28.11.2009 Henriikka Tavi
Puhuttaessa runouden – ja yleensäkin kirjallisuuden – kritiikistä ollaan muihin taiteenlajeihin verrattuna erityistilanteessa: runo ja kritiikki jakavat saman median. Kummatkin käyttävät kieltä, kummatkin ovat kirjallisuutta. Runo voi jäljitellä kritiikkiä, omaksua kritiikin sanontatapoja ja silti olla runoa. Mutta onko kritiikin oltava aina välttämättä kirjoitettu proosaksi? Voisiko kritiikkiä kirjoittaa runoksi?
Tämä kysymys, sekä laajemmin kysymys runokritiikin laadusta ylipäätään nousi esiin runouslehti Tuli&Savun vuoden 2008 viimeisessä kritiikki-teemanumerossa, jossa lehti kutsui halukkaat tekemään kokeiluja kritiikin muodolla ja pohtimaan sitä, millainen muoto tai formaatti palvelee parhaiten runouden ymmärtämistä ja runoudesta puhumista.
Esitykseni otsikko on tarkoituksellisen epämääräinen: ”Kritiikki ja kokeellisuus” alkuperäisen ”kokeellinen kritiikki” sijaan. Toisaalta halusin välttää olemasta luomassa uutta ja hyvin epämääräisesti määriteltävissä olevaa kokeellista kritiikkigenreä. Toisaalta voidaan nähdä, että kokeellisen runouden kritiikki ja kokeileva kritiikki liittyvät toisiinsa.
Esimerkiksi Jerome McGann (2007) on todennut, että nykyrunouden kokeellinen käänne vaatii ajattelemaan uudelleen myös kritiikin estetiikkaa. Maaria Pääjärvi taas kirjoittaa blogissaan julkaistussa Pamfletissa uuden vuosikymmenen uudelle kritiikille (24.11.2009), että kritiikin on muututtava, ja ulottaa nämä muutospaineet koskemaan myös kritiikin muotoa.
Vastaavan vaatimuksen esitti hyvin painokkaasti ruotsalainen runoilija ja kriitikko Anna Halberg vuonna 2003. Hän nosti esiin vaikeudet, joita perinteinen runokritiikki kohtaa yrittäessään saada otetta uusista runouden muodoista. Hallberg vaati Lyrikvännen-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa, että tulisi ”kehittää uutta runouskritiikkiä, joka sallii itselleen, silloin kun myös runot ovat sitä, olla polyfonista ja heterogeenista. Avoimempaa, kokeilevampaa kritiikkiä, joka ei ota omaa muotoaan reflektoimatta annettuna. […] Ja tarkoitan, että on kiire. Jolleivät lyriikka ja kritiikki mieli täysin menettää kontaktia toisiinsa. […] Jottei kritiikki täysin menettäisi vastuullista ja tarkkuutta vaativaa tehtäväänsä olla kriittinen”. (3/2003.)
Esitykseni on lähtökohtaisesti tapauskertomus. Kerron runouslehti Tuli&Savun kritiikkinumerossa julkaisusta kritiikkikokeilusta, joka herätti varsin paljon hämmästelyä ja keskustelua.
Vaikka tämä keskustelu on käyty viimeisen vuoden aikana, siinä toistuvat monet näkökulmat, joista olen huomannut keskustellun hyvinkin vilkkaasti esimerkiksi 1970–80-luvuilla. Kokeellisen runouden muodot, sen enempää kuin epämääräinen ”kokeellinen kritiikkikään”, ei ole mikään uutuus. Esimerkiksi runoilija ja toimittaja Karri Kokko kertoi Turun kirjamessuilla pidetyssä kritiikkiseminaarissa, että 1970–80-lukujen Ilta Sanomissakin julkaistiin ”kokeellista” kritiikkiä. Kokko kertoi, että sekä hän että Erkki Pirtola olivat käyneet katsomassa Ryhmäteatterissa saman näytelmän ja kirjoittaneet siitä kumpikin oman arvionsa. Nämä arviot yhdistettiin sitten kollaasimaisesti ja julkaistiin Ilta Sanomissa koko sivun mittaisena juttuna.
Se, että kritiikin muodon muuttamista nyt taas ehdotetaan, on ehkä pikemminkin yritystä rikastuttaa ja elvyttää kritiikiksi kutsuttua kirjallisen kulttuurin lajia: ilmaus kyllästymisestä kritiikin yhä köyhtyvään formaattiin, jota Aleksis Salusjärvi kuvaa osuvasti seuraavalla tavalla:
Keskustellessani kriitikkoystäväni kanssa baarissa kävi ilmi, että hänkään ei jaksa lukea suurinta osaa kritiikeistä. Esimerkiksi Parnasson pitkät kritiikit ovat niin veteliä että ne tulee sentattua kokonaan vain tärkeimpien teosten osalta.(…) Kritiikin otsikko kertoo parhaimmillaan kriitikon näkökulman teokseen. Nokkela kriitikko kuitenkin keksii usein piilomerkityksen, joka avautuu vasta kritiikkiä lukemalla. Siksi otsikko kannattaa lukea viimeisenä.
Jos avauslauseessa on jotain muuta kuin itsestään selvä, jopa tautologinen toteamus, voi lukemista jatkaa. Mutta viimeistään avauskappaleen jälkeen kannattaa siirtyä viimeiseen virkkeeseen. Kritiikin viimeinen virke (tai muutama viimeinen) on säännönmukaisesti kirjoittajan mielipide teoksesta. Tämä piti aika hyvin paikkansa myös T&S:n viime numeron kritiikeissä. Tekstin lopuksi kriitikko uskaltaa vihdoin sanoa arvionsa. Usein viimeinen virke onkin sellainen, josta hyvä kritiikki voisi alkaa, josta kannattaisi aloittaa. (Tuli&Savu 1/09)
Vaikka Tuli&Savun kritiikkinumero sisälsi kaikenlaista muutakin, eniten huomiota herätti edellä mainittu ”kritiikkikokeilu”, jossa haastettiin lehden kirjoittajia testaamaan kritiikin muotoa.
Lähin yllyke tälle kokeilulle syntyi ruotsalaisesta runouskeskustelusta ja erityisesti Kritiker-lehden päätoimittajan Daniela Flomanin puheenvuorosta Helsingin poetiikkakonferenssissa syksyllä 2008. Floman puhui mm. lavastavasta kritiikistä. Tuli&Savu päätyi esittämään kutsun kirjoittajilleen testata runokritiikin muotoa ja pohtia sitä, millainen muoto tai formaatti palvelee parhaiten runouden ymmärtämistä ja runoudesta puhumista. Ohessa lehden lähettämä kutsu:
”Tuli&Savu kutsuu kaikki itsensä runoilijaksi ja/tai kriitikoksi tuntevat kokeilemaan runokritiikin rajoja sekä pohtimaan vaatimuksia, joita runokritiikki kohtaa tultaessa 2010-luvulle. Onko kirjallisuutta lähestyvä kritiikki vastaus runokritiikin kohtaamiin ongelmiin? Kykeneekö metaforisuudestaan juopuva lukutapa tekemään oikeutta runon toiseudelle? Miten käy runouden arvottamisen?
Toimi seuraavalla tavalla:
1. Valitse jokin kiinnostava runoteos/runonäyttely/blogi tms.
2. Kirjoita teoksesta kokeileva, perinteiseen kritiikkimuotoon reflektoivasti suhtautuva ja mielellään runoutta lähestyvä kritiikki, joka jollain tavalla pyrkii vastaamaan Anna Hallbergin & co:n esittämään haasteeseen.”
Kuten voi nähdä, kutsu oli melko epämääräinen, ja niinpä tuloksetkin olivat hiukan epämääräisiä. Vaikka saimmekin osaksemme aiheellista kritiikkiä, yllytimme kriitikoitamme kokeilemaan lisää. Periaatteenamme oli jalo: tehdään ensin ja pohditaan vasta sitten, mitä tuli tehtyä. Lehdessä on jatkettu kokeilujen julkaisemista, ja lisäksi Turun kirjamessujen yhteydessä pidetyssä runokritiikkitapahtumassa pidettiin työpaja jossa kirjoitettiin kokeellista kritiikkiä.
Listaan alle joitakin esimerkkejä vuoden aikana käytetyistä ja ehdotetuista muotokokeilusta. Tämän jälkeen seuraa hieman jälkiviisastelua:
LAVASTAVA KRITIIKKI ( iscensättande kritik ) on kritiikin muoto, jota Floman käsitteli eniten esitelmässään. Ideana on että runo tai teos asetetaan johonkin paikkaan ja kriitikko kuvaa lukukokemustaan ikään kuin teos olisi paikka, jossa hän oleilee tai vierailee.
Hyvä esimerkki tällaisesta lavastavasta kritiikistä on mielestäni Lassi Nummen vuonna 1968 Uudessa Suomessa julkaisema kritiikki Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit. Siteeraan kritiikin alkua.
”Avaan oven, se on tavallinen puinen ovi, avaan sen kuin läpän ja tulen viileästä huoneesta toiseen viileään huoneeseen. Tapahtuma on fysikaalinen, sellaisena yhtä merkitsevä tai merkityksetön kuin mikä tahansa fysikaalisen maailman tapahtuma, kiven sirun putoaminen hiekkaan, atomiräjähdys tai kahden taivaankappaleen kohtaaminen. Se on myös biologinen ja psykologinen, sellaisena varsin merkityksetön: ellei se kohoa merkitykselliseksi liittyessään johonkin tilanteeseen, ihmisten väliseen jännityskenttään; tai siksi, että se yhtäkkiä tulee tapahtumana hyvin tietoiseksi, saa symbolisia merkityksiä tai päinvastoin vapautuu niistä, kenties tulee keskustelun kohteeksi, piirretään tai kirjoitetaan muistiin.” — Uusi Suomi 19.5.1968
KURSORINEN ts. SUOMEKSI SILMÄILEVÄ LUKEMINEN Ville Luoma-aho kertoi Tuli&Savun kritiikki-numerossa lukevansa kaikki teoksen nopeasti ja silmäillen ja päättävänsä pelkän tällaisen silmäilyn pitääkö kyseisestä teoksesta.
RUNON MUODOTTOMAKSI TEKEVÄ tai DEFORMATIIVINEN KRITIIKKI, jota
Jerome McGann ja Lisa Samuels (1999) ovat kehitelleet. Tällainen lukutapa ei kunnioita runon fyysistä koskemattomuutta ja sen perustyyppi on takaperin lukeminen, muita esimerkkejä esimerkiksi runon kirjoittaminen uudelleen ilman verbejä tai substantiiveja tms.
DIALOGIN MUOTOON KIRJOITETTU KRITIIKKI
USEAMMAN KRIITIKON KIRJOITTAMAT YHTEISKRITIIKIT
KOLLAASI
SITAATTIKRITIIKKI
ERI LUKEMISKERTOJEN KIRJAAMINEN
ERILAISET PITUUSRAJOITTEET, kuten 1000 MERKIN KRITIIKIT. Esimerkiksi yhteispohjoismaisessa Kritiker -lehdessä kokeiltiin, mitä kaikkea on mahdollista päivälehtiformaatin rajoissa tehdä.
Uusia kokeiluja, uusia tapoja kirjoittaa runoutta kritiikiksi, lienee mahdollista keksiä loputtomiin. Olen kuitenkin erottavinani kaksi ääripäätä tai tyyppiä, jotka jäsentävät varsin pitkälle erilaisia runollisia ja kokeilevia kritiikkejä.
Tämä erottelu on yllättävän yhteneväinen 2000-luvun runouskeskustelussa paljon kiistellyn luonnollisen ja koneellisen runon kirjoittamisen välisen erottelun kanssa
Luonnollinen tai lyyrinen kirjoittaminen pyrkii ilmaisemaan kirjoittajansa kokemuksia ja tunteita, kun taas koneellisessa, tai voitaisiin puhua myös proseduraalisesta kirjoittamisesta kirjoittaja luovuttaa osan tekstiä koskevasta päätösvallastaan koneelle tai menetelmälle, mikä mahdollistaa tietyntyyppisen objektiivisuuteen pyrkimisen.
Vastaavalla tavalla runollinen kritiikki voi olla sukua tai yhteneväistä impressionistisen kritiikin kanssa: se voi olla eläytyvää, assosiatiivista, välittömiin vaikutelmiin kiinnittyvää kuvausta, ja pitää perustehtävänään välittää lukukokemus mahdollisimman elävästi. Tällöin korostuu – hyvässä ja pahassa – lukijan subjektiivisuus.
Kritiikkikokeilu voidaan tehdä myös koneellisesti/proseduraalisesti, eli teosta voidaan lukea (tai kritiikkiä kirjoittaa) jonkin ennalta päätetyn menetelmän tai säännön mukaisesti. Menetelmä tai sääntö voi tarjota keinon irrottautua subjektin välittömistä makumieltymyksistä, kiinnittää huomiota asioihin, joita ei muuten tulisi huomanneeksi. Tällä tavoin proseduraalinen kritiikki on objektiivista, ja mielestäni termi ”kokeellinen kritiikki” sopii parhaiten käytettäväksi juuri proseduraalisesta kritiikistä.
Luonnollinen (itseilmaiseva) kirjoittaminen vastaa siis tietyllä tapaa impressionistista kritiikkiä, proseduraalinen kirjoittaminen proseduraalista kritiikkiä. Itse näen joitain kiinnostavia mahdollisuuksia nimenomaan näiden kirjoitustapojen risteyttämisessä. Että ”perinteisestä”, puhujansa (tai jopa kirjoittajansa) tuntoja tai kokemuksia ilmaisevasta lyriikasta tehtäisiin menetelmällisiä luentoja ja että taas vastaavasti esimerkiksi käsitteellisestä runoudesta kirjoitettaisiin impressionistista kritiikkiä.
Yksi proseduraalisen kritiikin tyypeistä on Jeromy McGannin ja Liza Samuellsin (”Deformance and Interpretation” artikkelissa) kehittelemä deformatiivinen tai ”muodottomaksi” tekevä kritiikki. On olennaista huomata – ja tätä myös sekä McGann että Samuells korostavat – että deformatiivinen kritiikki on olemukseltaan parafraasia, toisin sanomista. Sama pätee myös impressionistiseen kritiikkiin.
Sekä muodottomaksi tekevässä että impressionistisessa kritiikissä on kyse teoksen kirjoittamisesta uudelleen, uudella kielellä, uusin menetelmin. Kyse on jäljittelemisestä tai kuvaamisesta tai epäkuvaamisesta (runtelemisesta): esittämisestä tai käännöksestä.
Tästä johtuen vaikuttaa selvältä, että sekä impressionistinen että deformatiivinen lukeminen voivat toimia tulkinnan ja teoksen kuvaamisen apuvälineinä ja lähtökohtina. Mutta taiteen arvottaminen niiden keinoin tuntuu huomattavasti haastavammalta.
Astuakseni askelen kohti kysymystä kokeilevista kritiikkimuodoista ja arvottamisesta kerron anekdootin Turun kirjamessujen kritiikin muoto -työpajasta. Olin pyytänyt työpajan osallistujia kirjoittamaan työpajaa varten assosioivaa tai runollista tekstiä Ville Luoma-ahon teoksen Ruumiita pohjalta. Näistä oli määrä työstää työpajassa ja sen jälkeen ”kokeellisia kritiikkejä”.
Lainaan otteen Anna Lindgrenin kirjoittaman kritiikin alusta:
”Brutaalit kuvat lihasta hyppäävät silmieni eteen. En osaa odottaa tai pelätä niitä – ne vain tulevat. Mieleni haluaa huutaa vastaan, eiväthän ihmisten ruumiit voi olla kuin koiria tai säilykkeitä, mutten pysty vakuuttamaan itseäni täysin. Ruumiissa tai veressä ei ole mitään ihmeellistä, niihin tottuu niin helposti, että ne vain ovat taustalla, enkä enää edes ajattele niiden olemassaoloa. Ne ovat vain pieniä asioita muiden joukossa, eikä niihin tulisi kiinnittää liikaa huomiota. Ne ovat ikuisuutta, arkea tai sitten hiljaisia kuiskauksia, sivuhuomautuksia jotka tuntuvat pakenevan otettani vaikka kuinka haen niistä merkitystä. Minun pitäisi ymmärtää, että ne ovat todellisuutta, että ne eivät ole kaukana kasvien väreistä tai metsän sammalesta, että yksinkertainen ajatus yhdistää kaiken lopulta.”
Kritiikko Eija Komu esitti seminaarissa Lindgrenin kritiikkiin liittyen hyvän kysymyksen: Miten tämä eroaa ns. impressionistisesta kritiikistä? En osannut välittömästi vastata kysymykseen, mutta Eija Komu vastasi hetken kuluttua kysymykseen itse: kun impressionistinen kritiikki pyrkii olemaan mahdollisimman avoin, hyväksymään kritisoitavan teoksen mahdollisimman täydellisesti, Anna Lindgren väittää kritiikissään vastaan.
Tällainen vastaan väittäminen (tai sen vastatoimenpide, näkemykseen yhtyminen) on toki eri asia kuin teoksen taiteellinen arvottaminen eikä siis voi korvata sitä. Mutta kielteisten vaikutelmien tai reaktioiden kirjaaminen saattaisi olla yksi tapa vetää teoksen kannattamat arvot ja sen tarjoama kuva maailmasta mukaan keskusteluun taiteellisesta arvosta ja sisällöstä.
Esitykseni lopuksi palaan vielä alussa esittämääni kysymykseen: Onko kritiikkiä mahdollista kirjoittaa runokielellä?
Hiljattain tärkeä runouteen ja kritiikkiin liittyvä keskustelu lähti liikkeelle Jukka Petäjän Helsingin Sanomissa 19.10.2009 julkaistusta arvostelusta, jossa Petäjä niittaa viisi esikoisrunokirjaa yhdellä iskulla. Arvostelun ylimielisyys ja perehtymättömyys herättivät vastalauseiden myrskyn. Tällä hetkellä kritiikin kommenttiketjussa on 127 asiallista ja suurimmaksi osaksi omalla nimellä kirjoitettua vastausta. Alusta lähtien Petäjän kritiikin kritiikin joukkoon on mahtunut myös paljon runollisia satiireita ja kritiikkejä, kritiikkirunoja, jotka tarjoavat oman vastauksensa kysymykseen voiko kritiikki olla runoa.
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija ja päätoimittaja
Seuraavassa muutamia linkkejä noihin kritiikkirunoihin tai satiireihin:
Vesa Haapala: Äänenmurros
Ymmärrettävän runouden liitto: Epäymmärrettävä runous lisääntynyt
Maaria Pääjärvi: Lukijan tunnistaminen, erittely ja valloittaminen
Mikael Brygger: Uljas, uusi runous yksissä kansissa!
Jouni Kemppi: Runouden uuden äänenmurros
Kirjallisuutta:
Floman, Daniela: ”Runouden arvottamisesta – kriitikon näkökulma.”
Hallberg, Anna: ”Gamla varelser och nya”. Lyrikvännen 2/2003.
Mcgann, Jerome: The Point Is To Change It: Poetry and Criticism in the Continuing Present (Modern & Contemporary Poetics), Modern and comtemporary poetics, University Alabama Press 2007
Nummi, Lassi: ”Impressionistinen kritiikki.” Teoksessa: toim. Ritva Haavikko Kirjallisuuden tulkinta ja opetus. – Helsinki : Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1979.
Pääjärvi, Maaria: ”Pamfletti uuden vuosikymmenen kritiikille” 14.11.2009
Salusjärvi, Aleksis: ”Kommentaari kritiikkinumerosta.” Tuli&Savu 1/09
Samuels, Lisa and McGann, Jerome J.: ”Deformance and Interpretation”. In: New Literary History, Volume 30, Number 1, Winter 1999.
Santanen, Eino (ja Salmela, Aki): ”Tiet etäisyyksiin”
Tuli&Savu 4/08 ”kritiikki”.