28.11.2009 Juha-Heikki Tihinen
Voisiko kriitikkokin olla taidetta? Mikä on tekijän ja teoksen välinen suhde, ja miten siitä olisi puhuttava? Edellisten kysymysten sulattelua edistää vilkaisu historiaan. Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wilde (1854–1900) kirjoitti Valehtelun rappio -dialogissaan henkilöhahmonsa Vivianin suulla siitä, miten ihmiset eivät tietäisi mitään Lontoon sumuista, ellei taide olisi esitellyt niitä heille. Kyseisessä sitaatissa taiteesta tulee totuuden esiintuoja ja edistäjä. Vivian kertoo meille myös sen, että luonto jäljittelee taidetta, sillä se näyttää meille vain asioita, jotka olemme jo nähneet runoudessa tai maalauksissa. Ajatus on äärimmäisen kärjistetty, paradoksaalisuudessaan se on irvokas purkaus 1800-luvun lopun l’art pour l’art -ajattelusta.
Taide ennen kaikkea -ajatus on niin nautinnollinen, koska se pilkkaa pinttyneitä näkemyksiämme taiteen merkittävyyden suhteellisuudesta. Ihminen ei elä pelkästä taiteesta ja on oikeastaan moraalitonta puhua taiteen tarpeestaan ennen ”perustarpeita”. Ensin leipää, onnellisuutta, perhe-elämää, sitten reality-ohjelmia, ja joskus paljon myöhemmin taidetta. Sillä eihän taide ole perusturvaa? Kun Wilde esittelee Valehtelun rappiossaan tai Kriitikko taiteilijana -dialogeissaan opettajaltaan Walter Paterilta (1839–1894) ja taiteilija James McNeil Whistleriltä (1834–1903), poimimiaan ajatuksia, voimme huomata miten merkittävää on korostaa kriitikon asemaa ja merkitystä. Wilde puhui kriitikosta taiteilijana, mutta esitän itse ajatuksen siitä, että kriitikko voi ehkä lopulta muuttua teokseksi, jopa taideteokseksi.
Äskeisen kaunosieluisen, naiivin ja idealistisen höpsön aloituksen jälkeen minun on seuraavaksi todistettava uskostani: uskon kritiikin mahtiin, pidän sitä oikeutettuna terrorismina, joka kykenee räjäyttämään tietoisuutemme ja löytämään uuden. Käytän sanaa terrori, koska se on mahtipontinen, epämääräinen, ankean ajankohtainen ja juuri siksi niin käyttökelpoinen, koska kritiikki puhuu usein, ja oikeastaan aina ajastaan. Kritiikki on käyttökirjallisuutta, tuoteselosteita ja joskus ajattelua. Ajattelua se on silloin, kun sen tarkoituksena on yrittää mahdotonta, nimittäin kuvata jotakin saavuttamatonta: taiteen ja elämän yhteistä amok-juoksua.
Tuhon kujanjuoksussa tapahtuu kohtaaminen, joka on sekä hauras että haurea. Siinä paljastuu unien, haaveiden ja mielikuvien kudos, josta elämä on pitkälti tehty, sillä ilman unelmia ei ole elämää. Perinteisesti kriitikko tietysti tuhoaa toisten unelmia yrittäessään luoda omaansa, joka on tietysti täydellinen kritiikki. Elämä, joka olisi ainutlaatuinen ja taidokas, olisi ehkä taideteoksista arvokkain. On syytä nimittäin huomata, että Wilde viittaa teksteissään keinotekoisuuden ideaan, joka on hyvin vastakkainen ajatus kuin idea elämän ainutlaatuisuudesta. Gilbert toteaa Kriitikko taiteilijana II seuraavaa: ”Mietiskelevä elämä, elämä, jonka tarkoitus ei ole tekeminen vaan oleminen, eikä vain oleminen vaan tuleminen.”
Kritiikin epädemokraattisuudesta
Mikä olisi minulle täydellinen kritiikki? Historioitsijana tyytyisin vaikkapa sellaiseen mistä Tatu Vaaskivi (1912–1942) muistetaan. Hänhän oleilee kirjallisuudenhistorian autuaitten saarilla kriitikkona, joka pyrki murskaamaan Vasara ja kipsikuva -arviossaan Eino Railon Yleisen kirjallisuuden historian viidennen osan vuonna 1937 Suomalaisessa Suomessa. Kyseistä kritiikkiähän pidetään esimerkillisenä teurastuksena, jossa keskeistä oli loukkaavuus ja epäasiallisuus. Taiteilijan tappaminen olisi ehkä kriitikko-teurastajalle huikaisevin arvion sisältö. Tosin minun on todettava, että en kyllä oikeastaan pidä asiallisuuttakaan suuressa arvossa. Se on aivan yliarvostettua. Mutta sen paikka on ehkä enemmän poliittisen johdon, hyvien tapojen tai ideaparkkien arvostelussa, kuin kaunotaiteiden aluetta kopeloitaessa.
Minulle kritiikki on epädemokraattista, sillä se on selitys siihen, miksi lattanaamaiset suomalaiset kerta toisensa jälkeen Suomen ku(i)valehden ammattien arvostuskyselyissä tiputtavat kriitikot listan pohjille, muistaakseni ovelta ovelle myyjien yläpuolelle. Penseys johtuu siitä uskaliaasta käsityksestä, ettei kukaan voi ymmärtää tai tietää paremmin asioita, joita itse halveksii ja pelkää. Onhan esimerkiksi nykykuvataide aina huijausta, verorahojen haaskausta, taidottomuutta tai ties mitä. Parempi olisi muuttaa työtunnit, rahat, ajatukset ja elämät leiväksi ja jakaa tarvitseville. En usko, että annan anteeksi niille, jotka noin tekevät, vaikka he eivät tietäisi mitä he oikein tekevät. Enkä oikeastaan ole kiinnostunut tietämään heistä yhtään mitään. Haiskoon pahalle, kuten tokaisu kuuluu.
Kurittaessaan kriitikoita arvonalennuksella ihmiset puhuvat oikeastaan omasta ankeudestaan ja siitä harhasta, johon suomalainen käsitys ”demokraattisuudesta” perustuu. Moisessa näennäisdemokraattisuudessa piileksii itse asiassa vahva kulttuurikateellisuus. Kyseessä on Janten lain sukulainen: ajatus, jonka mukaan ihminen ei saa nousta taidossa tai maussa kanssaihmistensä yläpuolelle. On aina parempi suunnata kannustus keskinkertaisuudelle, jota ei tarvitse kadehtia liiaksi tai joka ei uhkaa henkilön omahyväisyyttä. On helpompi kadehtia ihmistä, joka on onnistunut hankkiutumaan omin ponnistuksin huonosta koulutusjärjestelmästä huolimatta tietämyksen pariin, ja tuntee edes muutaman kulttuurihistoriallisesti tärkeän tekstin, teoksen tai kaskun. Kulttuurikateuden logiikassa moinen tieto on uhkaavaa, loukkaavaa ja mitätöitävää. Onhan keihäänheitto aina jalompaa kuin esi-sokraattinen runous, koska edellistä seuraa suurempi ihmislauma.
Mutta miksi taide on niin kauhistuttava vastustaja, että se pitäisi selättää ja sitten rituaaliteurastaa erilaisin banaliteetein? Eräs mahdollisuus olisi viitata vaikka Georges Batailleen, joka puhui tuottamattomasta tuhlauksesta taiteen yhteydessä. Taide ei siis kannata taloudellisesti eikä sen hintalaatusuhde ole hyvä. Taiteeseen menee aikaa liikaa verrattuna sen tuottoon. Kunnon porvari puoluekannastaan riippumatta on velvollinen kauhistelemaan ja päivittelemään taidetta. Se kun ei oikein kannata. Toinen selitys kulttuurikateellisuudelle ja taidevihamielisyydelle on miellyttävän kyökkifilosofinen: kateus toisten lahjoja ja taiteen olemuksellista epädemokraattisuutta kohtaan saa ihmisen ylpeilemään siitä, että hän ei ole koskaan käynyt Louvressa, vaikka onkin Pariisissa n:ttä kertaansa. Tällöin ei tarvitse tuntea kateutta toisten lahjakkuutta kohtaan eikä myöskään tunnustaa omaa rajallisuuttaan.
Kritiikki on minulle pohjimmiltaan taiteen lailla epädemokraattista, sillä se ei saa puhua yleisistä mielipiteistä tai konsensuksesta, vaan yksittäisen ihmisen ajattelua. Jos tuo ihminen tutkii sieluaan tarpeeksi raffinoituneella tyylillä ja tuottaa muutaman omintakeisesti muotoillun anekdootin tai lausahduksen tähän maailmaan, on hän tällöin minulle tinkimätön taiteilija. Kriitikko puhuu tällöin tavalla, joka ei muistuta Flaubert’in (1821–1880) Valmiiden ajatusten sanakirjaa (1911), jossa pilaillaan nahistuneiden ja tavanomaisten ajatuksien kustannuksella. Kritiikki voi puhua valmistumisajastaan terävästi silloin kuin se paljastaa itsestäänselvyyden eikä mene muiden mukana, vaan punkee vastavirtaan. Tällöin kriitikko haistattelee yhteisölleen, joka voikin sitten selittää hänen radikaaliutensa ”vain taiteeksi” tai sellaiseksi, jonka jokainen osaa tehdä. Tässä on eräs selitys sille kliseelle, jonka mukaan kaikki kriitikot olisivat epäonnistuneita taiteilijoita.
Kriitikko on taiteilija wildelaisessa mielessä, koska hän tutkii omia aivoituksiaan ja etsii vastausta omaan olemiseensa ja sen ehtoihin. Ja totta helvetissä kriitikko on puolueellinen, epäreilu ja tarkoitushakuinen, koska hän ensisijaisesti rakentaa oman taiteensa Parnassoa. Hän luo omaa järjestelmäänsä, karkaisee ajatteluaan, ja tietysti hänellä on omat kotkotuksensa. Oli sitten kyseessä feminismi, marxilaisuus, sosialidemokraattisuus, konservatiivisuus tai edistysmielisyys, kriitikko rakentaa omaa maailmaansa, jossa vallitsee hänen toivomansa järjestys. Hän on kuin paraskin maahanmuuttoviranomainen, joka sallii vain soveliaiden ja tiettyjä arvoja kannattavien ajatusten maahantulon. Hänellä on tyylinsä, kuten kaikilla taiteilijoilla. Ja siksi hän ei ole toimittaja, koska hänellä ei ole tarvetta tiedonlevittämiseen, vaan ainoastaan oman uskonsa propagointivelvollisuus. Kriitikko saattaa laulaa toisten lauluja, mutta tällöin hän levittää toisten keksimiä ajatuksia, koska pitää niitä hyvinä tai ei uskalla keksiä itse omia.
Kritiikin kirjoittamisen vaatimus
Miksi sitten kirjoittaa kritiikkiä, kun maailma on vielä pelastamatta, tiskit tiskaamatta ja iänkaikkisuusasiatkin vielä selvittämättä? Vanha vitsi, joita en muista kertoa tarpeeksi usein opetustyössäni, kuuluu opettajien kohdalla seuraavasti: ne jotka osaavat tekevät, ne jotka eivät opettavat. Eikös olekin hauskasti sanottu? Kriitikko on, kuten jo aiemmin todistelin, epäonnistunut kirjailija-muusikko-kuvataiteilija tai muuten surkea tapaus. Lopullinen totuus asiasta kuuluu tietysti seuraavasti: haluan käsitellä ennakkoluulojani, pakkomielteitäni ja rajoittuneisuuttani produktiivisella tavalla kirjoittamalla kritiikkejä, joissa voin kohdata jotakin sellaista mitä en ole siinä nimenomaisessa muodossa aiemmin ajatellut. Toisin sanoen teen sitä mitä taiteilijat, tutkijat, psykoanalyytikot ja prostituoidut tekevät: olen oma työvälineeni. Esimerkki valaisee asiaa, nukahdin kahdesti Jean Cocteaun (1889–1963) Orfeusta (1950) katsoessani, koska unen ja kuoleman välinen sukulaisuus on siinä niin täsmällisesti esitetty. Kuoleman ja unen sekoittuessa tyydyttävällä tavalla kriitikkokin voi uhmata kuolemanpelkoaan ja nukahtaa.
Mutta vielä kysymys: miksi kirjoittaa kritiikkejä, kun siitä maksetaan niin huonosti eikä niitä tunnu kukaan koskaan huomaavan? Enkö voisi hankkia kunnon töitä sen sijaan, että tyydyn kulttuurilliseen paskahommaan? Ehkä voisin, ehkä en, vaikea sanoa, sillä kriitikko minussa haluaa olla vapaa, eikä laulaa toisten lauluja, vaan mutista omiaan. Toisaalta, kuten olenkin jo vihjaillut pitkin tekstiäni, kriitikon sieluntuote voi välillä hyväillä taiteilijaakin. Kesällä kirjoitin tekstiä tässä nimeämättömäksi jäävästä tekijästä, joka tekstiäni luettuaan alkoi itkeä ja koki tekevänsä tarpeellista työtä. Itse en kokenut tekstiäni samalla tavalla, mutta miksei kritiikki voisi itkettää autuaasti, jos taidekin voi? Valitettavasti usein kritiikki itkettää matalamielisyydellään ja itsestäänselvyydellään. Onhan niin helppoa kirjoittaa niin kuin pitää. Niin kuin pitää on sitä, että puhuu taiteen jalostavuudesta, eli siitä miten se viihdyttää eikä raatele. Tähän syntiin olen syyllistynyt ja tulen palamaan helvetin tulessa sen takia. Olkoon jumala, johon en usko, minulle armoton.
Mutta miten kirjoittaa hyvää kritiikkiä? Kysymys on hieman mahdoton, sillä yksilölliset erot määrittelevät toimintatapoja. Itselleni sopii epämääräinen ja jatkuva leiriytyminen työn äärelle. Stressi, aikataulut ja merkkimäärät riipivät sieluani ja saavat minut tarttumaan toimeen. Vapaus on vaikeaa, sillä silloin kukaan ei kerro minulle sitä, kuinka paljon ajatuksia tai tulkintoja pitäisi tuottaa. Merkkimäärä on minulle kuin klassinen runomitta, jonka puitteissa oma ajattelu jalostuu. Tai sitten ei, mutta se on rajoitus, ja rajoittuneisuus on luovalle työlle vain iso hyöty. Jos ei ole pakkomielteistä, kammoja tai sokeita pisteitä voi luulla itsestään ja ymmärryksestään liikoja. Tällöin on helppo uskoa hyviin ratkaisuihin, kohtuullisuuteen ja harkintaan, jotka kaikki ovat esteitä itsekeskeiselle kohtuuttomuudelle.
Kohtuuton ihminen ei laske askeliaan tai työtuntejaan, sillä tärkeämpää kuin vaivattomuus, on lopputulos. Se voi olla muotopuolta tai harkitsematonta, mutta tämä on enemmän esteettinen valinta, kuin mikään lapsus. Kohtuuttomuus on myös rationalismin vastaista, mikä on hyväksi, sillä hyvää taidetta ei aikaansaada pelkällä järjellä, eikä sitä kannattaisi järkevästi ajateltuna valmistakaan. On helpompaa valmistaa käyttötaidetta ja journalismia, kuin kohtuutonta taidetta, josta aina joku järkyttyy tai tulee kateelliseksi. On helpompaa välittää tietoa kuin luoda jotakin mistä voi tieteillä, mutta josta ei voi sanoa etukäteen mitään varmaa.
Kriitikon vastuu on siinä, että hänen tulisi olla aina avomielinen eteensä ilmestyville teoksille. Kaanon on summittainen ohjenuora ja mittatikku, ja siihen tulee suhtautua terveellä kunnioituksella ja epäilyllä. Tärkeämpää on löytää oma kaanoninsa, jonne voi kerätä teoksia ja tekijöitä, joita maailma ei aina muista. Nuo ”minor classics” ovat usein henkilökohtaisempia ja paljastavampia valintoja kuin Parnasson korkein tähdistö. Epäajanmukaisuus ja epämuodikkuus tuottavat hyvää taustatukea arvostelijalle, jonka täytyy olla tiukempi arvioissaan ja arvotuksissaan kuin neutraalimmalla tavalla asiaa käsittelevä tekstintuottaja.
Kriitikon on tutkittava omaa makuaan, omaa herkkyyttään ja omia sokeita pisteitään. Hänen on kirjoitettava oma diagnoosinsa itsestään, sillä hän on paras tuomarinsa, asiantuntevin syyttäjänsä ja lahjakkain puolustusasianajajansa. Hän on myös heilittömin vihollisensa, sillä omaan makuun on helppo turtua ja luottaa aikaisempaan arvioonsa, eikä arvioida sitä kerta toisensa jälkeen armottomasti uudelleen. Kriitikko on vastuussa vain itselleen eikä kukaan muu kuin hän itse voi häntä tuomita. Itsestään kukin parhaiten tietää, on totuus jota on vaikea niellä, sillä itse ei anna armoa. Sillä itsestään ei pääse eroon.
Välillä kriitikko nukahtaa, eikä ole valpas työssään. Tällöin tapahtuu lapsuksia, mokia, virheitä. Ei jaksa tarkistaa, kirjoittaa laiskasti, tyytyy tavanomaisiin ajatuskulkuihin. Tuottaa toisin sanoen banaliteetteja. Moinen laiskuus on ehkä pahin synti mihin voi syyllistyä, ja kenties ainoa kuolemansynti johon uskon aina välillä. Virheistään ei opi, eivätkä ne kasvata. Siksi on syytä olla aina oikeassa. Tässä tarvitaan sananen herra Wildelta, joka kirjoitti Kriitikko taiteilijana -tekstissään seuraavaa: ”Ihminen, joka ei osaa tehdä jotakin, on tämän asian sovelias tuomari, ja että oikea kriitikko on puolueellinen, vilpillinen ja irrationaalinen.”
Lopuksi
Mutta millainen kriitikko on taideteoksena? Onko hän kaunis tai syvällinen? Pursuaako hän erilaisia merkityksiä kuin kirkas lähde? Vai onko hän täynnä synkkää vihaa vääryyttä ja huonoa taidetta kohtaan? Kyse on tällöin myös itsensä määrittelystä, sillä tällöin tulisi tutkia sieluaan ja katso miltä se näyttää. Tietysti on myös havaittava se, että täytyy kysyä itseltään, millaisena sen haluaa esittää. Valehtelun rappion Vivian totesi nimittäin seuraavaa:” Lopuksi paljastettakoon, että valehtelu, kauniiden epätotuuksien kertominen, on taiteen todellinen päämäärä.” Tällöin taide ei olekaan totta, vaan pelkästään viehättäviä tarinoita, joita haluaisimme uskoa. Taide ei olisikaan totta, eikä myöskään taiteeksi tahtova kriitikko olisi muuta kuin viehättävä tarina, jonka haluaisi uskoa todeksi.
Tehdessään itsestään taidetta kriitikko tekee näin itsensä fantasiamaiseksi. Hän luottaa siihen, että kiinnostavinta mitä on, on toden ja tarun raja. Hän luottaa lumoon ja hämäykseen. Hän on silmänkääntäjä ja temppumaakari. Hän yrittää saada yleisönsä uskomaan itseensä, sillä jos he uskovat häneen, niin silloin hän on. Tämä on kriitikon mahdollisuus olla olemassa. Elämä ja taide sekoittuvat, ja varmuus muuttuu epävarmuudeksi. Fiktiivinen kriitikko tulee niin tutuksi, että hänet on näkevinään kadulla. Taide on tapahtunut ja kriitikko on puhunut.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorioitsija ja kriitikko