Teksti: Matti Tuomela
Kuva 1: Elonet, – 2: Fullsteam
A L U K S I
Tässä tekstissä käsittelen Suomessa sotien jälkeen suosiossa ollutta rillumarei-ilmiötä ja kotimaisen populaarimusiikin nykyistä valtavirtaa edustavia Cheekia ja Elastista eli ”Profeettoja”. Pohdin niiden välisiä eroja ja yhteyksiä ja hahmottelen, minkälaisia yhteiskunnallisia olosuhteita em. artistien suosio edellyttää. Tekstin ymmärrettävyyden takia ylläpidän tarkoituksellisesti vastakkainasettelua korkean ja matalan kulttuurin välillä, vaikkei se todellisuudessa aina ilmene kovin selkeänä. Lisäksi käytän tahallisesti kärjistettyjä vastinpareja rahvas ja eliitti.
Musiikin myynti- ja striimaustilastot sekä myytyjen konserttilippujen määrä kertovat joillain mittareilla, mikä on suosittua ja mikä ei, mutta ne eivät kerro, miksi jokin on suosittua ja keitä ovat ihmiset tilastojen takana. Kuten moni muukin, olen itse kulttuurin sekakäyttäjä: seuraan nykyteatteria ja Salattuja elämiä. Silti kirjoittaessani matalasta ja massoihin vetoavista kulttuurituotteista niputan kuluttajat homogeeniseksi joukoksi ihmisiä, joiden ajattelua ja halua ohjaavat heille itselleen tuntemattomat, mutta itselleni tunnistettavat voimat. Tämä yksinkertaistava yleistys tekee aiheesta kirjoittamisen pulmalliseksi, mutta toisaalta sen kautta voin paremmin tarttua aiheeseen.
J Ä T K Ä T
Rillumarei-nimitys on peräisin laulun Rovaniemen markkinoilla -kertosäkeestä ”rumarillumarillumarei” eikä se tarkoita mitään. Kriitikoiden halveksima rillumarei oli suurelle yleisölle suunnattua viihdettä, johon on katsottu kuuluvaksi muutamia 1950-luvun alun elokuvia[1] ja iskelmämusiikkia. Oman tulkintani mukaan rillumareita luonnehtii huumorin lisäksi epäilevä suhtautuminen kaupunkilaiseen ”sivistyneistöön”, ”herroihin” tai ”hienostoon” (synonyymien kirjo on laaja). Suorasukaisimmin tämä epäileväisyys käy ilmi elokuvassa Hei, rillumarei (1954), jossa Esa Pakarisen esittämä Severi Suhosen hahmo vierailee Helsingissä aiheuttamassa pahennusta kulttuuririennoissa. Elokuvaa on yleisesti tulkittu sen käsikirjoittaneen Reino Helismaan yritykseksi kostaa kriitikoille siitä, ettei hänen työtään arvostettu. Elokuva asemoi kriitikot sekä korkean taiteen yleisöt selkeästi kaupunkilaiseen eliittiin kuuluviksi aristokraattisiksi hienostelijoiksi.
Rillumarei ja valistus – Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa -teoksen toimittanut Matti Peltonen tutkii artikkelissaan ”Olympiavuoden käytösopas” vuonna 1945 perustetun ryhtiliikkeen teettämää kansalaisen käytösopasta ja sen työstämisen yhteydessä syntynyttä materiaalia. Esiin nousee kansantieteilijä Sakari Pälsin yritys muotoilla kansalaisille uusi käyttäytymisihanne kansanomaisuuden pohjalta vastineeksi ”aristokraattis-virkamieshenkiselle ja liian yläluokkaiselle, joutilaan suuromistajan maailmankuvaa heijastelevalle gentlemanni-ihanteelle.” (Peltonen 1996, 303) Kansanomaisen, lähinnä miehille suunnatun käytösihanteen ytimenä ei voinut olla korkean sivistyneisyyden osoittaminen, vaan sen valossa aristokraattinen herrasmies nähtiin pikemminkin teeskentelevänä ja epäaitona. Pälsin mukaan ihannemies oli sanalla sanoen rehti, hän kohteli kaikkia yhdenvertaisina (Peltonen 1996, 303).
Pälsin luonnehdinta muistuttaa Peltosen mukaan paljon tukkilaiselokuvien miespuolisia päähenkilöitä. Nämä tukkilaiselokuvien sankarit toimivat ja elivät rahvaiden työmiesten piirissä ollen kuitenkin tiedollisesti, taidollisesti ja moraalisesti ylivertaisia. He kohosivat yhteisönsä johtajiksi ja paljastuivat usein elokuvan lopussa myös varakkaiksi, mikä oli olennaista elokuvan romanttisen juonen kannalta: maallinen omaisuus oli edellytys naimakaupoille. Samalla se piti yllä konservatiivista arvohierarkiaa (Peltonen 1996, 304).
Rillumarei-elokuvien ja -laulujen sankareiden voidaan sen sijaan katsoa polveutuneen tukkilaiselokuvien sivuhahmoista, sanavalmiista ja rempseistä tukkijätkistä. Toisin kuin heitä ”edeltäneet” rehdit miehet, he eivät olleet maanomistajia eivätkä piilo-etuoikeutettuja, vaan todellisia rahvaita. Rillumarei -elokuvat ja -laulut esittelivät suurelle yleisölle uuden miesihanteen, reilun jätkän, jonka tasa-arvoisuus ilmeni joka tasolla, kaikilla mittareilla mitattuna. Suuri yleisö sai siis itsensä näköisen, sosioekonomisesti samaistuttavan sankarin. Reilu jätkä oli aidoista aidoin, eikä välittänyt kenenkään sosiaalisesta asemasta saati sen ulkoisista tunnuksista. Reilulle jätkälle ”kaikki” olivat täsmälleen samanarvoisia (Peltonen 1996, 306). Reilu jätkä ei noudattanut eliitin toivomalla tavalla symbolista valtahierarkiaa tai siihen kuuluvaa sosiaalista koodia ja joutui siksi eliitin kanssa kahnauksiin, kuten Severi Suhonen Hei rillumareissa.
Peltonen pohtii toimittamansa kirjan loppusanoissa rillumarein suhdetta moraaliin ja yhteiskuntaan. Hän nostaa keskiöön sen, kuinka Helismaan sanoituksissa ja rillumarei-elokuvissa työntekoon suhtaudutaan kahdella vastakkaisella tavalla: työtä kunnioitetaan, mutta toisaalta myös halveerataan. Lauluissa puolustetaan työmiestä, mutta leipä on mahdollista saada myös viekkaudella. Lauantaisin, siis tilipäivin, palkkaa ei panna pivoon, vaan käännetään paita nurinpäin eli juhlitaan ja eletään herroiksi. Kuitenkin varsinaisia ”nappiherroja”, jollaisiksi esimerkiksi korkeakulttuurin harrastajat esitetään, vastustetaan. Peltonen käyttää tässä yhteydessä esimerkkinään Helismaan kirjoittamaa Lapin jenkka -kappaletta: ”Siellä katsotaan mies eikä nuttu / reilu jätkä on kaikille tuttu”. Reiluus on Peltosen mukaan kritiikkiä ”nuttua arvostavan” yläluokan pintapuolista säätymoraalia kohtaan (Peltonen 1996, 315–319).
Rovaniemen markkinoilla, 1951
J Ä B Ä T
Rillumarei-ilmiön tavoin räppärikaksikko Cheek ja Elastinen nauttivat loppuunmyytyjen stadionkeikkojensa perusteella kansansuosiosta, mutta eivät niinkään kriitikoiden. Esimerkiksi kaksikon Profeetat-kokoonpanolla julkaisema single Yhtäccii sai Rumban kriitikoilta teettämässä kyselyssä yksipuolisesti murska-arvioita. Profeettojen kansansuosiosta puhuttaessa on hyvä muistaa, ettei kyse ole vain heidän musiikistaan, vaan pitkälti myös tähtisysteemistä, heidän hahmoista ja arvoista. Siksi onkin kiinnostava huomata, että Cheek ja Elastinen muodostavat eräänlaisen hybridin rillumarein jätkistä ja niiden vastakohdasta ”nappiherroista”. He ovat kuin ikuista tilipäivää viettäviä tukkijätkiä – lähtökohdiltaan rahvaita, mutta raa’alla työllä eliitin rinnalle nousseita reiluja jätkiä larppaamassa nappiherrain elämäntapaa. Heissä on puolet Uuno Turhapuroa ja puolet vuorineuvos Tuuraa.
Tulkintani mukaan suosion taustalla on meritokratiaan nojaava narratiivi, jossa korostuu jatkuva kilpailu ja toisaalta mahdollisuuksien tasa-arvo. Sen mukaan jokaisella yksilöllä on taustastaan riippumatta samanlaiset mahdollisuudet nousta kyvyillään muiden yläpuolelle, voittaa ja saada kaikki. En usko, että Profeetoissa suurta yleisöä ensisijaisesti viehättää maallinen omaisuus sinänsä, vaan pikemminkin menestys, josta se kertoo. Katumaasturit ovat menestyksen konkreettisia ja helposti ymmärrettäviä symboleita. Jos joku alkaisi räpätä lottovoitostaan, se tuskin saisi vastaavaa suosiota. Jotta Profeetat lunastavat paikkansa kansanmiehinä, reiluina jätkinä, heidän on ensinnäkin pitänyt lähteä liikkeelle tyhjästä, altavastaajina, ja tehdä kurinalaisesti työtä menestyäkseen. Toiseksi heidän on nautittava nykyisestä asemastaan kuluttamalla kuten oletetut fanit heidän asemassaan kuluttaisivat. Eli kun rahaa pannaan haisemaan, sitä ei laiteta hyväntekeväisyyteen, vaan omiin, useimmiten hetkellisiin nautintoihin. Tähän liittyen monet kappaleet muillakin kuin Cheekilla ja Elastisella linkittyvät arjen ja viikonlopun (eli juhlan) vastavuoroisuuteen. Arki on raadantaa, mutta viikonloppuna nostetaan kannat kattoon, käännetään paidat nurinpäin ja eletään herroiksi.
B E T O N I M E T S Ä N L U O N T O
Tapio Rautavaara levytti monia Helismaan sanoittamia lauluja. Useissa kappaleissa korostuu miehen ja luonnon välinen suhde. Vaikka läheskään kaikki laulut eivät olleet rillumareita, ne elivät samasta romantiikasta. Laulut kertovat miehistä, jotka ovat kulkureita ja jätkiä. Työnteko on harvoin tapetilla, mutta sen sijaan kyky tulla toimeen luonnossa saa osakseen kiistatonta ihailua. Jätkä pärjää aina kun on kirves ja reppu mukana, totesi eräs Pekka ja Pätkä salapoliiseina -elokuvan (1957) mieshenkilö, eräänlainen tukkilaissankari hänkin. Olosuhteet luonnossa ovat ankarat, mutta kuitenkin antoisat niille, jotka sitä osaavat hyödyntää. Aivan omanlaistaan kunnioitusta saa Lappi, sen karut erämaat ja pysäyttävät luonnonilmiöt. Erämaa vaatii eniten ja se myös antaa eniten. Voittaja palkitaan elähdyttävimmillä esteettisillä näyillä sekä syvällisemmin mahdollisuudella saavuttaa vapaus yhteiskunnan rattaista.
Seuraavassa muutamia säkeitä Lapin jenkasta:
Se vain tuntee, ken Lappiin on kulkeutunut, mitä aiemmin ollut on vailla,
portti kaupungin kunhan on sulkeutunut tenho outo on pohjolan mailla.
…
Riekon jalka kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin.
…
Sävel hento ei milloinkaan viihtyä voi siellä missä on tunturit tummat,
koski pauhaa ja korpien kuuset ne soi omat sinfoniansa niin kummat.
Suden joiku on konsertti siellä, missä frakki on varmasti tiellä.
…
Se on keltaisen kullan ja vihreän maa, se on toiveitten kehto ja hauta:
Jätkä jäntevä palkkansa voimalla saa mutta heikkoa luonto ei auta
Lapin jenkka – san. Reino Helismaa
Mikä ennen oli ihmisen suhdetta luontoon, sen antiin, haasteisiin ja arvaamattomuuteen, on nyt suhdetta kilpailuyhteiskuntaan ja markkinatalouteen. Kilpailuyhteiskunta koetaan välttämättömänä olosuhteena, arvaamattomana luontona, jossa vain vahvimmat pärjäävät. Yhteiskunnallisista asioista puhutaan darwinismin käsittein. Tässä yhtälössä ”perinteinen” luonto metsineen ja erämaineen on aidattu virkistäytymisalueiksi. Luonnon kanssa ei tarvitse suoranaisesti tulla toimeen, toisin kuin agraariyhteiskunnassa monien vielä tarvitsi. Markkinataloudessa kaikkien on tultava toimeen. Se asettaa menestykselle, vauraudelle ja vapaudelle omanlaisensa mittarit, joiden voi katsoa olevan jopa päinvastaiset kuin luonnossa. Sotienjälkeisen yhteiskunnan reiluille jätkille vapaus merkitsi riippumattomuutta maallisesta omaisuudesta – markkinatalouden reiluille jätkille se on siitä riippuvaista. Samalla paikka, jossa näiden sankareiden kyvyt mitataan, on muuttunut. Helsinki on uusi Lappi, ja Cheek ja Elastinen sen urbaanit tukkijätkät, jäbät.
Cheek ja Elastinen (Profeetat)
V A L T A \ V I R T A
Valtavirtaviihteellä, tai kaupallisella taiteella, on luonteenomaista kokea itsensä oman suosionsa vuoksi todellisempana ja aidompana kuin ”herrojen” harjoittama korkeakulttuuri, joka sen piirissä nähdään tarpeettoman monimutkaisena tai suorastaan teennäisenä. Kaupallisen taiteen arvo perustuu kapitalistiseen logiikkaan: ”miljoona ihmistä ei voi olla väärässä”. Valtavirtaviihteen tai -taiteen suosiota on helppo perustella myös sen yleistajuisuudella – tai vanhahtavammin ”kansantajuisuudella”. Se ei vaadi vastaanottajaltaan erityistä lukutaitoa, kuten vaikkapa nykytaide, ja siksi sen ajatellaan vetoavan johonkin primitiiviseen ja universaaliin eli se on ”aitoa”. Tällainen ajattelu kuitenkin unohtaa, ettei ole olemassa universaalia taiteen luku- tai tulkintataitoa, vaan kaikenlaiset tulkinnat määrittyvät yhteiskunnallisten olosuhteiden sekä vallalla olevien diskurssien ja ajattelun paradigmojen mukaan. Jos näin ei olisi, perinteinen rillumarei tukkijätkineen olisi yhä käypää valtavirtaa.
Kuten aiemmin pyrin osoittamaan, tulkintakehysten muutoksista huolimatta siinä, mikä määrittyy valtavirraksi, on myös jotain pysyvää. Uskoakseni valtavirran määrittelyn taustalla on aina enemmän tai vähemmän selkeä jako matalan ja korkean taiteen välillä. Korkealle ja matalalle osittain rinnakkaisia jakolinjoja ovat tänä päivänä myös jako tuottavaan ja tuottamattomaan työhön (agraariyhteiskunnassa jako tapahtui ruumiillisen ja henkisen työn välillä), jako esittävään ja abstraktiin taiteeseen, teoriaan ja käytäntöön, enemmistöön ja vähemmistöön, valtavirtaan ja marginaaliin jne. Karrikoidusti matala taide edustaa tuottavaa työtä, esittävää taidetta, käytäntöä, enemmistöä ja valtavirtaa.
Sotienjälkeisen valtavirran sankarit, tukkijätkät ja metsätyöläiset, olivat yksiselitteisesti ruumiillisen työn tekijöitä. Heidän vastakohta oli kaupunkilainen herrasväki, jonka työ oli henkistä laatua. Nykyisin tuottavaksi työksi voidaan lukea työ, joka tuottaa taloudellista arvoa silloinkin kun on kyse on immateriaalisista tuotteista. Näin ollen Cheek ja Elastinen, Profeetat, ovat tuottavan työn airuita, sillä he ovat luoneet tyhjästä tuotteistetun brändin, jolla on vaihtoarvoa. Tätä ilmennetään kerskakulutuksella. Vastaavasti tuottamaton työ on työtä, joka tuottaa muuta kuin taloudellista arvoa. Tätä on esimerkiksi julkisesti tuettu taide ja kritiikki. Makuasioiden sijaan suuren yleisön ja kriitikkojen näkemysten yhteentörmäyksissä on nykyisin kyse paitsi arvojen myös tuottavan ja tuottamattoman työn yhteentörmäyksestä.
Rillumarei-kontekstissa taidetta kuluttava eliitti rinnastui kaikenlaiseen eliittiin yleensä, mutta nykyisin kulttuurillinen eliitti on etääntynyt kauas esimerkiksi taloudellisesta eliitistä. On kuitenkin ilmeistä, että taloudelliseen eliittiin suhtaudutaan valtaväestön keskuudessa vieroksuen vain silloin kun se edustaa ”nappiherrojen” kaltaista aristokraattista porvaristoa. Tilipussin suuruus ja siitä juontuva eriarvoisuus ei ole ongelma, jos sosiaalinen koodisto pysyy samana. On hyväksyttävää olla äveriäs ja jopa osoittaa rikkauttaan, kunhan pysyy rahvaana. Tässä mielessä rahvas on jotain, mikä ilmenee ensisijaisesti kielessä ja sen tuottamissa asenteissa. Sotienjälkeisessä Suomessa reilu jätkä edusti rahvasta niin kielellisesti kuin taloudellisestikin. Nyt kun taloudellisen menestyksen uskotaan riittävällä yrittämisellä olevan kenen tahansa saavutettavissa, yleisön ja reilujen jätkien välillä on jäljellä enää vain kielellinen yhdenvertaisuus. Kieli ja sen välittämät asenteet ja arvot liittävät ihmisiä yhteen tiukemmin kuin raha. Cheekin ja Elastisen biisien aiheet lähtevät liikkeelle menestyvän yksilön narratiivista. Se on kilpailuyhteiskunnan vallitseva diskurssi, jolle suuri yleisö tietämättäänkin antautuu. Siksi olisi kiinnostavaa, jos kriitikot esimerkiksi Profeetoista kirjoittaessaan pyrkisivät vielä enemmän spekuloimaan suosion syitä.
***
Rahamies, muttei sentään ihan sahamies
miten korttis pelaat täällä, ei oo huoli jakajien
käy hattuun kun on vapaus tehä about mitä vaan
kihahtaa kun ihan sama mitä haluut sitä saa
Kun ennen aurinkomatkoist sai kylmii väreitä
nykyään harvat hotellit on kyllin päheitä
liias pumpulissa meiän maailma kai muuttu liikaa
arjessa aloillaan pysymään ei kulkurii saa
Parempi mies – san. Cheek
____
[1] Peter von Bagh on määritellyt rillumarei-ilmiön koostuneen noin neljästä tai viidestä Reino Helismaan käsikirjoittamasta 50-luvun alun elokuvasta. Tärkeimpiä elokuvia ovat Rovaniemen markkinoilla (1951), Lentävä kalakukko (1953) ja Hei, rillumarei (1954). Lisäksi ilmiö kattaa Helismaan sanoittamaa ja useimmiten Toivo Kärjen säveltämää rempseää iskelmämusiikkia samoilta ajoilta (Peltonen 1996, 7). Huomattakoon, että esimerkiksi kahdesta ensiksi mainitusta elokuvasta on olemassa samannimiset laulut.
L Ä H T E E T
k i r j a
Peltonen, Matti (toim.) Rillumarei ja valistus – Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. SHS, Helsinki 1996.
e l o k u v a
Hei, rillumarei, ohj. Armand Lohikoski. Suomen Filmiteollisuus 1954.
a r v i o i t a
http://www.rumba.fi/uutiset/keski-ikaiset-kokoomusnuoret-laulavat-ryyppaamisesta-jalki-rumaa-kriitikkoraati-kuunteli-cheekin-elastisen-uuden-singlen-tulkittiin-myos-kaapistatulo-anthemiksi/
http://www.rumba.fi/arviot/cheek-ei-ole-sankari-jonka-suomi-tarvitsee-vaan-sankari-jonka-suomi-ansaitsee-kertoo-anton-vanha-majamaa-levyarviossaan/
http://www.rumba.fi/arviot/cheek-kielsi-toimittajalta-paasyn-tiedotustilaisuuteen-oliko-talla-levyarviolla-osuutta-asiaan/
http://www.rumba.fi/arviot/rumban-kriitikkoraati-perehtyy-elastisen-vilpittoman-oikeistolaista-yrittajaeetosta-uhkuvaan-uutuusvideoon/
http://www.rumba.fi/arviot/ostakaa-makkaraa-levyarviossa-elastinen-feat/
http://rosvot.fi/maitohotelli/elaminen-on-masentava-kokemus-elastinen-iso-kuva
PS
Erityiskiitos tekstiä varhaisessa vaiheessa kommentoineelle FT Julia Pajuselle.