Tämä teksti on yhdessäajateltu ja -keskusteltu Taideyliopiston Kuvataideakatemian, Aalto-yliopiston sekä Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen ja taidehistorian opiskelijoiden kanssa.
Kollektiivisuudesta, kompleksisuudesta
Kun ajattelee tulevaisuuksia, saattaa ajatella reittejä. Sitä, kuinka valinnat ja liike piirtyvät poluiksi, uomiksi, repeämiksi, silloiksi ja virroiksi. Kielitoimiston sanakirjan mukaan kartalla tarkoitetaan skaalattua, yksinkertaistettua ja selitettyä piirrosta alueesta. Kartan ajatellaan alkavan jostakin ja päättyvän johonkin, auttavan siirtymään selkeästä pisteestä toiseen, olevan selkeästi määritelty, valmis ja lopullinen.
Voisiko kartta kuitenkin olla jotakin muutakin? Siis jotakin, joka ei olisi valmista ja staattista, vaan nesteentapaista, tilanteista ja monisuuntaista; toistensa läpi ja päälle sukeltavien aallokkojen tavoin jatkuvasti liikkeellä, kompleksisuuden ylistystä?
Yksi vaihtoehto karttojen tarkasteluun on feministiteoreetikko Rosi Braidottin tapa puhua kartografioista. Braidotti korostaa lineaarisuuden ja objektiivisuuteen pyrkimisen häiritsemisen olennaisuutta sekä tietämisen verkkomaisuutta, osittaisuutta ja hajanaisuutta. Monikeskuksisuus ja rihmastomaisuus eivät yksinkertaisesti ole yksiselitteisiä eivätkä käsiteltävissä yksin. Liike, toiminta ja muutos on mahdollista ainoastaan, kun ymmärrämme olevamme ja tulevamme joksikin toisten kanssa.[1]
Yritys mahduttaa ja ahtaa laajoja moniulotteisia kokonaisuuksia yksiin käsityskyvyiltään rajallisiin aivoihin on silkka mahdottomuus ja johtaa sairastuttaviin yksinäisyyksiin: tarvitsemme toisiamme perinpohjaisesti.
Usein kartoissa kuvataan erilaisia omistajuuksia, kuten valtioiden tai maanomistajien pyykkejä. Myös taiteen saralla keskusteluun nousevat vahvasti kysymykset omistajuudesta, tekijyyksistä ja toimijuuksista. Yliopiston käytävillä käydyissä keskusteluissa yksilökeskeinen tiedon haltijuuden sekä yksin hallitsemisen ja pärjäämisen tarinan kavala kierteisyys näyttäytyy umpikujana ja mahdottomuudessaan myös koomisena. Yritys mahduttaa ja ahtaa laajoja moniulotteisia kokonaisuuksia yksiin käsityskyvyiltään rajallisiin aivoihin on silkka mahdottomuus ja johtaa sairastuttaviin yksinäisyyksiin: tarvitsemme toisiamme perinpohjaisesti.
Yksilö- ja ihmiskeskeinen kude nähdään välttämättömäksi punoa auki. Perinteisistä hierarkioista luopuminen, vallan ja resurssien jakauttaminen sekä avoimeen kommunikointiin sitoutunut kollektiivinen työskentely korostuvat ajatuksissa tulevasta. Identiteettien, etuoikeuksien, muistien ja kokemusten kommunikoiva, reflektoiva ja myötätuntoinen yhteentörmäyttäminen koetaan merkitykselliseksi paitsi aikamme kriisien, historioiden ja valta-asemaisten narratiivien tarkastelussa ja niistä poisoppimisen prosesseissa, myös pyrkimyksissä havaita elävää materiaalista maailmaa eri tavoin sekä kyvyssä kuunnella erilaisia ääniä.
Kollektiivinen ote ja tavanomaisesta signeeraavasta tekijyydestä luopuminen on ollut näkyvillä isomminkin, muun muassa nykytaiteen näyttely documentassa, jonka kuratoi vuosina 2019–2022 ensimmäisen kerran kollektiivi. ruangrupa-kollektiivin praktiikka perustuu vaihtoehtoiseen, yhteisöorientoituneeseen malliin sosiaalisesta, ekologisesta ja taloudellisesta kestävyydestä.[2]
Vuonna 2022 esillä ollut documenta 15 on hyvä esimerkki nykytaiteen näyttelystä, jossa kollektiivinen työskentely ei tarkoita pelkästään yhdessä työskentelyä, vaan laajemmin yhdessäoloa ja -ajattelua. Keskustelu ei rajoitu pelkästään lopputuloksiin, vaan jatkuu ruumiillisissa ajatteluissamme päivittäin. Ilmiö on tunnistettavissa myös siinä, minkälaisia ääniä ja puheenvuoroja taiteilijakoulutuksen piirissä käytetään. Uudet tavat hahmottaa toimijuus nykytaiteen kentällä luovat erilaista tilaa empatian, vuorovaikutuksen ja tiedon kanssa työskentelemiselle.
Taide, tieto
Kysymykset toimijuudesta ja puheenvuoroista nivoutuvat taiteen kentällä myös olennaisesti ajankohtaiseen keskusteluun ja kysymyksiin representaatioista sekä erilaisten narratiivien hierarkioista ja jatkumoista.
Taidekoulutuksesta ja taiteen tutkimuksesta keskusteltaessa tämä näyttäytyy tarpeena taidehistorioiden laajempaan tarkasteluun, länsimais- ja yksilökeskeisen tiedon kyseenalaistamiseen ja ymmärrykseen moniulotteisuudesta kanonisoidun kavalkadin ulkopuolella sekä totutusta poikkeavien ja marginaalissa olleiden tai yhä olevien muistien, tiedon ja taidekäsitysten tutkimiseen ja käsittelyyn.
Tarve taidehistoriallisille uudelleenluennoille ja -tulkinnoille on ilmeinen sisällöllisten sekä rakenteellisten puutteiden ja väärinojentuneiden tiedon ja vallan jakautumisen johdosta. Tällaiselle ajattelulle on annettu koulutuksen piirissä myös tilaa, mistä hyvä esimerkki on Kuvataideakatemian Praxis – taiteen esittämiskäytäntöjen maisteriohjelman Dak’Art-projekti, jonka piirissä kuraattoriopiskelijat pohtivat nykytaiteen globaalien käytäntöjen ongelmia sekä esimerkiksi länsimaiden ylläpitämiä neokolonialistisia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia valtarakenteita.[3]
Taiteen ja sen tutkimuksen opettamisessa on kuitenkin avattava laajemmin niitä infrastruktuureja, joissa toimimme. Kuten kriitikko ja kuraattori Adam Szymczyk on esittänyt[4], moderni ja postmoderni ajattelu ovat rakentuneet perustavanlaatuisesti kolonialistiselle ajattelulle. Tämä laajenee koulutuksen rakenteista myös sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin toimintatapoihin, jotka ovat määrittäneet taidetta osana kulttuuriperintöä.
Ajattelemisen opettamisessa on enenevässä määrin tarvetta tarkentaa, minkälainen rooli esimerkiksi museoilla, kokoelmilla ja näiden piirissä tehtävällä taidehistoriallisella kirjoittamisella on siinä, minkälaisia arvohierarkioita eri tiedonmuodostuksen tapojen välillä syntyy. Myös kysymykset repatriaatioista ja kulttuuriperinnön palauttamisesta tarvitsevat osakseen uusia vastauksia samalla, kun kolonialistisia arkeologian ja taidehistorian metodeja puretaan. Niin tutkimuksessa, kuratoriaalisessa työskentelyssä kuin taiteellisissa prosesseissa narratiivien valta-asemien ja vastuukysymysten, kertojavalintojen ja -motiivien tarkastelu sekä erilaiset tiloihin liittyvät pohdinnat ovat olennaisessa osassa, mikä on eettisesti ja moraalisesti kestävän toiminnan kannalta välttämätöntä.
“Oikeassa” oleminen on totalisoivaa ja tarkoittaa rankaisemista “väärin” ajattelevalle ja toimivalle.
Kivutonta, selkeää ja vaaratonta keskustelu ei kuitenkaan ole. Huolestuttavaa myös taiteen kentällä on kieli, joka luisuu herkästi moralismin ja oikeassa olemisen aggressiivisten pyrkimysten puolelle aiheuttaen väistämättä pelosta juontuvaa hiljaisuutta, ulkopuolisuutta ja vastakkainasettelevaa reaktiivisuutta tehden aidosta yksilö- ja yhteiskuntatasoisesta muutoksesta mahdotonta ja halvaantunutta. Toinen terävä astalo piilee arvorelativismissa, jonka valossa elämän kannalta merkitykselliset moraaliset kysymykset kääntyvät herkästi mielipidemuotoiseksi välinpitämättömyydeksi.
“Oikeassa” oleminen on totalisoivaa ja tarkoittaa rankaisemista “väärin” ajattelevalle ja toimivalle. Yhteys toisiin kaltaisiin on lajillemme elinehto, mutta perusteltuna ja oikeutettuna pidetään kuitenkin edelleen kaikkein väkivaltaisinta rangaistustapaa, jossa yksilö eristetään tai poistetaan yhteisöstä ja usein hyvin monitasoisesti. Rankaiseva oikeus ja käsitys oikeudenmukaisuudesta lävistää nykyhetken länsimaista yhteiskuntaa tuoden itsensä kaikkialle, väistämättä myös taiteeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun sekä taidekirjoittamiseen esimerkiksi cancel-kulttuurin muodossa.
Kirjailija ja aktivisti adrienne maree brown puhuu korjaavan oikeusajattelun rajallisuudesta: tässä yhteydessä korjaaminen tarkoittaa usein asioiden pinnallista fiksausta siten, että asiat voivat jatkua yhteiskunnassa “ennallaan”, anteeksipyynnön ja hyvitysten jälkeen jatkamme nykytilassa, siis hyperkapitalistisen tehokkuuden epäoikeudenmukaisuudesta ja haavoittavuudesta käsin.[5]
Mahdollisia vaihtoehtoja korjaavan oikeusajattelun rinnalle voisi löytyä valtiollisten toimintamekanismien ulkopuolelta ongelmien ja epätasa-arvon juurisyihin paneutuvan, niiden muuttamiseen pyrkivän aktiivisen pohdinnan ja tiedostavan eettisen painin kautta. Taiteella on tähän valtava potentiaali, mutta kapitalistisessa järjestelmässä jatkuva hyödyn, mitattavuuden ja tehokkuuden tavoittelu on johtanut siihen, että sille usein lankeaa jonkinlainen ongelmanratkaisijan ja ihmeentekijän paineistettu rooli.
Ihmisen olemassaolo on syvän esteettistä, ja siksi taide on iso osa ajatteluamme. Taiteilija Terike Haapoja puhuu siitä, kuinka on olemassa asioita, joita ei yksinkertaisesti voida käsitellä kuin ainoastaan taiteen keinoin: Taide kykenee tavoittamaan kielellisen tuonpuoleista, selittämään ihmisyyttä, hahmottamaan ja tutkimaan todellisuuksia sekä avaamaan keskustelua.[6] Tällä hetkellä opiskelevien ajatuksissa taiteen mahdollisuus vinouttaa maailmaa saaden siten myös yleisönsä näkemään ja kokemaan ympäristönsä toisin, on juurikin tulevan, sen kuvittelemisen, kokeilemisen ja luomisen kannalta ratkaisevassa osassa.
Vuonna 2011 julkaistussa Mustekalan Tulevaisuuden taide -teemanumerossa, jossa haettiin suuntia taiteen tulevaisuudelle, tutkija Pirkko Holmberg arveli yhdeksi mahdolliseksi tulevaisuuden hahmotelmaksi, että ”ruohonjuuritason verkostoituminen levittää omaehtoisen ja kriittisen ajattelun ja toiminnan etäispesäkkeitä joka puolelle.” Kollektiivinen, instituutioista erkaantuva mutta myös niitä hyödyntävä toiminta ja epätoiminta ovatkin monin tavoin aktiivisessa liikkeessä nykytaiteen alueella.
Ekologia – hitauden nopeudesta
On selvää, että muutos ei ole ekologisen kriisin ehkäisemisen näkökulmasta tarpeeksi laaja-alaista ja nopeaa, niin globaalissa kuin lokaalissa taidemaailmassa. Vaikka taide reagoi yhteiskunnan ja yhteisen maailman ongelmiin nopeasti, taidemaailma monisyisenä infrastruktuurina seuraa hitaasti perässä. Kun huoli ilmaston lämpenemisestä kasvaa ja vaikuttaa ajatteluun ja sitä kautta toimintaan, on kysyttävä, miten globaalia toimintaa nykytaiteen alueella voi ajatella kriittisesti ja radikaalisti uudestaan ja paikallisesti pysähtyen? Tulevaisuuteen liittyvä huolestuneisuus ja siihen kytkeytyvä ajoittainen näköalattomuus on läsnä taiteen tekemisen ja tutkimuksen opiskelussa päivittäin opiskelijoiden puheissa ja kehoissa.
Ajallemme tyypillinen nopea, tehokas ja jatkuvasti etenemään pyrkivä ajattelu jättää sivuun syventyvää, kärsivällisen sitoutunutta ja emotionaalisesti vaativaa pitkäkestoista keskustelua, jossa asiantuntijuus ja oppiminen voisivat astua ulos rajoistaan ja rooleistaan kehittyäkseen ei-tietämisen, kokeilun, myötätunnon ja yhdistelyn kautta kiintoisalla tavalla kompleksiseksi tavaksi tutkia ja olla utelias maailmasta.
Dramaturgi ja filosofian tohtori Esa Kirkkopellon transhumanistista taiteellista praktiikkaa käsittelevässä artikkelissa Kirkkopelto sivuaa kiinnostavasti, kuinka toisenlaiseksi kehoksi tai muunlajiseksi tuleminen voidaan nähdä keinona muuttaa ja kehittää ihmisen käyttäytymistapaa ja ajattelua, yksilöllisen ja kollektiivisen olemassaolomme edellytyksiä. Kosketus vieraiden kokemusmaailmojen kanssa voi muuttaa meitä ja toimintaamme kokonaisvaltaisesti kasvattamalla ymmärrykseen ja vastuuseen oliolajien sekä elämänmuotojen tasa-arvosta ja keskinäisestä riippuvuudesta.[7]
Inhimilliseen ja muuhun-kuin-inhimilliseen yhteenkuuluvuuteen perustuvaa keskittyneen ja hidastempoisen sekä empaattisen ja kriittisen toiminnan merkityksellisyyttä nykytaiteen instituutioissa on tuonut esiin myös kuraattori Paula Toppila puhuessaan kulttuuria uudistavasta taideinstituutiokäytännöstä.[8] Toppila korostaa instituutioiden toiminnan hidastamisen tärkeyttä aikana, jolloin erilaisten kriisien yhteenkietoutumiset aiheuttavat vieraantumista ympäristöstä, kanssaeläjistä, sekä tiedosta.
Ajatus siitä, että koulutus on perusluonteeltaan hoivaa, tarvitsee ympärilleen enemmän ääntä ja lisää tilaa.
Kuten WHW-kollektiivi sekä tutkija Pablo Martinez ja museonjohtaja Emily Pethick ovat kirjoittaneet, nykytaiteen instituutiot tulee ajatella radikaalisti ja dialogisesti uudelleen. Samanaikaisesti laajoille institutionaalisille verkostoille on tarve, jotta välttämättömät muutokset voidaan toteuttaa.[9] Ekologisen kriisin aikana sekä sen vaikutuksesta tulevaan on toistettava yhä uudelleen, miten hidas voi olla nopeaa. Koulutuksen ja pedagogiikan alueella keskustelua aiheuttaa se, minkälaisia ympäristöjä taideakatemiat ovat esimerkiksi tiedon tuottamisen paikkoina. Ajatus siitä, että koulutus on perusluonteeltaan hoivaa, tarvitsee ympärilleen enemmän ääntä ja lisää tilaa.
Koulutuksesta ja rahoituksesta
Määritellessään dekolonisaatiota historoitsija Achille Mbembe asettaa etusijalle kriittisen ja aktiivisen vaihtoehtojen pohtimisen, luomisen ja vahvistamisen.[10] Yliopistoympäristössä tämä tarkoittaa erityisesti ajattelun aktiivista avaamista sekä opetussisältöjen ja -metodien kriittistä tarkastelua: länsimainen taideopetus on edelleen ongelmallista sen valkoisen europatriarkaalisuuden ja mestarimyyttien kaikujen vuoksi.
Koulutus on muutenkin tärkeä paikka tarkastella sitä, miten tulevaisuutta pohditaan ja käsitteellistetään, sillä rakenteena se on aivan keskeinen osa sitä, minkälaista ajattelua taiteessa ja taiteesta syntyy. Koulutuksella voi myös olla ja onkin tärkeä osa siinä, minkälaista merkityksellisyyttä omasta toimijuudestaan kokee.
Opiskelijoiden puheissa sekä opetuksen järjestämisessä näkyy ajattelun pitkäjänteisyyden katkeamista monissa käytännöllisissä seikoissa. Painetta valmistua tietyssä määräajassa yliopistojen rahoitusmallien uudistuessa lisätään jatkuvasti, ja opetuksen piirissä käytetään enenevissä määrin aikaa opintopisteistä, rahoituksesta ja sen puutteesta puhumiseen. On kiinnostavaa nähdä, kehittyykö koulutuksen järjestäminen valmistuvien määrän vai ajattelulle tarjottavan tilan mukaan – vai löydetäänkö näiden välillä mielekäs risteys?
Opiskelijoille merkityksellistä on kuitenkin tarkastella sitä, kuinka oppilaitoksessa rakenteellisesti turvataan tilaa ajatella, kokeilla ja kehitellä, sillä vaihtoehtojen kartoittaminen ja piirtäminen edellyttää mielikuvittelua ja spekulaatiota. Yhteisen mielikuvittelun tila on emotionaalisesti haavoittuvainen ja vaatii luottamusta sekä turvan ja kuulumisen tuntua.
Nykytaidekentän formaattien, tapahtumien ja kokemuksellisten tilojen muuntuminen ja pakeneminen totutusta sekä kehittyminen aukinaisemmiksi kapseleiden sijaan olisi tärkeää saavutettavuuden sekä monitasoisten keskustelujen ja kokemuksellisuuden laajentumisen kannalta. Ruohonjuuritasoisen, kokeilevan ja matalakynnyksisen jatkuvan, ei hanke- tai projektiluontoisen, taidetoiminnan ylläpitäminen on suomalaisessa yhteiskunnassa haastavaa ja uuvuttavaa, ja pitkäaikaisen rahoituksen saaminen sekä tilojen ja/tai toiminnan pyörittämisen turvaaminen näyttäytyy mahdottomuutena.
Apurahajärjestelmät Suomessa ovat keskittyneet muutaman suuren rahoittajan alle. Haettavat minimisummat liikkuvat usein tuhansissa ja ensimmäistä henkilökohtaista myöntöä, jolla systeemiin ikään kuin pääsisi kiinni, voi olla hankala saada. Myöntöjen merkitys kun seuraavien rahoitusten saamiseksi ja oman ammattitaitonsa rahoittajatahoille validoimiseksi on suuri. Keskustelua herkeää paljon epävarmuudesta, torjunnoista ja hiljaisuudesta. Se, että järjestelmät nojaavat niin syvästi kielelliseen ilmaisukykyyn, koetaan eriarvoistavaksi, ja jokaisella hakukerralla paine keksiä jotakin uutta on usein lamaannuttava; syventyminen omaan praktiikkaan ja jo alkaneen työskentelyn jatkaminen ei tunnu riittävän perusteluksi. Kulttuuri- ja taidepolitiikalta odotetaan suuria rakenteellisia muutoksia.
Lopuksi mutta myös aluksi: utopiat
Utopia ymmärretään usein kuvitelmaksi täydellisestä yhteiskunnasta tai unelmoiden rakennetuksi paikaksi, joka ei ole tai ei voi olla olemassa. Se nähdään epärealistisena ja jopa vaarallisen eskapistisena, irrallaan kovista realiteeteista, joissa onnellisuus on joko löydettävissä tai sitten ei. Utopian puolustaminen edellyttää näkemystä siitä, että syvimpien emotionaalisten halujemme ja tarpeidemme tunnistaminen ja ilmaiseminen on tiedon ja sivistyksen välttämätön muoto.
Tulevaisuutta kohti meneminen on ja ei ole suoraviivaista toimintaa.
Keskusteluista syntynyttä tietoa ja hydrofeministisen ajattelun uranuurtajaa, feministiteoreetikko Astrida Neimanista mukaillen tulevaisuuteen toivotaan liittyvän vastuullinen ulapalla oleminen sekä lahoava, itävä ja syklinen kompostoituminen. Keskiöön voisi asettua kysymys siitä, kuinka lumoutumisen, sekoittumisen, hapuilun ja muistamisen kautta voidaan luoda tietoa, kuvitella ja elää yhdessä rinnakkain sekä navigoida kohti fossiilikapitalismin ylittäviä dekolonisoivia ja nesteenkaltaisia, liukuvia ja kannettelevia yhteentuovia todellisuuksia?[11]
Tulevaisuutta kohti meneminen on ja ei ole suoraviivaista toimintaa. Yhdessäajateltu utopia – kuten tämä teksti – on radikaali ja tarvittava väline maailmassa ja maailmasta elämiselle ja kuolemiselle. Sen arvaaminen, mitä tulevassa tapahtuu, vaikuttaa (erityisesti taiteen piirissä) turhalta. Aika liikkuu kerrostuneesti, eikä se ole tietty piste horisontissa tai reitti kohti sitä, kaikki on myös jo nyt. Kysymme mieluummin kysymyksiä – tila-ajassa, jossa keskiössä on dialogi, ystävyys, hoiva ja yhdessäoleminen.
Kirjoittajat: Tuija Huovinen & Eero Karjalainen
Tuija Huovinen ja Eero Karjalainen opiskelevat Taideyliopiston Kuvataideakatemian Nykytaiteen historian ja teorian kandiohjelmassa. Huovinen ja Karjalainen ovat kiinnostuneita kollektiivisen kirjoittamisen mahdollisuuksista sekä dialogisesta ja esseistisestä taidekritiikistä.
Kuvat: Savu E. Korteniemi
Myös helmikuussa 2011 opiskelijat pohtivat, mitä liikkuu taiteen nykyisten ja tulevien tekijöiden ja kokijoiden mielessä. Voit peilata nykyopiskelijoiden ajatuksia reilun kymmenen vuoden takaiseen Tulevaisuuden taide 1/11 -teemanumeron kautta.
Viitteet
[1] Braidotti 2005; 2010
[2] ruangrupa, 2022
[3] Enegren, Partanen, Pulkkinen, Rojola, Rastenberger & Kaitavuori, 2023
[4] Larios, 2020
[5] brown, 2020
[6] Haapoja, 2021
[7] Kirkkopelto, 2015
[8] Toppila, 2023
[9] WHW, Martinez & Pethick, 2022
[10] Mbembe & Lindfors, 2022
[11] Neimanis, 2017; 2020
Kirjallisuus
Braidotti, R. (2010). Map Marathon 2010: Rosi Braidotti – Cartographies Of The Present -video. https://dezignark.com/blog/map-marathon-2010-rosi-braidotti-cartographies-of-the-present/. Haettu 9.3.2023.
Braidotti, R. (2005). A Critical Cartography of Feminist Post–postmodernism. Australian Feminist Studies, Vol. 20, No. 47. Routledge.
brown, a. m. (2020). We Will Not Cancel Us: And Other Dreams of Transformative Justice. Emergent Strategy Series. AK Press.
Enegren, I., Partanen, J., Pulkkinen, J., Rojola, J., Rastenberger, A-K & Kaitavuori, K (2023). Praxis – Dak’Art. Raportti Taideyliopiston Kuvataideakatemian Praxis-ohjelman Länsi-Afrikka -projektista. https://villakaro.org/wp-content/uploads/2023/02/PRAXIS–DAKART_FI-small.pdf Haettu 13.3.2023.
Haapoja, T. (2021). On belonging -essee. The Finnish Institute in Germany on the occasion of A I S T I T / coming to our senses exhibitions in Berlin and Helsinki.
Holmberg, P., Mäcklin, H (2011). Taiteen tulevaisuus? Kulttuurilehti Mustekala 1/11. https://mustekala.info/teemanumerot/tulevaisuuden-taide-1-11/taiteen-tulevaisuus/ Haettu viimeksi 19.3.2023
Kirkkopelto, E. (2015). The ethics of gastropods. An analysis of a trans-human practice. https://www.eurozine.com/the-ethics-of-gastropods/. Haettu 10.3.2023.
Larios, P (2020). Museums must evolve or they will not exist. Adam Szymczykin haastattelu Frieze-lehdessä. https://www.frieze.com/article/museums-must-evolve-or-they-will-not-exist-curator-adam-szymczyk-speaks-out-future-museums Haettu 19.3.2023
Levitas, R. (2013). Utopia as Method. The Imaginary Reconstruction of Society. University of Bristol, UK. Palgrave Macmillan.
Martinez, P., Pethick, E & WHW (toim.) (2022). Artistic ecologies. New compasses and tools. London: Sternberg press.
Mbembe, A., Lindfors, S. (2022). Sonya Lindforsin Working with f(r)ictions – Towards decolonial, speculative and intersectionality feminist stages -luento. Berliini, 3.11.2022.
Neimanis, A. (2017 & 2020). Bodies of Water. Posthuman Feminist Phenomenology. Bloomsbury Publishing sekä We Are All at Sea -luento https://www.youtube.com/watch?v=Hp1wo1irkQA. Haettu 16.3.2023.
ruangrupa (toim.) (2022). documenta fifteen Handbook. Berlin: Hatje Cantz.
Toppila, P (2023). Kuvitellaan tulevaisuus nyt. https://www.ihmehelsinki.fi/2023/03/kuvitellaan-tulevaisuus-nyt/ Haettu 16.3.2023