyossa. Siellä pysyvän vaikutuksen tekivät Abraham Poinchevalin teokset, jotka samanaikaisesti ruokkivat klaustrofobiaa ja tarjoavat paikkoja suojaksi maailman pahuudelta. Piiloutumishalun kaksiteräisyys osoittautui kritiikissäni poliittiseksi kannanotoksi:
”Ensimmäinen vastaan tuleva teos on ranskalaisen Abraham Poinchevalin Pierre (Kivi, 2017), jonka jälkeen kaikki muu näyttelytiloissa koettu uhkaakin jäädä sivuosaan. Poincheval (s. 1972) on tullut tutuksi performansseistaan, joissa hän on jäänyt omien teostensa vangiksi: vuonna 2015 hän lipui La bouteille -teoksessaan (Pullo) Rhône-jokea pitkin jättikokoisessa suljetussa lasipullossa. Runsaat kaksi vuotta sitten Palais de Tokyossa oli esillä Ours (Karhu, 2014), täytetty karhu, jonka sisään rakennetussa asumuksessa Poincheval eli kahden viikon ajan noudattaen karhujen ruokavaliota. Viime vuonna La vigie urbaine -performanssissaan (Kaupungin vartiotorni) taiteilija oleili pariisilaisen Gare de Lyonin rautatieaseman edustalla 20 metriä korkean pylvään päälle rakennetulla minimaalisella tasanteella kuuden päivän ajan.
Pierre jatkaa ihmisen fyysisen ja psyykkisen sietokyvyn koettelun problematiikkaa, mutta tällä kertaa taiteilijan koettelemukset ovat radikaalimpia kuin karhun sisuksissa. Kuluvan vuoden [2017] helmikuun 22. päivästä maaliskuun ensimmäiseen päivään asti Poincheval nimittäin istui 12 000 kiloa painavan halkaistun kiven sisässä. Tästä on esillä performanssia dokumentoiva video. Kalkkikivilohkareeseen koverretut istumatilat ovat myös katsojan kokeiltavissa. Kiven sisus paljastaa, että liikkumavara on olematon. Taiteilija on saanut happea katon tuulettimesta ja säilönyt jätöksensä kiven sisään. Ravintoa ovat antaneet kuivatut ruoat ja geelimäiset juomat. Jo hetken koeistunta paljastaa kaikkea muuta kuin miellyttävän kokemuksen liikkumattomuudesta ja pimeydestä. Pierre osoittaa ruumiillisesti, millaista kenties on elämä täydellisessä eristyksessä, jossa liikahtaminenkin on mahdotonta. Se saa ajattelemaan kertomusta Jeesuksen pääsiäisaamuna avatusta haudasta ja uskonnollisten erakkojen elämää luolissa. Olo kiven sisässä muistuttaa sivullisuudesta, yhteisöstä karkottamisesta ja väkivallasta: vankeuden käsitteestä, poliittisesta piileskelystä ja pakolaisuudesta, hitaasta kidutuksesta kahlitsemalla. Toisaalta ulkomaailman pois sulkeva läpitunkematon kivi toimii turvapaikkana ja pommi- ja ydinsuojien lailla. […]
Teoksissaan Poincheval jatkaa 1960- ja 1970-lukujen fyysistä kestokykyä käsitteleviä performansseja. Toisin kuin performanssin nimissä käsivarteen ammuttu Chris Burden tai musiikin tahtiin itseään kiduttanut Bob Flanagan Poincheval muuntaa kärsimyksen aktiivisesta ja hetkellisestä teosta passiiviseksi sietämiseksi hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi Marina Abramović teoksissaan. Sietäminen on yksi mahdollinen kuva nykytodellisuudesta ja ehkä nykyisyydestä kaikkina aikoina: jos aikoo elää, todellisuutta on vain kestettävä. Samalla Poinchevalin päivästä toiseen liikkumatta istuva figuuri on kuin toisinto Samuel Beckettin näytelmien hahmoista, moderneista subjekteista, joiden osa on ikuinen odotus kuoleman edessä.”
Kritiikkejä joka kesä: Mäntän kuvataideviikot
Kirjoitin vuodesta 2008 alkaen Mustekalaan kuvataidekritiikkejä vaihtelevaan tahtiin ja osallistuin erikoisnumeroiden tuottamiseen sekä niiden kirjoittajana että toimittajana. Suurin ja melko pitkäkestoinen kriitikonurakka olivat Mäntän kuvataideviikkoja käsittelevät arviot, joita tein vuosina 2010, 2012 ja 2014–2019. Näyttelyt ja niiden kritiikit heijastavat ehkä omalla laillaan taiteen muutoksia vajaan kymmenen vuoden aikana, vaikka oma merkityksensä on luonnollisesti myös vuosittain vaihtuvilla kuraattoreilla.
Noin kymmenen vuoden ajanjakso ei ole pitkä, mutta sen aikana mielestäni yhtäältä taiteen käsitteellisyys, taiteen tekemisen ja vastaanoton ehtojen tarkastelu ja kansainvälisyys alkoivat korostua uudella tavalla. Kuvataiteilijat omaksuivat uusia lähestymistapoja, jotka yhä edelleen ovat keskustelussa ajankohtaisia: vähemmistöt, poliittisuus ja ekologia ovat alkaneet erottua taiteen teossa entistä enemmän varsinkin 2010-luvun loppupuolelta lähtien.
On silmiä avaavaa palauttaa mieleen kritiikkejä, artikkeleita, blogitekstejä ja muistoja toimitus- ja hallitustyöstä nyt, kun työstäni verkkolehdessä ja kulttuuriyhdistyksessä on kulunut jo muutamia vuosia.
Vuoden 2010 Kuvataideviikkojen aiheena oli monitulkintainen Kauhea ilo. Tulkitsin kuvataiteilija Annu Vertasen kuratoimaa näyttelyä taiteen vastaanoton näkökulmasta:
”’Kauhea ilo’…? Mäntän kuvataideviikkojen nimi virittää odotukset riipaisevasta mielihyvästä, jostakin ylevän kaltaisesta tunteesta, jossa tuska sekoittuu nautintoon, mielihyvä kipuun. Asteikon molempia ääripäitä on nähtävillä, mutta kokonaistunne on jotenkin vaimeampi kuin nimen tunnekuohut antavat olettaa. On nykytaidetta, joskus kammottavampaa, toisinaan iloista, mutta ennen kaikkea siltä väliltä, sävykkäämpää. […]
Vai onko kauhea ilo kokemus nykymaailmasta ylipäätään, kuten Vertanen tuntuu viittaavan näyttelyteksteissään? Edellyttävätkö kokemukset toistensa vastakohtia ollakseen jotakin?
Kiinnostavaa ja valtavirrasta poikkeavaakin on se, että grafiikan osuus korostuu tämän vuoden kuvataideviikoilla. Jonkinlainen – osittainen – teema hahmottuu mielestäni juuri teoksissa käytetyn välineen kautta, sillä Mäntän taiteilijoiden materiaalit tavallaan antavat katsojalle jotakin muuta kuin tämä odottaisi. […]
Mutta vieläkään – nimi ’Kauhea ilo’ ei päästä irti. Oksymoron on enemmän kuin osiensa summa. Jos kauheus on muun muassa taiteenkin ilmentämän todellisuuden hirvittävyyttä, miten sitten ilo tulee tulkita? Onko se tekemisen iloa? Katsomisen? Vai tietysti molempia? Ja onko niin, että pyrkimys ymmärtää taidetta, antaa sen koko ilolle liian monta nimeä, on kauheaa: rajarikkomus, liioittelua? Mäntässä puhuvat moninaisuus ja kokijan valinnanvara, mikä suuressa näyttelykokonaisuudessa aivan erityisesti ilahduttaa.”
Vuonna 2012 otsikoin arvioni ”Keräilijän unelmat” ja pohdin näyttelystä heijastuvaa taiteilijan asemaa:
”Tämänkesäisten Mäntän kuvataideviikkojen teema on Löytäjä saa pitää. Ilona Valkosen kuratoimassa näyttelyssä onkin kysymys löydöksistä ja niiden merkityksestä taiteelle: ideoiden jäljittämisestä, valmiiden esineiden uudesta käytöstä ja taiteilijan Midaan kosketuksesta, joka muuntaa – joko konkreettisesti tai katsojan silmissä – asiat toisiksi.
Mäntän Pekilosta löytyy keräilykohteita, hylättyjä esineitä, romuja, roskaa ja jätettä. Löytötavaraa on hyödynnetty etenkin installaatioissa, jotka ovat tällä kertaa kuvataideviikoilla näyttävästi esillä. Tästä näkökulmasta näyttelyllä on väljän ekologinen teema, vaikka tekijät eivät tuokaan ympäristönsuojelua ilmi kovin poliittisesti. Ei myöskään nähdä iskulauseita, vaan enemmän on esillä ihmisen toiminnan, kulttuurin ja taiteen suhde luontoon. Hahmottuu kysymyksiä siitä, miten taideteos syntyy: onko taide perusluonteeltaan löytämistä, havaitsemista, asioiden sijoittamista uuteen yhteyteen? Kenen ovat taideteosten ideat, ja saako löytäjä pitää ne? Mikä on taiteessa omaa? Edelleen: mikä riittää taiteelliseksi löydöksi, mikä tekee havainnosta ja readymade-keinoin kierrätetyistä kohteista taidetta ja… modernistisesti uutta. Näyttää kuin Mäntän teemana olisi jonkinlainen nykyhetken arte povera. […]
Luonnon ja kulttuurin kierrätys heijastuu useissa muissakin teoksissa.Janne Nabbin ja Maria Teerin Paviljonki on ikään kuin vastapari [Emma] Helteen Muistiinpanoille. Nabb ja Teeri ovat koonneet installaatioksi Pekilon varastoista ja lähiympäristöstä jäänteitä, romua ja muita esineitä. Näin keräilevä taiteilija osoittautuu arkeologin kaltaiseksi tutkijaksi. Onko myös taiteilijan tehtävä todellisuuden tarkkailu, sen osatekijöiden kokoaminen, tallennus ja jäsentely?”
Vuonna 2014 otsikoin Mäntän kritiikkini ”Pop, kerma ja sokeri”. Siinä kirjoitin kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen kuratoimien Kuvataideviikkojen lisäksi vasta avautuneen Serlachiuksen taidemuseo Göstan SuperPop!-avajaisnäyttelystä.
”SuperPop!-näyttely on rohkea ratkaisu, sillä se aloittaa uuden paviljongin toiminnan teemanäyttelyllä sen sijaan, että esiteltäisiin säätiön omia kokoelmia. Osasyy tähän lienee se, että Serlachiuksen taidesäätiö on tosiasiassa vasta aloittamassa nykytaiteen keräilyn. Kuraattorina SuperPop!:ille on toiminut kriitikko Timo Valjakka.
Ennakkoon sanomalehdissä on kirjoitettu jo Riiko Sakkisen nokkelasta ja samalla helposti avautuvasta MuNA – Museum of No Art -installaatiosta. Teos tekee pilaa nykytaiteen ja museoiden vaarasta liueta ylikansalliseen elämystuotannon kulutusvirtaan. Sakkisen rakennus rakennuksessa, ufoa muistuttava ’museo’, saattaisi ilmeisellä arkkitehtonisella kokeilevuudellaan nostattaa wow-tunnelman – tai nostattaisi, jos ei olisi koomisen pieni. MuNA:ssa ei ole taidetta vaan ainoastaan oheistuotteita, terästauluun kaiverrettua informaatiota ja hieman museopedagogiikkaa. Museo luo käsitteellisen tilan, jossa ei ole mitään nähtävää. Samalla teoksessa voi nähdä jopa nykyisille taiteen ja taidemaailman sosiaalista rakentumista koskeville teorioille osoitetun kommentin. Myydäänkö taiteen nimissä yhä useammin ideoita ja osallistumista, ei-mitään? Ovatko museon tärkeimpiä kohteita esineet kaupan puolella? Sakkinen on tilannut museoonsa teoksia taiteilijoilta, mutta ne eivät ole rakennelman seinien sisällä vaan sen ulkopuolella. Taideteosten tehtävänä on nyt mainostaa MuNA:a ja tuoda sille julkisuutta. […]
Pekilossa, entisessä tehdasrakennuksessa, pidetyn näyttelyn Joenniemi on nimennyt otsikolla Hetkinen. Moniselitteinen nimi ei herätä vahvoja odotuksia. Sen lausujan äänenpainoista riippuu, miten tämän tahtoo ymmärtää. Kyse saattaa olla niin katkoksesta keskustelussa kuin ajallinen tuokio, hetki taiteen todellisuutta.”
Pienimuotoiseksi luonnehtimassani näyttelyssä jäi mieleen etenkin Dave Bergin kolmiulotteinen videoinstallaatio Whatever II. Teos heijasti koulukiusaamisen aihetta, josta viime vuosina on puhuttu yhä useammin:
”[Installaation] imuun vievät sekä sanallisen kerronnan että kuvien assosiatiivisuus, unen logiikka, jossa mikään ei ole itsestään selvää mutta vaikuttaa silti täysin luonnolliselta. Teos viittaa yhä edelleen keskustelua ansaitsevaan aiheeseen, koulukiusaamiseen. […]
Suuria taiteellisia tai yhteiskunnallisia väitteitä ei välttämättä synny. Kuvataideviikolla teokset saavat olla teoksia. Taidemaailmassa, jossa valta-asemista kisaavat diskurssit ja näkötavat, keskittyminen taiteeseen on omalla laillaan hyvinkin tervetullutta. Onko kyseessä taidetta itseään vai taidetta taiteen jälkeen? Tämä on katsojan päätettävissä.”
Vuoden 2015 arviolle annoin otsikoksi ”Vieraan monet kasvot”. Kun tekstiä Kuvataideviikkojen Uusi nykyisyys -näyttelystä lukee vuonna 2023, näyttää, että historia toistuu syklisesti:
”Ukrainan ja Kreikan kriisit, pitkäaikaistyöttömyyden kasvu ja pettymys kylmään kesään ovat saaneet hetkeksi väistyä, kun julkinen keskustelu on heinäkuun loppupuolella kääntynyt kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-päivityksiin. Englanninkielisessä 24.7. julkaisemassaan Facebook-tekstissään Immonen kertoi muun muassa haaveilevansa ’vahvasta valtiosta, joka selättää painajaisen nimeltä monikulttuurisuus’ ja taistelevansa ’loppuun asti kotimaamme ja yhden aidon Suomen kansan puolesta’. Sanojensa vakuudeksi Immonen vannoo, että ’monikulttuurisuuden painajainen’ on tulossa ennen pitkää tiensä päähän. […]
Mäntän kuvataideviikkojen Uusi nykyisyys -näyttely osoittautuu kesän kohun keskellä yllättävän ajankohtaiseksi. Kahden kuvataiteilijan, Kalle Hammin (1969) ja Dzamil Kamangerin (1948), kokoamassa näyttelyssä esitellään paljolti Suomessa toimivien, taustaltaan kansainvälisien taiteilijoiden teoksia. Kuraattorit luonnehtivat näyttelyä siten ”transkulttuuriseksi”, eri kulttuuripiirien rajat ylittäväksi. Monikulttuurisuus on kokonaisuuden rikkaus. Voi myös ajatella, että rikkauden lisäksi kulttuurien vuorovaikutus on nykyisin vieläkin enemmän, olosuhde ja yhä useammille työskentelyn ehto. Voi vain ajatella eri maalaisten taideopiskelijoiden opiskelijavaihtoa Suomessa, suomalaistaiteilijoiden opiskelua ulkomailla ja hakeutumista residensseihin. Taidematkailua harrastavat niin taiteen ammattilaiset kuin yleisökin.
Jos maan rajojen ulkopuolelta omaksutut vaikutteet eivät ole erikoisuuksia – eivätkä ehkä ole koskaan olleetkaan – Uusi nykyisyys -näyttelyn voi tulkita tarkastelevan jotakin, joka merkitsee enemmän kuin maiden ja kansallisuuksien maantieteelliset rajat. Kysymykseksi hahmottuukin se, mitä on kokemus vieraudesta ja kääntäen: mikä on omaa. Monille taide kaikkineen on tuntemattomien asioiden kohtaamista, mutta tuomalla esiin taustaltaan ei-suomalaisia taiteilijoita näyttely tekee vierauden kysymyksestä pohjia myöten poliittisen: kenellä on valta määritellä, kuka meistä kuuluu joukkoon? Ovatko vieraan, saman ja oman kaltaiset käsitteet pysyviä vai ennemminkin tilannesidonnaisia, suhteellisia ja muuttuvia olotiloja, joiden sisällöstä vastaa se, jolla on sosiaalinen ja taloudellinen mahdollisuus lausua ääneen normaalin rajat? Voiko olla, että ’vieras’ näyttää vieraalta esimerkiksi minulle ja sinulle, mutta omaa ja tuttua jollekin toiselle? Miten identiteetit määrittyvät, mikä on omaa jokaiselle henkilökohtaisesti ja onko yleistä omaa ja vierautta? Mitä on olla samanlainen, mitä merkitsevät ero ja erilaisuus? Kuka säätää normit ja mihin ne perustuvat, vai saattavatko monet maan tavat olla ehkä vain satunnaisia ja tottumusten tuotetta? Mistä syntyvät tunteet muukalaisuutta kohtaan? Ja vielä: onko yhä olemassa jotakin, joka nyky-Suomessa tunnistetaan kansalliseksi taiteeksi? Onko taiteen ja koko elämän alalla olemassa jotakin, joka kuuluu juuri meille ja joita ’muut’ eivät voi koskaan tavoittaa? Tiedetäänkö, keitä ovat ’me’?”
Näyttelyn suunta muuttui vakavahenkisestä irtonaisempaan suuntaan vuonna 2016, jolloin otsikoin arvioni ”Lucy, puutarhatonttu ja Gulliverin matkat”:
”Kuvataiteilija, vuoden 2011 Ars Fennica -palkinnon voittaja Anssi Kasitonni (s. 1978) kuratoi tämänvuotisen Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyn.
Näyttelyn tunnus on Kommandona. Nimellä on kaksi merkitystä: se viittaa tietysti taiteen iskujoukkoihin, mutta englanninkielinen sanonta going commando tarkoittaa myös liikkumista ilman alushousuja, valmiina suoraan toimintaan ja antamaan kaikkensa. Kommando ei niinkään ole etujoukkojen, avantgarden, rintamamies kuin raja-aitoja ongelmitta ylittävä ja tilannetajuinen sissi.
Kasitonnin kokoamat teokset jakautuvat nekin jollakin tavalla kahteen ryhmään. Toisaalta valikoimaan kuuluu katsaus ’vakavasti otettavaan’ nykytaiteeseen, toisaalta teoksiin, jotka katsoja ensi näkemältä yhdistää populaarikulttuuriin ja joiden taustaa voi hakea musiikin, sarjakuvien, tv-sarjojen ja elokuvien undergroundista. Kommandona-näyttely kuitenkin osoittaa, että luottamalla tällaisiin näköisjakoihin kriittinen katsoja joutuu lopulta tekemään pilaa itsestäänkin – Kasitonnin kokonaisuus näyttää, että luokittelut ovat ylitettävissä kevyesti jokaisessa teoksessa, kaikessa, mitä halutaan kutsua taiteeksi tai sen kritiikiksi. Voi jopa arvella, että Kommandona kartoittaa sitä, mihin käsitykset tämän hetken ’taiteesta’ ja ’nykytaiteesta’ perustuvat.”
Vuonna 2017 kirjoitin yhteiskritiikin neljästä Pirkanmaan kesänäyttelystä. Mäntän kuvataideviikkojen Kesä-näyttelyn kuraattorina toimi kuvataiteilija Pirjetta Brander. Pohdin teeman ulottuvuuksia, jotka johtivat poliittisiinkin kannanottoihin:
”Parhaiten Kesä-teema näkyy Pekilon pohjakerroksen teoksissa, joissa taiteilijat tulkitsevat vuodenajan valoa, värejä, esineitä ja koko kesäajan aikaansaamaa olotilaa. Kaikki tietävät, että kesäaika on lyhyt, ja juuri siksi se latautuu lukuisin odotuksin, jotka vuosi toisensa jälkeen saattavat paljastua epärealistisiksi. Kesällä tuntuu olevan mahdollista kaikki se, mikä muulloin jää odottamaan parempia aikoja. Kesä on potentiaalisuuden aikaa – ja juuri siinä, tavoittamattomassa ja toteutumattomassa luonteessa, on ehkä kesän ydin: milloinkaan kesä ei riitä kaikkeen, tuskin milloinkaan kesä on yhtä kaunis kuin muistoissa tai haaveissa. Melkein aina kesä päättyy kesken. Näyttely osuukin katsojan kaipuuseen juuri tänä vuonna: se tuo esiin loppumattoman halun lämpöön ja aurinkoon. […]
Kesä-näyttelyssä on myös poliittinen vire. Parhaiten se näkyy luontoon ja ympäristöön kytkeytyvissä, usein hienovaraisissa kannanotoissa, mutta ehkä suoremmin Otso Höglundin Suggestion for enhancing the tourism trade -sarjan valokuvakollaaseissa. Siinä kaikkialle ulottuva Suomi 100 -teema on saanut uudet, yhtä aikaa lokaalit ja globaalit kasvot. Höglund kysyy – luonnollisesti roiman ironian keinoin – millä tavoin voitaisiin tehdä Suomesta vetovoimainen maailman nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa nationalismi ja populismi niittävät suosiota. Lippuja ja julisteita muistuttavissa teoksissa Höglund esittelee idean arjalaismyönteisestä Suomesta, jossa joulupukkikin osoittaa sympatiaa tuohiselle hakaristille ja jossa voi suunnistaa sosiaalisesti, poliittisesti ja etnisesti jakautuneessa maassa. Ironista on tietysti myös se, että näin visioitu dystopia ei ole välttämättä pelkkää dystopiaa – ei enää kovinkaan kaukana suunnasta, johon jytkyjen viitoittama kehitys osoittaa.”
Poikkeuksellisen lämmin vuosi 2018 tuotti arvion nimeltä ”Kuuman kesän taidetta”, jossa tunnistin geopoliittisia lähtökohtia:
”Mänttäläislähtöisen kuraattorin, galleristin ja kriitikon Veikko Halmetojan (s. 1977) kokoaman taidetapahtuman otsikko on Kartasto. Nimi antaa mahdollisuudet moneen – nykytaiteen kartoittamiseen, kävijän panemiseen taiteen kartalle, maantieteeseen ja maaston merkkeihin. Kartasto sisältää myös ajatuksen yleistyksestä: kartta abstrahoi pinnanmuodot, antaa niille yhteiset tunnusvärit, muuntaa kolmiulotteisen kaksiulotteiseksi ja tekee yksityiskohdista yleisiä merkkejä. Jään miettimään, ilmentääkö Kuvataideviikot samankaltaista laajaa, maanpinnan yläpuolelta tarkkailevaa katsetta kuin on kartantekijän suhde maisemaan. Ei ehkä niinkään; Halmetojan näyttely ei teoretisoi eikä etäännytä teoksia käsitteellisesti. Ennemminkin ne näyttävät sanottavansa lähietäisyydeltä, jolloin katsojan on keskityttävä toisistaan eroavien teosten yksityiskohtiin ja siihen, mikä on kussakin työssä merkityksellistä. Mukana on tuttuja nimiä mutta myös yllätyksiä; nykyhetken taiteen keskiarvoa tai best of -kokoelmaa ei kuraattori ole pyrkinyt hakemaan, ja näin vaikuttaakin hyvältä. […]
Poliittista sanomaa näyttelystä löytää useassa muodossa. Tampereen yliopiston tutkija Saara Särmän teos Alalaita muistuttaa #Metoo-kampanjasta. Särmä on tulostanut teokseen itselleen osoitettua nimetöntä vihapuhetta, jonka kielenkäyttö järkyttää – samalla teokseen kuuluvat sievät kuvat mahdollisesti tulkitsevat sitä, millaisiksi tyttöjen saatetaan odottaa kasvavan vielä nykyäänkin. Kuilu kansalaisten kirjoitusten ja yleisten ihanteiden välillä on syvä.”
Toisaalla pakolaisuus, kansallisuusaatteet ja ympäristö pääsivät esiin muun muassa EGSin, Stefan Bremerin ja Antti Nyyssölän teoksissa. Totesin myös: ”Ajankohtaista poliittisuutta edustavat Kaj Stenvallin Vladimir Putinia ja Donald Trumpia kuvaavat maalaukset. Ankanpäät ovat vaihtuneet suurvaltapoliitikkojen hahmoihin, joiden surkuhupaisuus eri rooleissa ei jätä tulkinnan varaa.”
Toistaiseksi viimeinen Mäntän kuvataideviikkojen kritiikkini käsitteli vuoden 2019 näyttelyä, saamelaistaustaisen video- ja valokuvataiteilija ja elokuvaohjaaja Marja Helanderin (s. 1965) kuratoimaa Ihmisen aika -kokonaisuutta. Otsikkoni oli Luonto ja ihmisen taide. Esitin, että Ihmisen aika oli yhtäältä tulkittavissa historian ja kulttuurin aikakaudeksi, mutta toisaalta:
”Huomattavasti rajatumpi aihepiiri on käsillä, jos Ihmisen aika ymmärretään jälkihumanististen teorioiden tarkoittamaksi antroposeeniksi. Antroposeenillä tarkoitetaan väljästi määriteltyä geologista aikakautta, joka on koittanut 1800-luvun teollisen vallankumouksen seurauksena tai viimeistään 1900-luvun puolivälin ydinasekokeiden jälkeen. Antroposeeniä edelsi holoseeni, joka alkoi jääkauden väistyessä noin 12 000 vuotta sitten. Holoseeniin verrattuna antroposeeni on ihmisen aikaa kaikin tavoin, sillä sen kestäessä ihmisen toiminta on muuttanut havaittavasti luontoa ja jopa maapallon geologista rakennetta. Katkos antroposeenin ja sitä edeltävän ajan kesken ei siten ole ollut miljoonien vuosien evoluution kaltainen tulosta, vaan äkillinen ja väkivaltainen murros, jonka aiheuttajana on ensimmäistä kertaa ihmisen toiminta. Tätä aluetta ja sen laajentamista Marja Helanderin kokoamat teokset näyttävät usein heijastavan.
Jo ennen antroposeenin syntymää on kuitenkin ollut olemassa taidetta. Geologiasta ja fossiileista poiketen juuri taiteen kehitys on alun alkaenkin ollut juuri ihmisen aikaa: kulttuuria, päämääriin tähtäävää toimintaa, aktiivista valintojen tekoa ja taiteen sisäisten vallankumousten tuottamista. Näiden tarkasteluun myös Ihmisen aika -näyttely keskittyy. […]
Luonnon ohella Ihmisen ajan taiteilijat tarkastelevat myös kulttuurin piirteitä, joiden lähtökohtana on Pohjois-Suomi ja saamelaisuuden asema nykypäivänä. Tässä mielessä Helanderin kokoama näyttely on poliittinen, joskaan näkymät pohjoisen todellisuuteen eivät muodosta erillistä osuutta tai välttämättä edes yhtenäistä teemakokonaisuutta.”
On silmiä avaavaa palauttaa mieleen kritiikkejä, artikkeleita, blogitekstejä ja muistoja toimitus- ja hallitustyöstä nyt, kun työstäni verkkolehdessä ja kulttuuriyhdistyksessä on kulunut jo muutamia vuosia. Yhteistyö, kontaktit taiteen tekijöihin, kirjoittajiin ja näyttelypaikkoihin, järjestelyt ja velvollisuudet olivat kaikki antoisia, vaikka elämä niiden keskellä on tietenkin eri asia kuin katsominen taaksepäin, jolloin tapahtumien yksityiskohdat ja vivahteet alkavat jo sulautua yhteen. Voi sanoa, että vuodet Kulttuuriyhdistys Mustekalassa ja verkkolehdessä avarsivat näkymiä taiteen sanallistamiseen, toimitustyöhön, julkaisemiseen, taidemaailmaan ja sen katvealueille, mutta myös talous- ja taidehallintoon ja projektinjohtoon. Lämpimät kiitokset kaikille.
Teksti: Martta Heikkilä
Kirjoittaja on estetiikan dosentti, jolle on hiljattain myönnetty Suomen Estetiikan Seuran Yrjö Hirn -palkinto.
Kuvat: Savu E. Korteniemi
Artikkelissa viitatut tekstit
Blogi
”’Ja kaikki mitä kirjassa tapahtuu, tapahtui oikeastikin’ – Chris Kraus ja toden tuntuinen kirjoitus”, 31.1.2019, https://mustekala.info/blogit/ja-kaikki-mita-kirjassa-tapahtuu-tapahtui-oikeastikin-chris-kraus-ja-toden-tuntuinen-kirjoitus/
Kritiikit
”Marsun murheita, videoiden parhaita – Anssi 8000 Kluuvin galleriassa”, 2.10.2009, https://mustekala.info/kritiikit/marsun-murheita-videoiden-parhaita-anssi-8000-kluuvin-galleriassa/
”Taiteilijasta artistiksi – rockin ja kuvataiteen liitto”, Taide 2010: 6, s. 6–11
”Kiven sisästä katseen kohteeksi – näkyvää ja näkymätöntä taidetta Pariisissa”, 3.4.2017, https://mustekala.info/kritiikit/kiven-sisasta-katseen-kohteeksi-nakyvaa-ja-nakymatonta-taidetta-pariisissa/
”Yllättäviä kuvia, iloisia rajanylityksiä Mäntän kuvataideviikoilla”, 26.7.2010 – XV Mäntän kuvataideviikot: Kauhea ilo, 13.6.–22.8.2010, https://mustekala.info/kritiikit/yllattavia-kuvia-iloisia-rajanylityksia-mantan-kuvataideviikoilla/
”Keräilijän unelmat”, 16.7.2012 – XVII Mäntän kuvataideviikot: Löytäjä saa pitää, 10.6.–31.8.2012, https://mustekala.info/kritiikit/kerailijan-unelmat-mantan-kuvataideviikot-2012
”Pop, kerma ja sokeri – Mäntän kuvataideviikot ja Serlachiuksen taidemuseon avajaisnäyttely”, 14.7.2014, XIX Mäntän kuvataideviikot: Hetkinen, 15.6.–31.8.2014, https://mustekala.info/kritiikit/pop-kerma-ja-sokeri-mantan-kuvataideviikot-ja-serlachiuksen-taidemuseon-avajaisnayttely/
”Vieraan monet kasvot – Mäntän kuvataideviikot pohtivat ihmisten ja kulttuurien eroja”, 3.8.2015, XX Mäntän kuvataideviikot: Uusi nykyisyys / New Present, 14.6.–31.8.2015, https://mustekala.info/kritiikit/vieraan-monet-kasvot-mantan-kuvataideviikot-pohtivat-ihmisten-ja-kulttuurien-eroja/
”Lucy, puutarhatonttu ja Gulliverin matkat”, 10.8.2016, XXI Mäntän kuvataideviikot: Kommandona, 12.6.–31.8.2016, https://mustekala.info/kritiikit/lucy-puutarhatonttu-ja-gulliverin-matkat-xxi-mantan-kuvataideviikot-kommandona/
”Kesä näyttelyissä”, 10.8.2017, XXII Mäntän kuvataideviikot: Kesä, 11.6.–31.8.2017, https://mustekala.info/kritiikit/kesa-nayttelyissa/
”Kuuman kesän taidetta”, 9.8.2018, XXIII Mäntänä kuvataideviikot: Kartasto, 17.6.–31.8.2018, https://mustekala.info/kritiikit/kuuman-kesan-taidetta/
”Luonto ja ihmisen taide”, 17.8.2019, XXIV Mäntän kuvataideviikot: Ihmisen aika, 16.6.–1.9.2019, https://mustekala.info/kritiikit/luonto-ja-ihmisen-taide/