Viimeisin kulta-aika – Subjektiivinen matka kuvataiteen vapaan kentän tiloihin ja tapahtumiin pääkaupunkiseudulla 2000–2020

“Taiteilijoilla ja aktivisteilla on paljon opittavaa toisiltaan” 
– Teemu Mäki, Taide ja aktivismi -keskustelutilaisuudessa kirjakauppa Rosebud Sivullisessa 9.3.2023 

Jouko Aaltosen ja Pontus Purokurun ohjaama dokumenttielokuva Miten korjata maailma (2023) kartoittaa viimeistä kahdenkymmenen vuoden aikaa autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden aktivismin historiassa. Se perustuu Anton Montin ja Purokurun kirjaan Suoraa toimintaa – Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 (Into, 2018). Kirjoitan vastaavalta ajalta Helsingin kuvataiteen vapaan kentän taiteilijaryhmistä, tapahtumista ja ilmiöistä osittain niihin osallistuneena, mutta myös havainnoivan sivustakatsojan subjektiivisesta näkökulmasta. Rajaukseni keskittyy lähinnä kuvataiteen vapaisiin ryhmiin sekä performanssia, äänitaidetta ja taiteilijoiden julkaisuja sivuavaan toimintaan. Jätän esimerkiksi teatterin ja esitystaiteen vapaan kentän sekä liittojen ja isojen taiteilijaseurojen galleriat ja toiminnan sekä residenssitoiminnan kirjoitukseni ulkopuolelle. Tarpeen mukaan mainitsen myös joitain ei-taiteilijavetoisia toimijoita.

Kirjoitukseni käynnistää Studio Là Basissa Kaapelitehtaan kellarikerroksessa Kokeellisen elektroniikan seuran 20-vuotisnäyttelyn yhteydessä lokakuussa 2022 pidetty keskustelu, jossa Antti Ahonen ehdotti mahdollisuutta tarkastella kulunutta kahtakymmentä vuotta epookkina, jolloin taiteen tekijät löysivät uusia tapoja ja yhteyksiä toimia. Jenni ja Lauri Luhdan videoteokseen Elektroninen Materialismi (2023) tallennetussa tilaisuudessa keskustelijoita olivat Ahonen (KoElSe), Lauri Luhta (Là Bas), mediataiteilija Jukka Hautamäki (Kruks ry), muusikko Tommi Keränen sekä performanssi- ja äänitaiteilija Timo Viialainen. Biennaalimuotoisiin kokonaisuuksiin laajenneen Là Basin merkitys performanssin ja äänitaiteen tekijöiden rihmastollisten yhteyksien luojana on suuri. Itsekin paljon performanssitapahtumia (Art Contact Helsinki, Fake Nations) järjestänyt Willem Wilhelmus on todennut sen ympärille syntyneen “koko skenen”. Là Bas itse syntyi Roi Vaaran vuosina 2000 ja 2001 järjestämien Poikkeustila- ja EXIT-festivaalien jälkimainingeissa Lauri Luhdan aloitteesta. Yli 300 esiintyjän voimin toteutetun EXITin todetaan usein olleen ”maailman suurin” performanssifestivaali. Là Basissa ovat olleet kaiken aikaa mukana myös Luhdan performanssitaiteilija- ja tapahtumajärjestäjävanhemmat, kirjoittajanakin tunnettu Pekka Luhta ja Irma Optimisti.

Talonvaltauksia ja uusia foorumeita

Taiteilijoiden tilojen toimintaa voi joiltain osin verrata autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnan ja talonvaltauksilla luotujen sosiaali- ja kulttuurikeskusten historiaan. Turussa talonvaltaaminen on kytkeytynyt selkeämmin taiteilijoiden työtilojen ja kulttuuritilojen tarpeeseen, kun taas Helsingissä aktivistien valtaamat tilat tunnettiin autonomisina sosiaalikeskuksina.

Käpylässä sijaitseva omaleimainen Vuoritalo toimi 1970- ja 1980-luvun lopulta lähtien punkhenkisenä toimintakeskuksena, jonka PUNK ry vuokrasi kaupungilta vuonna 2002. Kaksi tulipaloa vuosina 2010 ja 2012 vaurioittivat rakennusta niin, että se piti purkaa. Purkutuomion saaneessa vanhassa konttiterminaalirakennuksessa Helsingin Verkkosaaressa toimineen Sosiaalikeskus Sataman (2009–2011) kaupunki vuokrasi talonvaltaajille omaehtoista toimintaa varten vuonna 2002–2006 toimineen, Länsi-Herttoniemessä sijainneen sosiaalikeskus Siperiana tunnetun puutalon tulipalon jälkeen. Talonvaltaajat häädettiin kuitenkin myös Sosiaalikeskus Satamasta, samalla kun sosiaalikeskuksen viereen syntynyt Itä-Euroopasta saapuneiden romanien asuntovaunuleiri purettiin elokuussa 2011. Lisäksi talonvaltauksiin Helsingissä kuuluivat muun muassa Kluuvissa vuonna 2005 vallattu Squat Omega sekä viiden kuukauden ajan vuonna 2007 vallattu Squat Elimäenkatu 15, jossa järjestettiin monia konsertteja ja työpajoja. 26.2.2023 paloi siirtolapuutarha-alueen vieressä Kumpulassa Jyrängöntiellä kymmenen vuotta toiminut anarkistinen ja antiautoritäärinen sosiaalikeskus ja vapaan taiteen tila Makamik. 

Erään matalan kynnyksen yhteisöllisen kohtaamispaikan saattoi 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä löytää Töölönlahden rannalta. Se oli Helsingin kulttuuripääkaupunkivuonna 2000 aktivistien ja pientoimijoiden taideryhmän Kvinnor i ekstas -ryhmän rakentama ja myöhemmin 02-yhdistyksen ylläpitämä Happihuone kasvihuoneineen ja turvesaunoineen. Iltatapahtumissa koettiin monenlaisia esityksiä tulitanssista DJ-keikkoihin. Vaikka Happihuone poistettiin Finlandiapuiston tieltä lokakuussa 2007 niin, ettei siitä jäänyt jälkeäkään, 02-yhdistyksen Papu Pirtolan (1949–2017) sekä saunanrakentajien ja kulttuuritoimintaan osallistuneiden työ on tallentunut Roope Aholan dokumenttielokuvaan Rousseaun puutarha. Happihuoneen yhdessäolon kaltainen toiminta jatkui Sompasaariseura ry:n ylläpitämällä Sompasaunalla Verkkosaaressa, sekä urbaanin ympäristöjärjestön Dodon yhteisöviljelmillä muun muassa kaupunkikulttuurin vertaisoppimiskeskus Kääntöpöydällä. Kulttuuripääkaupunkivuonna 2000 perustettiin myös vuoteen 2009 asti vuosittainen vapaaehtoisvoimin jatkunut, lesbouteen, biseksuaalisuuteen ja transsukupuolisuuteen liittynyt monitaiteinen kulttuuritapahtuma Tribadien yöt ja päivät -festivaali, joka nimellään ironisoi August Strindbergin misogynististä näytelmää. Näyttävän taidetapahtuman ohjelmaan kuului kirjallisia salonkeja, teatteria, elokuvia, drag king-kilpailuja, taidenäyttelyitä, työpajoja, omien tekstien iltoja ja lesbohistoriaan liittyviä tapahtumia.

Merkittävä musiikkiklubi on yhä toimiva, vuonna 1999 Tampereella perustettu Mental Alaska, jonka taustavoimissa on niin muusikoita kuin kuva- kuin sarjakuvataiteilijoitakin. Se on järjestänyt konsertteja mm. Vapaan taiteen tilassa sekä Huuto ja Myymälä2 -gallerioissa. Nuorten kulttuuri- ja kansalaistoimintaa sekä nuorisoasuntoja ylläpitävä järjestö Oranssi aloitti toimintansa vuonna 1990 talonvaltausliikkeenä. Laajaa nuorisoasuntotoimintaa, harjoitustiloja, työpajoja ja konsertteja järjestävän Oranssin toimintakeskus sijaitsee Suvilahden entisellä voimala-alueella Kalasatamassa. Oranssin valtaamia tiloja olivat aluksi muun muassa Meilahdessa taksinkuljettajien vanhassa huoltoasemassa sijainnut “Putkinotko” ja Katajanokalla ollut Skatta (1993–2003). Oranssi järjesti vuosina 2003–2007 klubeja ja piti kahvilaa Hertsigassa, Länsi-Herttoniemessä sijainneessa vanhassa ostoskeskusrakennuksessa, kunnes kaupunki määräsi sen purettavaksi. Vuonna 1998 joulukuussa Oranssi-klubilla järjestettiin Can’t Kick Ass Weekend, joka tunnettiin myöhemmissä esittäytymissään M.A. Nummisen ja Erkki Kurenniemen 1960-luvun yhteisprojektille kumartaneella nimellä Kaukana väijyy ystäviä. 20-21.1.2006 Oranssin Herttoniemen tiloissa järjestetyn Potlatch-festivaalin ohjelmassa esiintyivät muun muassa Sami Sänpäkkilän Fonal-levy-yhtiön artistit Avarus, Kemialliset ystävät, Islaja (Merja Kokkonen) sekä Kuupuu (Jonna Karanka). Lineupiin kuului myös “Rulla” (Tommi Keränen) ja monia muita. Nimimerkki Hezzun kirjoittamassa Palasokeri.comin kirjoituksessa viitattiin WIRE-lehden (50 12/04) artikkeliin eri suomalaisten kaupunkien välille tapahtuneen liikehdinnän myötä syntyneestä uudesta musiikillisesta skenestä, jota on luonnehdittu muun muassa psykedeeliseksi metsäfolkiksi. Artikkelin mukaan media rakentaa aina mielellään kuvan yhtenäisestä ja omalakisesta alakulttuurista, mutta käytännössä ei yhtenäisestä tyylistä tai koulukunnasta voi puhua. Potlatchin järjestämillä keikoilla on metsäfolkin lisäksi kuultu niin free-jazzia kuin feminististä räppiäkin. Vallilassa (2009–2011) ja myöhemmin Tallinnassa (aina vuoteen 2014) toimi myös Ptarmigan-klubi konsertteineen ja yhteisöllisyyttä synnyttävine tapahtumineen. Helsingin lähiympäristössä toimineista uudemmista kokeellisen elektronisen musiikin tapahtumista mainittakoon Pertti Yläkojolan ja muusikko Jimi Tenorin vuonna 2016 perustama Kontula Electronics sekä Pohjoinen Klubin Maunula-talolla järjestämä Maunula Elektronik.

Elektroninen Materialismi -keskustelussa Ahonen erottelee kolme ääneen liittyvää aluetta: “noisen”, kokeellisen äänitaiteen sekä “hässäkän”. Hässäkkä oli Markus Renvallin (1957–2023) ja Seppo Renvallin Espoossa sijaitsevassa Otso-galleriassa EXIT-festivaalin aikaan järjestetyn tapahtumaluontoisen näyttelyn nimi, joka jäi sen jälkeen elämään, merkiten eräänlaista taiteilijoiden tilaan virittämää koneellista sommittumaa, jossa valoilla ja musiikilla valmistetun, arjen puutteita muuttavan juhlatilan tapaan avautuu lupaus yhteisyydestä. Hässäkän eräs muoto on Renvallien monissa eri esityspaikoissa esitetty The Ball Show, joka sai nimensä peilipallojen pintaan suunnattujen kuvaprojisointien tilaan sirottuvasta vaikutuksesta näyttöjen, projisointien ja esityslaitteiden keskellä. Sanakirjamääritelmien mukaan sana merkitsee “hötäkkää, mylläkkää, metakkaa”, toisaalta “melua, meteliä, touhua, kiirettä; hosujaa, hätikköä mutta myös aikaansaapaa”.

Vuosituhannen vaihdetta leimasi uuden ruohonjuuritasolta nousseen kokeellisen musiikin sekä digitaalisten alakulttuurien esiinnousu. 1990-luvun lopulla “uuden median” statuksen saanut tekeminen oli vapautunut kalliiden laitteiden pakosta ja audiovisuaalisin keinojen kanssa taitojaan kartuttaneet tekijät saivat Helsingissä esitysfoorumin vuosituhannen vaihteessa perustetun Avanto-festivaalin (2000–2018) sekä vuonna 2002 ensimmäisen kerran järjestetyn PikseliÄHKY-festivaalin myötä. Avannon perustajat olivat taiteilijoiden liikkuvan kuvan sekä nousevan kokeellisen musiikkiskenen asiantuntijat Mika Taanila, Anton Nikkilä ja Tiina Erkintalo. Piknik Frequency ry:n vuodesta 2002 asti pitämän PikseliÄHKYn alun ainekset löytyvät demoskenekulttuurin, avoimen lähdekoodin yhteisöjen, digitaalisen kansalaisaktivismin ja taiteen risteyskohdasta. Sen järjestäjiin on kuulunut monien muiden lisäksi mm. katastro.fi -ryhmän Juha Huuskonen, taiteilija-järjestäjä Andrew Gryf Paterson sekä myöhemmin toiminnanjohtajaksi tullut Nathalie Aubert. Avannon moniin eri sukupolvet yhdistäneisiin tähtihetkiin lukeutuu muun muassa Erkki Kurenniemi -kokonaisuus, johon lukeutui niin Mika Taanilan dokumenttielokuvan Tulevaisuus ei ole enää entisensä (2002) esitys, Kurenniemen (1941–2017) itsensä, ruotsalaisen Carl Michael von Hausswolffin ja Pan Sonic -duon tuominen yhteiseen sessioon 1970-luvun elektronisten DIMI-instrumenttien konsertissa sekä videourku DIMI-O:ta demonstroinut live-esitys tanssijoineen ja trapetsitaiteilijoineen. Kurenniemen ohella toinen merkittävä nosto oli Pasi “Sleeping” Myllymäen punkasenteella harrastajaelokuvapiireissä 1970- ja 1980-luvuilla tekemien Super8-elokuvien tuominen jälleen esiin. Kansainväliseksi verkostoksi eri maihin paikallisin voimin perustettujen festivaalien myötä kasvaneen PikseliÄHKYn helsinkiläisen version painotukset ovat vaihdelleet eri vuosina työpajojen roolin kasvettua Pixelversity-sateenvarjon alla tapahtuvaksi opetukseksi ja oppimiseksi. Digitaalisten alakulttuurien festivaalista on tullut “kokeellisen taiteen, muotoilun, tutkimuksen ja aktivismin monialafoorumi”. Vuonna 2000 perustettiin myös m-cult, mediataiteen ja digitaalisen taiteen organisaatio. Monien vaiheiden jälkeen se on perustanut Maunulaan yhteisöllisen taiteen residenssiohjelman, jossa yli 30 taiteilijaa on toteuttanut teoksia ja joiden tekemiseen on osallistunut yli 400 asukasta.

Analogisuuden renessanssista VJ-kulttuuriin

Puolivälissä nyt tarkasteltavaa kahdenkymmenen vuoden ajanjaksoa sai analogisen kokeellisen elokuvan työpajatoiminta Suomessa uuden merkittävän tekijän Vaasaan, kansainväliseen taiteilijoiden elokuvalaboratorioiden verkostoon ja nomadiseen vaihtoon kytkeytyneen Filmverkstadenin. Vuonna 2022 Filmverkstaden laajensi toimintaansa Helsinkiin, pitäen näytöksiä yhteistyössä maailmanlaajuisen taiteilijavetoisten laboratorioiden verkoston ja tekijävieraittensa kanssa WHS Teatteri Unionissa. WHS Teatteri Union on ainutlaatuinen kokeellisen esitystaiteen ohjelmiston ja usein filmikopioita pyörittävä toimiva elokuvateatteri ja näyttämö, jota pitävät kuvataiteilija ja taikuri Kalle Nio, jonglööri Ville Walo sekä lavastaja ja pukusuunnittelija Anne Jämsä. WHS:n yhteistyökumppaneihin ovat kuuluneet ja yhäkin kuuluvat monet kaupungin elokuva- , musiikki- ja äänifestivaalit. Siellä on esitetty niin Malmitalolla toimintansa aloittaneen AAVE-festivaalin, kokeellisen äänen ja kuvan SOLA-festivaalin kuin Hannu Nuotion eri editioina toteutuvan Metakinonkin ohjelmaa. Essee-elokuvat, kokeelliset dokumenttielokuvat ja lyhytelokuvat yhdistävän Metakinon vaihtuviin teemoihin ovat kuuluneet muun muassa arkkitehtuuri, musiikki ja talous. Vuonna 2021 WHS Teatteri Unionin yhteyteen perustettiin näyttelytila Unika, joka sai alkunsa Walon vanhojen elokuva-ja äänilaitteiden sekä varhaisten liikkuvaa kuvaa esittävien optisten lelujen keräilyharrastuksesta. Tila avautui ulkotilaan maalatun “L’art est mort” -iskulauseen alla, jonka tuolloin yhdistin COVID-rajoitusten aiheuttamaan taiteen esittämisen ahdinkoon. Iskulauseen alkuperä on kuitenkin vuoden 1968 graffitista Pariisissa : “Taide on kuollut eikä Godardkaan voi sille mitään”. Unika avattiin “kaupallisesti järjettömille ja taiteen tiukimman määritelmän ulkopuolelle astuville ideoille”.

Filmipohjaisen taiteilijoiden liikkuvan kuvan kollektiivien kulta-ajan Helsingissä voidaan katsoa juontavan juurensa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perustettuun Helsingin elokuvapajaan, jonka jäsenet Seppo Renvall ja Sami van Ingen ovat edelleen keskeisiä tekijöitä filmipohjaisessa skenessä. Kaapelitehtaalla muutaman vuoden ajan toimineet tilat mahdollistivat kansainvälisen elokuvaosuuskuntien verkoston tavoin kokonaisen taiteilijavetoisen kokeellisen elokuvan tuotannon pimiöineen, leikkauspöytineen, screening-tiloineen ja työpajoineen. Elokuvapajan Taidehallilla vuonna 1996 järjestämä laaja filmipohjaisen taiteen Lux Sonor -festivaali ennakoi Avanto-festivaalin kansainvälisten kokeellisten elokuvien tekijöiden retrospektiivejä. Elokuvapajalla tehtiin kuitenkin myös paljon muutakin. Siellä toimivat muun muassa suomalaisen tilallisen videotaiteen pioneeri Marjatta Oja, suomalaisen videotaiteen palkitun klassikon (Dis)Integrator (1992) tehnyt verkko- ja videotaiteen pioneeri Juha van Ingen, Mikko Maasalo ja Denise Ziegler, valokuvaaja Heli Rekula sekä Jimi Tenor undergroundia vahvasti lähestyvine elokuvineen. 

Aikalaiskokemuksena merkityksellisellä epookillakin on aina edeltäjänsä. Elektroninen materialismi -keskustelussa Ahonen toi esiin kiteytyksen “utooppisen kirjallisuuden reliikistä”, Sam Inkisen Tekno-kirjasta vuodelta 1993. “Itse asiassa paras teknomusiikki syntyy analogisin, eikä digitaalisin menetelmin”, Inkinen toteaa kirjassa. Digitaalisen ja analogisen tekemisen raja on liukuva, ja kumpikin tekniikka tulee välillä sekoitetuksi toiseen erityisesti suuren yleisön silmissä ja korvissa. Myös Mika Vainio (1963–2017), tunnetuin nykytaiteen piiriin luettava suomalainen kokeellisen elektronisen musiikin ja äänitaiteen tekijä teki tuotantonsa analogisia elektronisia instrumentteja ja välineitä käyttäen. Analogisen äänen ja kuvan kiinnostus nousee 2000-luvulla esiin monina rinnakkaisina virtoina. Kansainvälisessä taiteilijoiden elokuvalaboratorioiden verkostossa on tätä kirjoittaessa jo yli 60 jäsentä. Verkosto on aktiivinen. Erityistekniikoita hallitsevat tekijät matkustavat pitämään työpajoja vertaislabroihin. Vuonna 2016 perustettiin Helsingissä analogisen valokuvan tekijöiden yhdistys Suomen Pimiötaiteilijat ry. Sen Pysyvä Jälki -nimellä järjestämä ensimmäinen Helsinki Darkroom Festival kansainvälisine näyttelyineen ja seminaareineen pidettiin Suomen valokuvataiteen museossa vuonna 2022.

Ivan Punzon ja Kari Yli-Annalan perustama elokuvan ja mediataiteen AAVE (Alternative AudioVisual Event) -festivaali (2010–2018) loi monia taiteilijoiden ja filmiperformanssin tekijöiden rihmastollisia yhteyksiä, joiden luontevana, uutta luovana jatkumona voidaan pitää esimerkiksi Marek Pluciennikin Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten taiteilijoiden Catalysti-yhdistyksen järjestämiä filmiperformanssitapahtumia. Avanto-festivaalin traditiota Helsingin skenessä jatkaneen SOLA-festivaalin solamaisessa rakenteessa kokeellinen live-musiikki ja elokuvat vuorottelevat samassa näytöksessä. SOLAn historiallisia yhteyksiä luoneista esityksistä mainittakoon myös digitaalisia ja analogisia metodeja taitavasti kehittäneen ja yhdistäneen, taiteellisesti kunnianhimoisen Tööt-filmin retrospektiivi, jossa vieraana oli säveltäjä ja tietokonegraafikko Jukka Ruohomäki (1947–2022). SOLAn ohjelmistosta nykyisin vastaavat järjestäjäyhdistys Välirivi ry:n jäsenet Joonas Siren, Matias Laine, Jarkko Kela, J. Koho ja Moona Pennanen sekä free-jazz- ja impro-ohjelmasta vastaava Matti Luokkanen. 

VJ-kulttuuria esittävän ja edistävän Aavistus-festivaalin voi ymmärtää sekä jatkaneen AAVE:n VJ-oheistapahtumien traditiota että lujittaneen VJ-taiteen klubikulttuurissa ja sen ulkopuolella toteutuvaksi omaksi taiteelliseksi alueekseen. Merle Karpin, Suvi Parrillan, Anni Tolvasen, Hannu Häkkisen ja Mikko Törrösen perustaman Aavistuksen toinen editio sulkeutui kauniisti näytökseen, jossa elokuvaohjaaja Claes Olsson näytti vuosina 1968–1972 toimineen Joyful Wisdom Enterprises Colour Light Shown “kemiallisten diojen” kanssa näytettyä filmimateriaalia, kitaristi Hasse Wallin ja ambientmuusikko Esa Kotilaisen improvisoidessa live-musiikin. VJ-kulttuuri on ollut elävästi mukana myös vuonna 2004 perustetun ruohonjuuri-ja undergroundtoimijaksi itsensä määrittelemän Vadelma ry:n tapahtumissa ja vuonna 2003 järjestetyn PikseliÄHKY-festivaalin toisen edition pääteemana. 

Taiteilijoiden tiloja

Omaehtoisten yhteisöjen ja vapaan kentän tilallista taidehistoriaa Helsingissä voidaan jäljittää myös kauemmas ajassa: esimerkiksi Eino Ruutsalon johdolla 1960-luvulla kokoontuneeseen “Brondan vintin” taiteilijapiiriin tai Lönnrotinkadulla sijainneen underground-liikkeen “Talossa” hengailleeseen ryhmään. Taiteilijoiden vaihtoehtoisista gallerioista avantgarden henkeä 1970-luvun puoluepoliittisissa realismin tuulissa piti yllä Jan-Olof Mallander Halvat huvit -galleriallaan ja Fluxus-yhteyksillään. Halvat Huvit -galleriaa lähellä olleet Elonkorjaajat, taiteen ja teknologian yhdistänyt Dimensio-ryhmä sekä Outi Heiskasen johdolla toimineet Record Singers ja Bellinin akatemia -kollektiivit olivat aktiivisia omaehtoisia kokeilevia toimijoita. 1970-luvun lopulla sijaitsi nykyisen Kuntatalon pihalla Kalliossa sijainneessa puutalokorttelissa punk- ja rockyhteisö “Kill City”. Ruoholahdessa toimintansa lopettaneeseen alkoholistien asuntolana olleeseen “Liekkihotelliin” perustettiin 1970-luvulla Lepakko tai Lepakkoluola (1979–1999) punkyhteisön ja vaihtoehtonuorison kulttuurikeskukseksi. Sieltä sai alkunsa myös kaupunkiradio Radio City, jossa aluksi oli lähetysaikaa myös erilaisille vähemmistöryhmille ja kansalaistoimijoille. Lepakkoluolasta päätyi Asko Mäkelän kuratoimaan, juuri toimintansa aloittaneeseen Vanhan yo-talon galleriaan muun muassa Ö-ryhmän (Jussi Kivi, Erkki Pirtola, Roi Vaara, Harri Larjosto) jätemateriaaleista rakennettu Anti-Jeesuksen ja 11 opetuslapsen Viimeinen illallinen (1980) -installaatio. Vanhan yo-talon merkitystä niin ag:n (avantgarde) kuin ug:nkin (underground) ihmiset yhteentuovana paikkana ei voi myöskään ylikorostaa. Siellä nähtiin videotaidetta, kansainvälistä esitystaidetta ja suunniteltiin musiikkiesitysten luovaa valaistusta. 1980-luvusta tuli erityisesti performanssin osalta kokeellisten tekijöiden ryhmien ja projektien kulta-aikaa. Mainittakoon ryhmistä ainakin kuvataiteen lähtökohtiaan painottava Jack Helen Brut, teatterilähtöinen mutta anarkistinen Homo $, Risto Heikinheimon määrittelemätön Helmut Panzer. Jack Helen Brut ja Homo $ toteuttivat vuosina 1988–89 yhdessä vaikuttavan rekonstruktion venäläisestä kokeellisesta näyttämöteoksesta Voitto Auringosta (1913) ja Marikki Hakola koordinoi ryhmän eri alan taiteilijoita esiintymään suomalaisen mediataiteen merkkipaaluun Piipää (1987).

Vuosikymmenen lopulla perustettiin Kaapelitehtaalle Helsingin elokuvapaja, ensimmäinen suomalainen kollektiivinen kokeellisen filmipohjaisen elokuvan työpaja, jonka Taidehallilla vuonna 1996 järjestämä Lux Sonor esitteli laajasti kokeellisen elokuvan historiaa ja mahdollisuuksia. Taiteilijajärjestö Muu ry:n ja videotaiteen (nyk. mediataiteen) levityskeskus AV-arkin toiminta alkaa 1980-luvun lopulla VR:n makasiineilta, eduskuntataloa vastapäätä olleen nykyisen Musiikkitalon paikalta. Kumpikin on ehtinyt sijaitsemaan monessa lokaatiossa ja käymään läpi erilaisia vaiheita. AV-arkin koko 1990-luvun ajan järjestämä Muumediafestivaali esitteli niin kotimaista kuin kansainvälistäkin uusinta mediataidetta niin galleria- kuin elokuvateatteriolosuhteissakin. Galleria Vapauden Aukio, Galleria Jangva ja Erkki Pirtolan lyhyen aikaa makasiineilla toiminut taidekoulu sijaitsivat siellä symbolisesti kasvokkain kohti koko maan keskeistä demokraattista päätäntävaltaa. Pirtolan (1950–2016) merkitys taiteen kentän monivaikuttajana taiteilijana, kriitikkona, opettajana ja väsymättömänä videodokumentoijana oli suuri. Pirtolan ITE- tai Outsider-taidetta esitellyt Mutageeni-galleria toimi Töölössä 2008–2010. Helsinkiläiset saivat katsoa ATV-kaapelikanavalla (1999–2003) Pirtolan helsinkiläisen taide- ja katuelämän dokumentointeja sekä lyhyitä kohtauksia, joissa esiintyi performanssi- ja kuvataiteilija Pekka Kainulaisen Puolijokke-hahmo. Kainulaisen tytär Katri Kainulainen jatkaa performanssien tekemistä ja performanssitapahtumien järjestämistä toisessa sukupolvessa yhdessä partnerinsa Maximilian Latvan kanssa. 

Turussa kahdenkymmenen vuoden monivaiheinen toiminta ja vääntö kaupungin kanssa taiteilijoiden työtiloista johti lopulta kuudessa kerroksessa toimivan Taiteen talon perustamiseen entiseen Rettigin vanhan tupakkatehtaan kiinteistöön vuonna 2022. Kaupungin päätettyä kiinteistön vuokraamisesta taiteilijoille asiat ovat edenneet nopeasti. Turun Taiteen talo oy tukee ja kehittää sen toimintaa, johon kuuluu näyttelyitä, esityksiä, työpajoja sekä pysyviä että väliaikaisia työtiloja ja myös Suomen taiteilijaseuran Ateljeesäätiö vuokraa sieltä työtiloja. Turussa toimivia taiteilijoiden ylläpitämiä voittoa tavoittamattomia tiloja ovat myös Taiteilijajärjestö Arte ry:n jo 1988 perustaman Titanik-gallerian lisäksi vuonna 2005 perustettu B-galleria. Tampereella on vuonna 1996 perustetun Rajataide ry:n pitämä Galleria Rajatila ja Pispalan nykytaiteen keskus eli Hirvitalo, vuonna 2006 perustettu, Pispalan kulttuuriyhdistyksen ylläpitämä monipuolinen ja elävä kulttuuritila. Porissa toimivan taiteilijaseura NYTEn keskuspaikka on Galleria 3H+K. Helsingissä pisimmän elinkaaren kokeellisella saralla omaa Muu ry:n galleriatoiminta, joka on historiallisesti sijainnut useissa eli lokaatioissa. Muu ry on tuonut esille laajalti muun muassa performanssi-, media- ja äänitaidetta. Tuoreessa muistissa on esimerkiksi Helinä Hukkataipaleen retrospektiivinen näyttely vuosien 2021 ja 2022 vaihteessa. Seuraavassa tuon esille joitain muita toimijoita. 

Katutilaan suoran kontaktin ottavista Helsingin ikkunagallerioista merkittävin on julkiseen tilaan sijoitettaviin tilapäisiin teoksiin erikoistuneen kuvataiteilija Otto Karvosen Helsinginkadulle vuonna 2004 perustama, ja nykyisin Miina Hujalan ja Arttu Merimaan pyörittämä Alkovi. Taiteilija Kimmo Modigin (sittemmin Kaino Wennerstrand) ja kuraattori Jussi Koitelan pitämää vuonna 2014 toimintansa aloittanutta ja sittemmin poistunutta Suchia on pidetty jopa Suomen pienimpänä galleriatilana. Kallion taiteilijavetoisista tiloista mainittakoon yhdessä asunnottomien yhdistyksen kanssa perustettu “taidetasku” Kallio Kunsthalle ja Teemu Keisterin v. 2010 Kaarlenkadulle perustama Kalleria. Kalliossa ovat toimineet jonkin aikaa myös ROR (Revolutions on Request) -ryhmän galleria (2003–2008) sekä entisten Maa-taidekoulusta valmistuneiden taiteilijoiden ryhmän Majakka-galleria. Jonna Johansson ja Juan Kasari perustivat vuonna 2005 Korkeavuorenkadulle 00130-gallerian, joka joutui kuitenkin muuttamaan pois tiloistaan 2014. Taiteilijoiden projekteista puhuttaessa ei pidä unohtaa myöskään kuvataiteilija Harri Kiven pitkin 2000-lukua Lasipalatsista Merihakaan järjestämiä ikkunoissa ja kaupunkitiloissa tapahtuneita ryhmänäyttelyinterventioita.  

Edesmennyt taideriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) kirjoitti vuonna 2009 Helsingin kaupungin omistamaan kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930–2004) ehdotuksesta ja arkkitehti Juhani Pallasmaan johtaman renovoinnin tuloksena maapohjaiseen kylmävarastoon vuonna 1998 rakennetusta taideosuuskunta Forum Boxin samannimisestä galleriatilasta seuraavaa: 

“Museossa ja tavallisessa galleriassa tuntee olevansa nimenomaan keskellä taidemaailmaa ja sen käytäntöjä, kun taas Forum Boxin karussa tilassa on joku omituinen lumovoima, jonka myötä taiteen on helpompi puhua minulle ja minun sitä puhetta ottaa vastaan.” 

Monella artikkelissani käsittelemälläni taidetilalla on ollut samanlainen vaikutus minuun. Yli 80 jäsenen Forum Box järjestää taiteilijatapaamisia, performanssitapahtumia, konsertteja sekä muita eläviä esityksiä ja tekee yhteistyötä AV-arkin kanssa galleriaan sijoitetun koppimaisen Mediaboxin ohjelmallaan.  

Tiina Mielosen ideasta käytännön toteutukseen vuonna 2002 edennyt Galleria Huuto juhli kahdennettakymmenettä vuottaan näyttävästi Eerikinkadun/Kalevankadun toimitiloissaan vuoden 2022 joulukuussa. Perustajajäseniin kuului pääasiassa ulkomaisten taiteilijakollektiivien toimintaa tutkineen Mielosen kollegoista ja ystävistä muodostunut 25 nuoren taiteilijan ryhmä. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa jäsenmäärä on noussut jo paljon yli sadan. Huuto on painottanut näyttelytoiminnassaan kuvataiteen eri alueita, kokeilevuutta ja ei-kaupallisuutta, kansainvälisiä ja kotimaisia yhteistyöprojekteja sekä sosiaalisen, kulttuurisen tai yhteiskunnallisen ulottuvuuden sisältävien taiteellisten tuotantojen ja puheenvuorojen osuutta. Vuonna 2019 perustettiin Huuto-klubi elävänä esityksenä tapahtuvan musiikin tuomiseksi kuvataiteen yhteyteen gallerian sisällä.  

Huuto on ehtinyt toimia useassa eri paikassa Helsingissä. Alun perin yhtä, sitten kahta pienempää näyttelytilaa Viiskulmassa ja Uudenmaankadulla pitänyt ryhmä siirtyi vuonna Jätkäsaareen L3-makasiinirakennukseen kollektiivisesti rakennettuun ja ylläpidettyyn näyttelytilaan. Huudon Kaarina Ormio kirjoittaa järjestön 20-vuotiskirjoituksessa:

“Työn teimme tietenkin itse, vain sähköjen laitosta maksettiin ulkopuoliselle. Jaoimme tilan kahdeksi n. 75 m²:n näyttelytilaksi, pienemmäksi videotilaksi sekä olohuoneeksi, jossa mahtui pitämään kokouksia sekä tapahtumia. Myös muutama työhuone rajautui tilasta asianosaisten rakentaessa itselleen seinät.” 

Tilaa pidettiin yllä ja rakennettiin yhä toimivampaan galleriakäyttöön kollektiivisesti kukoistaen, kunnes Helsingin kaupunki ilmoitti lyhyellä aikavälillä palotarkastuksen tuloksena rakennukseen suunnisteltavasta remontista ja kaikkien rakennuksessa olevien toimijoiden vuokrasopimusten päättymisestä vuoden 2019 aikana. Apulaispormestari Anni Sinnemäen avustuksella huutolaiset löysivät Kampista Kalevankadulta uuden näyttelytilan, joka remontoitiin vastaavalla tavalla kollektiivisin voimin. Tänä keväänä on edessä jälleen uusi muutto Kalasatamaan. Jätkäsaaren makasiinirakennukseen perustettiin 2000-luvulla kaksi muutakin taiteilijoiden pitämää näyttelytilaa, Eerikinkadun/Kalevankadun toiseen kerrokseen Huudon kanssa samaan rakennukseen muuttanut Galleria Rankka ja näyttävästi korkealla profiililla vuonna 2012 galleriakartalle astunut SIC, jonka uusi sijainti löytyi ensin Kannelmäestä, ja on nyt Malmin vanhalla rautatieasemalla. Kaikilla näillä on oma tunnistettava näyttelyprofiilinsa.

2000-luvun taiteilijavetoisista tiloista monet muutkin kuin Galleria Huuto ovat taidekoulusta hiljattain valmistuneiden opiskelijoiden perustamia. Galleristi ja kriitikko Leena Kuumolan 1990-luvulla Töölössä pitämä galleria siirtyi lyhyen Kuvataideakatemian käytössä olleen ajanjakson jälkeen nuorten Kuvataideakatemiasta valmistuneiden taiteilijoiden ryhmälle, jatkaen toimintaansa nimellä Oksasenkatu 11. Kalliossa toimineen Majakka-gallerian ja Mäkelänkadulla sijaitsevan Asbestos-gallerian perustamisen takana olivat taidekoulu Maasta valmistuneet opiskelijat. Taideyliopiston opiskelijoiden pitämät ja koordinoimat näyttelyt, tapahtumat ja konsertit mahdollistava Vapaan taiteen tila Katri Valan puiston alla olevassa kalliosuojassa Sörnäisissä on osoittautunut toimivaksi kollektiivisten projektien kokeelliseksi areenaksi jo kouluaikana. Kuvataideakatemian ja Saastamoisen säätiön vuosina 2021–23 toteuttaman mentoriohjelman näyttelyn This Coming Together yhteydessä järjestetyssä, Xiao Zhiyun moderoimassa keskustelutilaisuudessa Kuva/Tila-galleriassa pohdittiin koulunjälkeisten kollektiivien muotoutumisen houkuttavia syitä. Sellaisiksi nousivat yhteisyyden ja yhteyksien säilymisen koulun jälkeen, mahdollisuus jakaa resursseja sekä mahdollisuus viettää aikaa ja tehdä yhdessä työtä yhteisen päämäärän eteen. 

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun poikkitieteellinen ja -taiteellinen ViCCA (Visual Cultures, Curating and Contemporary Art) on osoittautunut moniäänisyyttä tuovaksi, kuvataiteen kenttää Helsingissä rikastaneeksi taiteilijoiden ja kuraattorien kansainväliseksi koulutusohjelmaksi. Poikkeuksellisen aktiivinen suhteessa opiskelijoiden ja kuvataiteen vapaan kentän uusien tekijöiden yhteentuomiseen on ollut Taidekoulu Maa, jossa opetan myös itse. Koulun kaikille avoimet verkossa järjestettävät, tämän hetken taidekentässä ja taidepoliittisessa keskustelussa aktiivisten vierailijoiden pitämät torstailuennot käsittelevät taiteen välittymisen kannalta tärkeitä kysymyksiä sekä muun muassa taiteen kautta esittäytyviä feministisiä, poliittisia (esimerkiksi Saamenmaan geopolitiikka) sekä LGBT+ ja BIPOC-ihmisten ja ryhmien näkökulmia ja kokemuksia. Vastaavasti taidekoulun Maa-Tila-gallerian näyttelyt esittelevät niin poeettisia taideteoksia kuin kokeellisia esitysmuotojakin ja ovat usein myös painokkaita puheenvuoroja menossa olevissa ja muotoaan hakevissa oleviin keskusteluihin. Koulun sisällä perehtyminen esimerkiksi sukupuolipoliittisiin identiteetteihin liittyvään sanaston vivahteisiin on mahdollistanut sellaistenkin sanomattomien käytäntöjen ja olettamusten käsittelemisen ja purkamisen, joita isomman hallintokoneiston ja etäisemmän opetussuhteen instituutioissa ei ole ollut halua puida tai ei ehditä nostaa esiin. Vain muutaman ihmisen hallinnollisella koneistolla toimiva koulu onkin etevä taiteilijoiden taidekoulu, jossa opiskelijat saavat niin käytännön oppia kuin välitöntä ja kokemusperäistä valmennusta myös taidekoulun jälkeisessä todellisuudessa toimimiseen. 

Taidetilojen laajentunut kenttä

Tahiti-lehden artikkelissaan “Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä” Pirjo Loponen-Lunnas toteaa kuvataiteen yhteisöllisten ja hoivaavien tehtävien liittyvän saumattomasti myös suomalaista hyvinvointivaltiota 1990-luvulta lähtien muokanneen “kolmannen tien” uusliberalistiseen ideologiaan, jonka ohjelmassa valtion, markkinoiden ja kansalaisten rooleja pyritään yhdistämään erilaisilla hallinnollisilla projekteilla. Suomessa tehdyn yhteisötaiteen pioneerien Ritva Harlen, Minna Bengs-Shresthanin ja Lea Kantosen haastattelujen pohjalta voidaan kuitenkin ajatella yhteisötaiteen alkaneen Suomessa jo ennen näitä pyrkimyksiä. EU-ohjelmien aktivointi- ja inkluusiotavoitteissa pyritään löytämään vastauksia työttömyyteen, köyhyyteen ja marginaalisuuteen osallistamisen ja valtaistamisen avulla. Taiteilijoiden toiminta on kuitenkin pikemmin yhdessä tekemistä, jossa on joskus kyseessä “yhteisöä laajemman ajattelun ja vuorovaikutuksen, yhteisen tilan (common space) luominen”, Loponen-Lunnas korostaa. 

Sellaisena voidaan pitää esimerkiksi Minna Heikinahon Helsinginkadulta vuokraamaansa tyhjään liiketilaan perustamaa taideprojektia Push Firma Beige (1996–2001), joka toimi yhteydessä kaupunginosan toimijoihin, järjestäen keskusteluja, työpajoja ja näyttelyitä.

Varhaisten helsinkiläisten yhteisötaideprojektien joukkoon kuuluu brittiläisen taiteilijan Stephen Willatsin Pihlajanmäen Graniittitien kerrostaloissa yhdessä Kuvataideakatemian opiskelijoiden ja asukkaiden kanssa vuonna 1990 toteuttama projekti Valkoiset tornit – White Towers. Yksi siihen osallistuneista opiskelijoista oli Marjatta Oja, jonka nykyisen taiteellisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat taiteellinen aktivismi ja ekologiset teemat, jotka esiintyivät jo Ojan yhdessä Hanna Johanssonin kanssa Porvooseen vuonna 2013 kuratoimassa Aurinkogeneraattori-näyttelyssä. Sanna Sarvan julkisen taiteen teoksessa Arvojen Muotokuva (1996) aiheena oli Suomessa asuvien ulkomaalaisten oma ääni. Kymmenestä Pauliina Pasasen valokuvaamalla toteuttamasta kehystetystä muotokuvasta ja viidestä tekstiplanssista koostuva teos painotti afrikkalaisten ja indonesialaisten kuvattavien kohteiden arvokkuutta, tekstien kertoessa arvojen törmäyksistä Suomessa. Teos oli ensimmäisen kerran esillä Työministeriön kansainvälisten työvoimapalveluiden ja siirtolaisuuden yksikössä, ulkomaalaisvaltuutetun toimistossa ja sisäasiainministeriön ulkomaalaistoimistossa. 

Vuonna 2009 Willem Wilhelmuksen perustama Forum Boxissa, Kaapelitehtaalla ja Galleria Augustassa Suomenlinnassa esittäytynyt performanssitapahtuma Art Contact Helsinki sekä myöhempi Fake Finns-festivaali tarjosivat tilan Suomessa asuville ulkomaalaisten Suomessa tekemälle performanssi- ja esitystaiteelle. Tarkk’ampujankadulle perustettu Third Space (2013–2021), vuonna 2016 Kontulaan perustettu kulttuuri- ja toimintakeskus Museum of Impossible Forms (MIF) sekä Suomessa asuvien ulkomaalaisten taiteilijoiden yhdistys Catalysti ovat Helsingistä kodin löytäneiden taiteilijoiden ja taidetyöläisten transkulttuurisia yhteisöjä, jotka ovat esitelleet kokemuksia teorioiden avulla toiminnaksi kääntäneitä tekemisen ja ajattelun tapoja. Vaatimus laadullisiin ja rakenteellisiin muutoksiin taiteen keskusteluissa ja institutionaalisissa käytännöissä liittyy aikaisemmin usein lähes näkymättöminä pidettyjen ihmisryhmien omaääniseen esiintuloon. 

Third Spacen perustivat Ana Guiteszca, Juan Duarte, Rosamaría Bolom ja Christopher Wessels. Sittemmin kollektiivi Guiteszca, Bolom ja Sepideh Rahaa on jatkanut sen toimintaa. Inklusiivisuuden sijaan Third Space korosti eksklusiivisuutta ja yhteistyötä ja tilassa järjestetyissä tapahtumissa kulttuurien välinen kokemus yhdistyi myös ”väliin” sijoittuvien taidemuotojen esittämiseen. Näihin kuuluivat ääni ja runous sekä ”keskeneräisten” teosten katselu ja niistä keskustelu. Samaan aikaan kun Lauri Wuolio perusti lyhyen aikaa toimineen äänitaiteen Vuorikaiku-gallerian Arabiaan ja vain vuosi muusikko ja äänitaiteilija Petri Kuljuntaustan äänitaiteen Akusmata-gallerian työhuoneensa yhteyteen perustamisen jälkeen, Third Space toi kuuntelutaiteen ja runouden sekä work-in-process -teosten screeningit intiimiin tapahtumatilaansa. Toiminnan loputtua online-julkaisu Six Years in the Third Space avasi tilan moniäänistä historiaa monen kirjoittajan näkökulman voimin. Mainittua toimintaa edeltäen äänitaiteen asiaa on ajanut jo vuonna 1995 taiteilijavetoisesti perustettu ja edelleen erittäin aktiivinen Äänen Lumo, joka on vuosien kuluessa järjestänyt yli 300 konserttia, työpajaa tai internet-, filmi ja galleriaperusteista projektita.

MIF on taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten perustama postkolonialistisen ja feministisen keskustelun sekä työpajojen yhteisen jakamisen turvallinen paikka, jossa voi kuunnella luentoja, katsoa elokuvia ja osallistua lukupiireihin. Yhdessä Femma Planningin kanssa toteutettu Lähiölaboratorio tutkii paikallisuutta ja kaupunkisuunnitteluun liittyviä normeja sekä tähän liittyvän taiteen mahdollisuuksien toteutumista Itä-Helsingin lähiöissä. MIFin taiteellisina johtajina ovat toimineet Ahmed Al-Nawas, Wessels, Ali Akbar Mehta, Marianna Savallampi sekä nykyisin Giovanna Esposito Yussif. Kunnianhimoiseen ohjelmaan on lukeutunut keskustelutilaisuuksia ja poliittisen elokuvan näytöksiä (muun muassa Harun Farockin retrospektiivi) sekä yhteistyö kotimaisia ja ulkomaisia esittävän taiteen ja liikkuvan kuvan tekijöitä esiin tuovan laajan Drifts-festivaalin kanssa. Third Spacen tavoin MIF enteilee jo seuraavaa “kulta-aikaa” vaihtoehtogallerioiden ja muiden kulttuuristen toimijoiden osalta.

Yhteisen tilan luomisen avulla tapahtuva valtaistaminen mahdollistaa myös ympäristön asettamien ahtaiden normien kriittisen ajattelun ja aktivismin. Tällaisena pidän myös Markus Renvallin vuonna 2002 Helsingin kaupunginmuseon näyttelynsä Rohto – taidetta nuorille miehille yhteydessä kehittämää Straight on medicine art -ajattelua, jonka pohjalta syntyi audiovisuaalista tekniikkaa kokeellisessa käytössä opettava nomadinen pop up -työpaja Mediakriittinen laboratorio sekä lapsille suunnattu Medialeikki.

“Pohdin näyttelyä tuottaessani lukuisia nuorten miesten itsemurhia 90- luvulla, asuin Masalan aseman kupeessa ja liian moni nuori mies päätti päivänsä aseman läheisyydessä. Medialeikissä on sisäänrakennettuna puhetta nuorille miehille, ennenkuin he ovat nuoria, eli puhutaan positiiviset tiet jo lapsille (kun he vielä kuuntelevat)”,

kirjoitti Renvall kotisivullaan. Hoivaan liittyy myös Renvallin Kiasmassa esillä ollut Surun Disko, joka käsitteli surun puuttumista kulttuurimme toimintaympäristöstä. 

Viimeaikainen keskustelu järjestyksenvalvojien väkivallasta on muistuttanut myös 2000-luvun alun katuympäristön kovuudesta, johon liittyy myös viranomaisten väkivaltaista toimintaa katukulttuurin kautta itseään ilmaisevan nuorison suhteen. 2000-luvun alkupuolella graffititaiteilijan koko tulevaisuus saattoi joutua vaakalaudalle suhteettoman kovista tuomioista johtuen. Monti ja Purokuru muistuttavat vielä vuonna 2007 vallinneista kaupunkikulttuurin rajoituksista: 

“Kaikki katutaiteeseen viittaava on kielletty, ja laillisia graffitipaikkoja ei ole. Ravintolapäivien, korttelijuhlien, Suvilahden tai Sompasaunan kaltainen kaupunkikulttuuri ei ole vielä syntynyt. Nollatoleranssin vuoksi graffitit ja tarrojen liimaaminen koetaan radikaaleiksi poliittisiksi teoiksi”.

Graffititaiteilijoita kohdeltiin rikollisina, kunnes Helsingin kaupungin vuonna 1998 aloittama nollatoleranssiprojekti Stop töhryille kuoli omaan mahdottomuuteensa. Tilanne muuttui vakiintuneiden taideinstituutioidenkin annettua tukensa katutaiteelle. Kiasma-teatterin vuonna 2000-aloittama aloittama URB-festivaali on tuonut esiin katutaiteen eri puolia sekä siitä vaikuttuneita nykytaideprojekteja. Taidemaailmanon on ottanut omakseen esimerkiksi Kim Somervuoren ja EGSin kaltaiset graffititaiteilijoina uransa aloittaneet taiteilijat. Lisää katutaidetta Helsinkiin -projektista sai vuonna 2016 alkunsa saaneen Helsinki Urban Art. Muita toimijoita ovat esimerkiksi julkisen taiteen alusta Upeat ja vuonna 2015 perustettu kaupunkikulttuuriyhdistys Mimmit hankkeineen.

Uusia toimintatapoja

Eräs kiinnostavimmista hankkeista taiteen ja teknologian uusilla alueilla kilpistyy vuonna 2008 perustetun Biotaiteen seuran toiminnassa. Yhteisiä intressejä Aalto-yliopiston biotaiteen yksikön Biofilian kanssa omaava seura edistää taiteen ja tieteen välisiä projekteja, herättää kesksutelua biotieteiden etiikasta, toimii kansainvälisissä taiteilijoiden ja tutkijoiden verkostoissa sekä luo ja kehittää taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä. Taidetta biologian, ekologian ja luonnontieteiden keinoja käyttäen tekevän Biotaiteen seuran galleria Solu toimi vuosina 2018–2022 Katajanokalla, mutta jo sitä ennen seura oli järjestänyt kymmenittäin työpajoja ja tapahtumia, tehnyt ensimmäisen Field Notes-julkaisunsa sekä laajan kiertonäyttelyn Hybrid Matters (2016), joka Helsingissä oli esillä Forum Boxissa. Vuonna 2018 Biotaiteen seura julkaisi perustamisensa kymmenvuotisjuhlan kunniaksi yhteistyössä Biofilian kanssa kirjan Art As We Don’t Know It. Biotaiteen lisäksi toisen aikaisemmin vähälle huomiolle jääneen alueen taiteilijoita toi yhteen vuonna 2017 perustettu Valotaiteen seura ensimmäisine Suomenlinnassa järjestettyine FLASH-biennaaleineen. Biennaaleita on ollut kaikkiaan jo kolme.

Hoivan uusia muotoja taiteessa on koeteltu m-cultin Maunulassa järjestämässä Trojan Horse -taiteilijaryhmän ja taiteilija Vienne Chanin roolipelissä, jossa hoivan saajat ja antajat kohtasivat. M-cult julkaisi myös Maunulan Sanomissa erityisen Hoiva-erikoisliitteen. Joonas Pulkkinen on todennut artikkelissaan “Nykytaiteen huolet ja hoiva” (Tiede & Edistys  1/2023) hoivan kysymyksen heijastelevan aikamme kysymyksistä muun muassa vähemmistöjen oikeuksia, ei-länsimaisia ajatteluperinteiden esiinostoa sekä ihmiskeskeisen ajattelun, kolonialismin ja uusiliberalistisen kapitalismin kritiikkiä. Muutoksen merkkejä voi löytää jo 2000-luvun alusta toisaalta aktivistien ja toisaalta myös vapaan kentän kuvataiteen toiminnasta. Suoraa toimintaa -kirjassa muistutetaan Muutoksen kevät -lehdessä keväällä 2000 ja myöhemmin Voima-lehden numerossa 8 ilmestyneestä Montin artikkelista, jossa tulkittiin tapahtumassa olevan muutoksen aktivistien toiminnassa. Poliittisen värin tunnustamisen ja lopullisen vallankumouksen ja ideologisten kertomusten sijaan liikkeiden vaatimuksissa painotettiin nyt mikrotason arkielämää, “ruokaa, ympäristöä, eläinten kohtelua, ajankäyttöä, vapaasti toteuttavaa sosiaalisuutta, paikallisten yhteisöjen puolustamista ja yksilön vapautta valita.” 

Pengerkatu 7 – Työhuone on koreografi Simo Kellokummun ja Vincent Roumagnacin pandemian alla vuonna 2020 perustama projektitila, jossa teokset ovat esillä puolen tunnin ajan yhdelle ihmiselle kerrallaan. Taiteilijat tarjoavat myös hierontapalveluja ja ikebana-työpajoja. Työtilan toimintatavoissa taidetta ajatellaan yksityisen kokemuksen ja intiimin vuorovaikutuksen kautta. Vuosina 2019–2022 Pursimiehenkadulla toimineessa Kosminen-kollektiivin Kosminen -galleriassa Tero Niskasen ja Antti Tolvin yhteisteoksessa Pisara (2020) veden väreilyn johdatteleman kuvan ja sitä seuraavan äänimaiseman saattoi aistia kehossaan maatessaan hurisevalla sängyllä. Mahdollisuuden yhden teoksen kokemiseen kerrallaan antoi myös Herttoniemenrannassa sijainnut taiteilijavetoinen Monitoimitila O (2020–2022), joka loisti näyttelyohjelmansa ohella myös esimerkiksi järjestämällään taiteilijakirjojen myyntitapahtumalla. Vuonna 2019 Monitoimitila O:n perustajajäsen Sini Pelkki aloitti yhdessä Magnús Logi Kristinssonin kanssa At Home -tapahtumien sarjan, jossa valikoitunut yleisö voi kokea monen taiteilijan esityksiä tai muita teoksia eri taiteilijoiden kotona.

Vuonna 2022 Muu ry järjesti laajan avoimeen hakuun perustuvan laajan taiteilijakirjanäyttelyn Booked 2022, jossa mukana oli 200 taideteosta. Taiteilijakirjojen lisäksi esillä oli ”pienkustanteita, underground-julkaisuja, verkkolehtiä, kokeellisia prosesseja, digitaalisia ja käsintehtyjä kirjoja, pamfletteja, sekä teksti- ja paperitaidepohjaisia taideteoksia ja installaatioita”. Myymälä2:n ja Muu ry:n Kaapelitehtaalla olevan uuden gallerian tapaan myös Kosmisessa oli myynnissä taiteilijoiden pienjulkaisuja ja pienkustantajien sarjakuvakirjoja ja kirjahkoja. Kirjahko-termin on lanseerannut Antti Nylén, jonka bokeh-kirjahkosarjan manifestissa sana saa selityksen:

“Mikä on kirjahko? Lentolehtinen, vihkonen, lappu, flaijeri, pyhäinkuva, postikortti ja kirje, läpyskä, haitari, origami ja korttipakka, lehdykkä, foliotaite ja moniste. – – Esikuviamme ovat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet, jotka pimeissä ja kosteissa kellareissaan polkivat virtaa tiikelikoneisiinsa. – – Paras ystävämme ja liittolaisemme on kopiokone, vähän ja huonosti käytettynä hylätty leasinglaite, jonka pelastamme tyhjänpäiväisten toimistojen panttivankeudesta – tuo suurenmoinen työjuhta ja laserase, jota käytämme määrätietoisesti väärin, oikein.”

Julkaisut luovat suoraan teoksen ja katsojan välille syntyvän intiimin tilan, toimien joskus näyttelytilan taiteellisen toiminnan laajentumina. Esimerkiksi Athanasia Aarniosuon Galleria Huudossa tätä kirjoittaessa esillä oleva Chance Meetings -näyttely pohtii kiinnostavasti julkaisun ja näyttelytilan kohtaamista. Sarjakuvamuodossa tapahtuvan vapaan taiteellisen ilmaisun lippulaiva on puolestaan ilmaisjakelulehtenä kahdessatoista suomalaisessa kaupungissa ja ulkomailla olevien valikoituneiden ”rikoskumppanien” kautta saatavilla oleva Kutikuti-julkaisu. Kutikutin ydinryhmään kuuluu jo noin 50 henkilöä, jotka tekevät, opettavat ja julkaisevat sarjakuvia. Kuten Fonal-levy-yhtiöstä, Kutikutista on tullut suomalaisten taiteilijoiden loputtomasta luovuudesta ja omaäänisyydestä kertova kansainvälinen ilmiö. Tässä yhteydessä tahdon mainita myös Pasilan Rauhanasemalla ja Pasilan kaupunkitaidekeskuksessa virallisten Messuhallilla pidettyjen Kirjamessujen aikaan järjestetyt Varjokirjamessut. Vaikka poliittiseen kirjallisuuteen keskittyvässä tapahtumassa taiteilijakirjat eivät tapahtumassa välttämättä olekaan suuressa osassa, varsinkin omakustanteista niitä saattaa kuitenkin löytyä.

Vaikka galleria- ja esitystoiminta Third Spacen tilassa Tarkk’ampujankadulla on lakannut, samoissa tiloissa toimii nyt taidetyöläisten, taiteen asiantuntijoiden ja kuraattorien ääntä esille tuova, Vidha Saumyan ja Elham Rahmatin perustama ja toimittama verkkojulkaisu No Niin. Se tuo yhteen marginalisoituihin kulttuurisiin yhteisöihin kuuluvat riippumattomat taiteilijat ja kuraattorit, koordinaattorit, tuottajat, toimittajat ja kirjoittajat, jotka jakavat saman kokemuksellisen perustan kulttuurien välissä ja haluavat kirjoittaa Suomessa taiteita tekevien ihmisten tuotannosta. Poliittisesti vielä poleemisempi on Sezgin Boynikin vuonna 2014 perustama julkaisija Rab Rab Press, joka yhdistää yhteiskunnan käytännöistä ja taiteesta kirjoittamisen radikaalin vasemmistolaiseen teoriapohjaan. Se käsittää niin Rab-Rab: journal of political and formal inquiries in art -julkaisun, monia käännöskirjoja mutta myös uusia julkaisuja. Monet Rab Rabin julkaisemat historialliset tekstit ovat ensimmäisiä englanninkielisiä käännöksiä. Valituissa julkaisuissa kieli, muoto ja poliittinen materialismi yhdistyvät kriittisellä tavalla, antaen valoa poliittisen taideteoksen kriittisen rakenteen mahdollisuuksiin suhteessa valtavirran muotoja kohtaan. Rab Rabin numeron 6 artikkelissa “General Rhythm” Boynik ottaa provokatiivisen kriittiseen lähilukuun Vaasankadulla vuosina 2013–2019 toimineen taidetila Sorbuksen julkaisuun Wasted Years – Sad, sexy and artist-run (toim. Tuomo Tuovinen & Sorbus. Khaos Publishing, 2020).

Boynik kritisoi sosiaalista yhdessäoloa painottavia sorbuslaisia epäpoliittisuudesta, samanaikaisesti yhteiskunnassa käynnissä olevan nationalistisen ja rasistisen poliittisen kehityksen huomiotta jättämisenä. Monia vaiheita olemassaolonsa aikana läpikäyneen Sorbuksen valinta oli olla siirtymättä aktivismin, kaupallisemman galleriaratkaisun tai inklusiivisemman kuratoinnin suuntaan. Senkin tiloissa järjestettiin kuitenkin jatkuvasti esimerkiksi kaikille avoimia sosiaalisia performansseja ja konsertteja. Kenties rahoittajalähteet odottavat tiettyjen toimintavuosien jälkeen omaehtoisen taidetoimijan joko laajentavan jäsenistöään, siirtyvän myyntiin perustuvan omavaraisuuteen tai aloittavan jonkinlaisen sosiaalisen/ekologisen/poliittisen ohjelman. Sorbus ei kuitenkaan valinnut mitään näistä, vaan perusti toimintansa olemassaolevan yhteisönsä taidetta tuottavaan sosiaaliseen yhdessäoloon. Matti Tuomela kirjoitti sattuvasti Wasted Years -kirjassa tiivistyvän yleisemmin kollektiivin hengen, jossa aina on jotain “keskipakoista, jotain vitaalia mutta suljettua, jotain mikä himottaa, mutta johon ei pääse sisälle, ei varmaan vaikka toimisi itse osana kollektiivia”. Kaikkialla vallitseva kapitalismi tekee loputtomassa haltuunoton koneellisessa prosessissaan mahdottomaksi luoda vaihtoehtoja, ja välttämättömän rahoituksen saamiseksi on oltava osa sitä. Tai kuten Wasted Years -kirjassa asia kiteytytetään, “But when you’re trying to fuck the system, you just might end up making love to it”.

Vallilassa toimiva PUBLICS Helsinki  on eräänlainen päätepiste ja uusi alku taiteilijoiden perustamalle Checkpoint Helsingille, joka haki vaihtoehtoja 2010-luvun alussa vahvasti Helsinkiin lobatulle ja päättäjien toimesta lopulta torpedoidulle Guggenheim-museosuunnitelmalle. Yhdessä yhdysvaltalaisten Terreformin ja G.U.L.F.-organisaation kanssa Checkpoint Helsinki kehitti mm. ideakilpailun Next Helsinki, jossa haettiin vaihtoehtoja Eteläsataman Makasiinirannan tontille, jonne suunnitellaan nyt uutta arkkitehtuuri- ja designmuseota. Kuvatessaan keskeiseksi metodikseen yhdessä toimimisen ilman edeltäkäsin määriteltyjä rajoja tai sisältöä, PUBLICSin taiteellinen johtaja Paul O´Neill käyttää termiä ”parahosting”, jonka ymmärrän tarkoittavan kuratointia, joka pystyy säilyttämään siihen myös liikkuvan etäisyyden tekstein, vaihtoehtoisin toimin tai vaikka klubiympäristöön perustetun taidefestivaalin avulla. Checkpoint Helsingin esimerkkiä taiteilijoiden aktivistisena toimintana seuraava Kiasma Strike käyttää työnseisauksen muotoa laajempaan keskusteluun taiteen instituutioiden rahoituslähteistä. Yritysrahoituksen muututtua arveluttavasta asiasta hyväksytyksi, nyt puheenaineeksi näyttää tulleen ei-kaupallisen taiteen tukemisen sijaan yritysten ja yksityisten säätiöiden eettinen raha.

Koneen säätiön sivuilla julkaistussa haastattelussa O’Neill ja PUBLICSin toiminnanjohtaja Eliisa Suvanto nostavat esiin sen miten Helsingistä puuttuvat keskisuuret toimijat ja keskustelu instituutioiden ja prekaarien taiteilijoiden ja taideasiantuntijoiden organisaatioiden välillä on usein vaikeaa. 

”Taiteen ammattilaiset ovat tottuneet tekemään työtään ilman kunnollista korvausta tai ilmaiseksi, mikä estää alan kehittymistä, Suvanto listaa. Hän lisää, ettei tiedä, miten hyvin kulttuurin rahoittajat ymmärtävät näitä ongelmia, sillä nämä eivät joudu elämään arkeaan samanlaisen kamppailun keskellä.”

Vuonna 2009 perustettu feministinen UrbanApa on useita erilaisia alustoja ja konsepteja sisällään pitävä yhteisö. Se järjestää muun muassa turvallisen tilan tapahtumia, esityksiä, taidehautomoita, festivaaleja ja työpajoja, arvoinaan kuuluvat yhteisöllisyys, intersektionaalinen feminismi, dekoloniaalisuus, inklusiivisuus, tasa-arvo, leikki ja ilo. Eräs keskeinen UrbanApan järjestämä alusta ja tapahtuma on antirasistinen Stop Hatred Now! UrbanApan tulevaisuuteen katsominen näyttäytyy toisella tavalla Juha Valkeapään Tulipäässä, groteskissa katuperformanssiolennossa, joka on niin muistokirjoitus fossiilisille polttoaineille kuin valkoisen keski-ikäisen cis-miehen omakuvakin. Tulipää on esiintynyt eri kaupunkitiloissa vuodesta 2022 eri kirjoittajien kirjoittamia muistokirjoituksia fossiilisten polttoaineiden aikakaudelle julistaen, jatkaen aina siihen päivään saakka kun sille voi jättää hyvästit. 

Ainutlaatuisia alueita

Vähäinen rahoitus ja palkaton työ kulkevat käsi kädessä, vaikka järjestettävinä olisi suuritöisiä kansainvälisiä tapahtumia, kuten Là Basin biennaalit tai FixC-osuuskunnan usean maan television teksti-tv:n sivuille laajennut kansainvälinen teksti-tv-taiteen festivaali ITAF. Alppikadulla kaksi vuotta toimineen FixC-osuuskunnan mediataiteen galleria FISHin (2014–2016) kuratoidussa näyttelyohjelmassa esittäytyivät elektronisen kuvan, digitaalisen taiteen ja analogisen median eri esitysmuodot. FixC:n primus motor -ideoija on ollut kuvataiteilija Juha van Ingen. Mediateknologian esoteerisia reuna-alueita tutki puolestaan Vallilan Nilsiänkadulla työhuonettaan pitävä Kokeellisen elektroniikan seura rajatun ajan esillä olleessa Paranormaalin tekniikan museollaan. 

Kirjoitin artikkelini Helsingin taiteilijavetoisten tilojen kartaksi ainakin kahdenkymmenen vuoden ajalta, juhlistaakseni niissä tehtyä työtä mutta myös tietäen sen hinnan. Paikkaan juurtunut työ on usein vaarassa jäädä kesken huonosti ajoitettujen tai ajateltujen toimien ja päätösten vuoksi. Taiteilijoiden työtiloja on myös monilla Helsingin saarilla, muun muassa Suomenlinnassa, Vartiosaaressa ja Harakan saaressa. Vartiosaari ja Harakka ovat joutuneet puolustamaan erityislaatuisuuttaan. Vartiosaaren ominaispiirteitä vaaliva Vartiosaari-seura vaalii sen luontoa ja ainutlaatuista rakennuskantaa, jotka ovat olleet uhattuina. Saaressa järjestetään vuosittain muun muassa Taidepolku ja pidetään työpajoja. Seura teki vuonna 2013 oman osayleiskaavaehdotuksensa. Helsingin hallinto-oikeuden kumottua Helsingin yleiskaavan Vartiosaaren osalta ja Vartiosaaren osayleiskaavan seuran tekemä ehdotus on edelleen ajankohtainen.

Helsingin kaupungilla on ollut Harakan saaren entisessä armeijan kemian laboratoriorakennuksessa taiteilijoiden työtiloja vuokrattavina 1980-luvun lopulta lähtien. Ilmastonmuutoksen vaikutus näkyy Harakkaan mantereelta menevän jääpolun ajan supistuttua useina talvina lähes olemattomiin.  Yhteysvenekauden alettua huhtikuussa taiteilijat pitävät saaressa syyskauden loppuun asti näyttelytoimintaa. Saaressa tehtävä taidetyö oli uhattuna vuonna 2009, jolloin julkistettiin silloisen pormestarin mukaan nimetty “Pajusen lista” 80 kaupungin ylläpitämän lähipalvelun tilan sulkemisesta. Lakkauttamista vastaan kerättiin kuitenkin adressi eikä sulkeminen toteutunut. Vuonna 2021 saaressa järjestettiin ensimmäinen joka toinen vuosi pidettävistä, saareen levittäytyvistä Taiteilijoiden saari -näyttelyistä. Ensimmäisen näyttelyn kuraattoriksi taiteilijat kutsuivat Veikko Halmetojan. Kirjoitin itse näyttelystä Mustekalaan yhtenä sen taiteilijoista, lähtökohtanani rakkaus saareen, sen ympäristöön ja sen yhteisöön.

Kolmenkymmenenyhden Harakan taiteilijan ryhmänäyttely toi esiin saaressa tapahtuvan työskentelyn, joka näkyy myös koko kauden jatkuvassa näyttelytoiminnassa. Sanna Lipponen kirjoitti Helsingin Sanomissa Taiteilijoiden saaren omaavan ”yhtäältä paljon ja toisaalta ei juuri mitään yhteistä” Vallisaaressa samaan aikaan esillä olevan Helsinki Biennaalin kanssa. Molemmissa näyttelyissä näkyy vaikuttavasti saarten luonto, maanpuolustuksen historia sekä nykytaide, vaikka tuotantotavat, tavoitteet ja motiivit poikkeavat toisistaan. Lipponen toteaa:

”Taiteilijoiden saari ei pyri olemaan spektaakkeli, eikä sinne ole haluttu tuoda mitään ylimääräistä. Näyttelyn teokset ovat suurelta osin syntyneet Harakan Taiteilijatalon työhuoneissa, ja moni taiteilija todella ammentaa saaresta myös materiaalien, työskentelytapojen, teemojen ja sisällönkin osalta.”

Taiteilijatalona nyt toimivan kauniin laboratoriorakennuksen on suunnitellut arkkitehti Oiva Kallio, joka kuului myös viime vuosisadan alussa toimineeseen piktorialististen valokuvaajien taiteilijaryhmään. Sen lisäksi että kaupunki saa talossa ateljeitaan pitäviltä taiteilijoilta ja teollisilta suunnittelijoilta vuokratuloja, taiteilijoiden läsnäolo ja työskentely pitää rakennuksen kunnossa. Yhteysvenekauden ulkopuolella taiteilijat käyttävät soutuveneitä, joiden venepaikkamaksuja Harakka ry kompensoi. Uuteen ympäristöön asettuminen vie aikansa. Työhuoneen pitäminen saaressa on haasteellista etenkin lintujen pesimisaikaan, talvella ja kelirikkokaudella. Yhteisöllisyys syntyy ajan kanssa, kun merelliset käytännöt tulevat taiteilijoille tutuiksi. Kaupungin asettama kaksi kertaa viiden vuoden vuokrasopimusten aikaraja kuitenkin katkaisee hiljaisen tiedon välittymisen ylisukupolvisen jatkuvuuden. Työhuoneita vapautuu uusien taiteilijoiden käyttöön ilman mielivaltaista aikarajaa muutenkin. Siihen vaikuttaa Harakan saaren ensimmäisten taiteilijoiden sukupolvien ikääntyminen tai nuorempien kohdalla esimerkiksi muutto pois Helsingistä. 

Käyn kirjoitukseni lopuksi vielä toisessa kulttuuri- ja maisema-arvoltaan ainutlaatuisessa paikassa, jossa pienimuotoisen taide- ja artesaanityön rauha ja jatkuvuus saattaa olla uhattuna. Suomen ensimmäisenä mielisairaalana tunnetun Lapinlahden sairaalan kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuista kokonaisuutta puistoympäristöineen vaaliva Pro Lapinlahti perustettiin 12.4.1988. Yhdistys vastusti aluksi HYKSin psykiatrian klinikan siirtämistä puistoympäristöstä C.L. Engelin suunnittelemasta rakennustaiteellisesti arvokkaasta Lapinlahden sairaalasta Meilahteen. Yhdistys vaikutti aktiivisesti vuonna 1994 tapahtuneeseen rakennusten suojelemiseen. Psykiatrisen toiminnan lakattua vuonna 2008, rakennukset olivat tyhjillään viiden vuoden ajan. Vuonna 2013 perustettiin Lapinlahden Lähde, jonka jälkeen alueella on harjoitettu monenlaista kulttuuritoimintaa mielenterveydellisestä hyvinvoinnista ja muusta kansalaistoiminnasta taiteilijoiden ja taiteellisten suunnittelijoiden työtiloihin. Vuonna 2019 rakennusten käyttöä suunnittelemaan tuli kaupungin päätöksellä kansainvälinen, muun muassa entisiä kaupunginjohtajia konsulteikseen haaliva kiinteistösijoitusyhtiö NREP. Tällöin ilmeni uhka, että puistoalueesta olisi lohkaistu kulttuurihistoriallisesti merkittävä osa hotellirakennusta varten.

Lapinlahti-yhteisö on tarjonnut alueen vaihtoehtoiseksi kehittämisratkaisuksi omaa Lapinlahti 360 -suunnitelmaansa ja nyt on löytynyt myös uusi rahoittaja, joka kuuntelisi alueen toimijia. Vaikka paikallisen kansalaistoiminnan vastustuksella olikin vaikutuksensa, NREP:n ja kaupungin välinen liikesuhde ei tunnu laantuneen. Työ Lapinlahden sairaala-alueen säilyttämiseksi kokonaisena kansalais- ja yhdistystoiminnan, vapaan kentän taiteilijoiden sekä artesaanien käytössä jatkuu. Helsingin kaupungin, NREPin ja Kiinteistö Oy Kaapelitalon 9.3.2023 työpajassa esittelemään tarkennetun Lapinlahden tulevaisuuden toimintakonseptisuunnitelma on herättänyt huolta ja vastustusta. Lapinlahti-yhteisö pitää lukuisiin pienempiin vuokralaisiin perustuvaa mallia niin ainklusiivisuuden, luonto- ja virkistysarvojen säilymisen, kuin alueen taloudellisenkin kestävyyden kannalta huomattavasti parempana kuin Helsingin kaupungin, NREP:n ja Kaapelitalon esittelemää harvempien ja isompien vuokralaisten mallia. Luonto- ja virkistysarvoihin, taiteeseen ja kansalaistoimintaan sopii huonosti taloudellisesti keskittynyt hyötyajattelu, eikä kapitalistisen arvopohjan ja voitontavoittelun ehdoilla toimiva poliittinen ajattelu aina tahdo antaa sitä sille anteeksi. 

Teksti: Kari Yli-Annala

Kirjoittajalla on tällä hetkellä työhuone Harakan saaressa, jossa hän koordinoi Kokeellisten taiteiden nomadinen akatemia -projektiaan. Hän oli AAVE-festivaalin (2010–2018) taiteellinen johtaja. Hän on FixC-osuuskunnan, AV-arkin ja Muu ry:n jäsen ja opettaa Taidekoulu Maassa.

Kuvat: Savu E. Korteniemi