28.11.2009 Irmeli Hautamäki
Ei ole kauaakaan siitä kun Andrew Keen löi lyttyyn internetin väittäen, että se tuhoaa koko länsimaisen kulttuurin. Kirjassaan The Cult of the Amateur (2007), Keen vertasi internetissä häärivää bloggaajien, chattaajien, My Space tyyppien ja Wikipedian käyttäjiä apinalaumaan, jolle on annettu kirjoituskoneet.
Vertaus perustui T.H. Huxleyn , 1800 -luvulla vaikuttaneen evoluutiobiologin teoriaan. Huxley esitti, että jos äärettömän suurelle apinalaumalle annetaan kirjoituskoneet, niin joukosta löytyy joku, konetta satunnaisesti hakkaamalla pystyy tuottamaan mestariteoksen – Shakespearen teokset tai Platonin dialogit.
Mitään tällaista ei internetin aikakaudella ole näköpiirissä, Keen väitti vahingoniloisena. Sen sijaan että miljoonat ja miljoonat internetin amatöörikirjoittajat – joita Keen siis kutsuu apinoiksi – loisivat mestariteoksia, he ovat luomassa keskinkertaisuuden loputonta suota.
Keenin mukaan tämän päivän amatööritoimittajat osaavat käyttää verkottuneita tietokoneitaan ja julkaista kaikkea epäpätevistä poliittisesta kommentaarista kotivideoihin, häkellyttävän amatöörimäiseen musiikkiin, lukukelvottomiin runoihin, kritiikkeihin, esseisiin ja romaaneihin asti. Keenin mukaan tämä tuhoaa länsimaisen kulttuurin.
Keenin vihan maalitauluna, kaiken keskinkertaisuuden keskiössä oli internet -päiväkirja, kaikkialla läsnä oleva blogi. Apinamaisella röyhkeydellä ja häpeämättömyydellä ihmiset kertovat niissä elämästään, seksielämästään, elämän puutteestaan, salatuista elämistään, unelmaelämästään ja uudesta elämästään. Kirjoittamishetkellä, 2007, maailmassa oli 53 miljoonaa blogia ja määrä kaksinkertaistui aina puolen vuoden välein.
Sivuhuomautuksena voi todeta, että kulttuurierosta johtuen suomalaiset eivät tietenkään kehu amerikkalaisten tavoin itseään blogeissa, vaan pikemminkin valittavat ja nyrisevät. Mutta muuten Suomessakin kehitys on samansuuntainen. Blogien määrä kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti.
Keen siis summasi, että kaikki edellä mainittu tuhoaa kulttuurin: lapset eivät opi erottamaan oikeaa tietoa väärästä, totuutta fiktiosta. Ammattimainen journalismi ei erotu mistä tahansa joesmith.blogspot.com -sälästä.
Mikä mättää perinteisessä painetussa mediassa?
Jos pysähdytään hetkeksi. Andrew Keenin väitteet ampuvat ehkä hieman yli. Pelkkä ammattimaisuus ei nimittäin tiedonvälityksessä auta. Aleksi Neuvonen ja Roope Mokka arvioivat Helsingin Sanomia ja totesivat, että ammattitaidostaan huolimatta Hesarin toimittajat eivät tavoita ihmisten yhteisöjä. Neuvonen ja Mokka toivoivat, että journalisteista tulisi kansalaisia ja että kansalaisten ääni ja asiat tulisivat esiin lehdessä instituutioiden sijaan. Nyt päälehtemme kertoo asiat valtiovallan, yritysten ja ylipäätänsä instituutioiden ja niiden viranomaisten näkökulmasta. Siksi kansalaiskeskustelu rehottaa juuri internetin yhteisöissä.
Internet -kulttuurissa ei ole sittenkään kyse yksinomaan tiedon tuottamisesta. Tiedon tuottaminen ja julkaisu on ollut mahdollista henkilökohtaisilla tietokoneilla jo pitkään, mutta vasta internetin world wide webin aikakaudella sen vapaa levittäminen on mahdollista kenelle tahansa. Kun ihmiset jakavat tietoa, se perustuu yhteisölliseen tarpeeseen ja kiinnostukseen.
Internetin eri tietokanavat perustuvat ihmisen sosiaaliseen olemukseen: tarpeeseen jakaa ja kertoa muille. Millaista oli, miltä tuntui. Verkottuminen ja sosiaalinen yhdessäolo on siis todellakin ”apinamaista” käyttäytymistä sanan myönteisessä mielessä. Ihmiset haluavat jakaa kokemuksiaan muille, kertoa mitä ajattelevat, mikä on hyvää ja mikä huonoa heidän mielestään.
Tietysti netissä myös juorutaan, mutta niin juorutaan lehdissä ja niiden toimituksissakin. Onhan Suomessa olemassa kokonainen juorulehdistö. Amerikassa sitä – hämmästyttävästi – ei ole, kuin TV-julkkiksiin liittyen. People -lehti on sikäläinen Seiska, mutta lajissaan ainoa.
Uusi, kauhea media
Keenin väite, että internet tuhoaa kulttuurin, perustuu vanhaan pelkoon, jonka mukaan uudet mediat sinänsä ovat pahoja ja tuhoavat tietoa ja kulttuuria. Esimerkkinä hän käyttää George W. Bushin vuoden 2004 presidentinvaalikampanjaa, jossa konservatiivit valjastivat bloggaajien armeijan John Kerryn mustamaalaamiseksi. Toisaalta Obaman presidentinvaalikampanjan ratkaiseva hetki koettiin 2007, kun YouTubessa levitetty videopätkä muutti demokraattien kannatusluvut Obaman hyväksi. Obaman kampanja perustui muutenkin halpojen, kaikkien käytettävissä olevien sähköisten välineiden, kuten Twitterin fiksuun käyttöön. Lyhyet nasevat viestit levisivät äänestäjien keskuudessa viidakkorumpumaisesti.
Johtopäätös: mediat eivät tee mitään, kaikki riippuu ihmisistä, jotka käyttävät medioita. Ihmiset myös kehittyvät medioiden käyttäjinä.
Lukiessa Andrew Keenin teosta tulee etsimättä mieleen Jean Baudrillard, joka esitti parikymmentä vuotta sitten täsmälleen samanlaisia väitteitä. Kun tiedonvälitys vapautui olennaisesti 80-luvulla vapaiden radioasemien ja lisääntyvien TV-kanavien seurauksena, Baudrillard oli epätoivoinen. Hänen mielestään länsimainen kulttuuri oli tuhon oma.
Baudrillardin avainsanoja olivat ”kommunikaation ekstaasi” ja ”imploosio” eli merkityksen surkastuminen, joka seurasi lisääntyvästä tiedonvälityksestä. Kirjassaan Ekstaasi ja rivous (1991) – aika kohkaava suomennos nimestä L’autre par lui-même – hän paheksui uuden tiedonvälityksen häpeämättömyyttä samantapaisin sanankääntein kuin Keen. Jos Keenin mukaan internetin ovat vallanneet rehvakkaat narsistibloggaajat, niin Baudrillardin mukaan uusi tiedonvälitys on ”rivoa” paljastaessaan kaiken. Kriittinen etäisyys, jonka painettu sana oli luonut, oli Baudrillardin mukaan häviämässä erityisesti television vaikutuksesta.
Baudrillardin kritiikki suuntautui voimakkaimmin TV:tä vastaan. Television kuvat olivat hänestä rivoja: ne pakottivat myös painetun median julkaisemaan yhä enemmän kuvia, niin että journalistinen ote todellisuuteen katosi. Todellisuus romahti yhteen kuvan kanssa. Voi voi.
Median vapauttaminen, uusien välineiden ja niiden käyttäjien ilmaantuminen sai siis molemmat kirjoittajat huolestumaan. Voi kysyä, kuuluuko tässä perinteisen kirjallisen älymystön pelko oman valta-aseman menettämisestä?
Kokemuksia internet -lehden tekemisestä Mustekala -lehden 6-vuotisen historian ajalta
hogre Firenze
Kun Mustekala -lehti aloitti 2003, oli vaikeaa saada ihmisiä uskomaan, että nettilehti ylipäätään on mahdollinen. Tuolloin artikkeli painetussa lehdessä oli perustava muoto, johon kaikki uskoivat. Pelättiin, että netissä julkaissut artikkelit häviävät jonnekin digitaalisen avaruuden mustaan aukkoon. Nyt, kuusi vuotta jälkeenpäin, lähes kaikki tieteellisetkin julkaisut ovat netissä.
Kilpailu tiedon alueella on niin kovaa, ettei enää voida laskea sen varaan, että ihmiset ostavat lehtiä. Suomessa kuitenkin painetun sanan arvostus on vielä suurta. Vai mistä johtuu, ettei esimerkiksi Tiede & edistys ole vieläkään netissä? Tiede & Edistyksen päätoimittaja Mika Ojakangas valitti, että jos lehden toimintaedellytyksiä ei turvata, suomenkielinen tiede-elämä näivettyy (HS 23.11.09). Näinköhän? Taiteilijaseuran perinteikäs Taide -lehti on kuitenkin mennyt nettiin jo ajat sitten, sillä arvostelujen saatavuus verkosta on tärkeä tällekin taideinstituution vakiintuneelle äänenkannattajalle.
Tänään voidaan sanoa, että Mustekala ja muut nettifoorumit ovat tuoneet uusia ääniä keskusteluun. Taidekeskustelu on demokratisoitunut. Seurauksena on, että maan suurin sanomalehti on tuonut esille erilaiset kulttuuriraadit. Enää asiasta kuin asiasta ei oteta yksiselitteistä kantaa, vaan hyväksytään, että on olemassa erilaisten mielipiteiden kirjo. Tämä on seurausta internetin keskustelupalstoista. Sanomalehti joutuu jäljittelemään blogeja ja nettisivustoja.
Mustekalan kävijämäärät olivat alussa noin 2000 tuhatta kävijää kuussa, osumia oli tietysti paljon enemmän. Nyt osumia eli hittejä mustekalaan on useita joka minuutti, varovaisesti arvioiden keskimäärin 3-4 kävijää joka minuutti ja toisinaan paljon, paljon enemmän.
Mustekalan artikkelit nousevat ilahduttavan hyvin esiin internetin hakukoneissa monilla taiteen ja kulttuurin aloilla. Hakekaapa artikkelia jollakin harvinaisemmalla hakusanalla kuten vaikkapa Derrida, niin saatte heti muutaman Mustekala -jutun. Tämä perustuu tietysti siihen, että jutut ovat asiantuntevia ja niiden laatu on korkea.
Lehden tekeminen perustuu verkostoon, jonka toimijat ovat oman alansa ammattilaisia, sekä tutkijoita että taiteilijoita. Verkosto on löyhä ja vapaa, tapaamisia on suhteellisen harvoin ja onpa lehteä toimitettu pari vuotta siten, että päätoimittaja asui toisella puolella maapalloa Kaliforniassa. Nykyisin päätoimittaja asuu vieläkin ”kauempana” eli Jyväskylässä saakka.
Mustekala käyttää todellakin internetin suomaa vaputta hyväkseen. Kaikki sujuu hyvin, sillä verkoston jäsenten välillä vallitsee luottamus. En ole tavannut henkilökohtaisesti läheskään kaikkia kirjoittajia, joista kaikki eivät suinkaan ole helsinkiläisiä. Kohtaaminen on tapahtunut usein pelkästään tekstien välityksellä, virtuaalisesti ja intellektuaalisesti.
Sosiaalista kontrollia ja naamakerrointa ei ole lainkaan. Verrattuna Taide -lehden Jaakko Lintisen aikoihin tämä on suuri muutos. Jaakkohan oli eräänlainen kaikkivoipa isähahmo, vähän niin kuin kenkätalon ukko, jolla oli sata lasta ja elämä puuhakasta. Mustekala ei valvo kirjoittajiaan, joilla sitä paitsi on tekijänoikeudet omiin kirjoituksiinsa. Verkostossa yksi tuntee yhden ja toinen toisen ja kolmannen, mutta kaikki eivät tunne kaikkia ja yksi ei tunne kaikkia. Näin on hyvä.
Internet –lehden haasteet
Lopuksi jotain internet -lehden haasteista. Andrew Keen luettelee joukon hyvän journalismin haasteita ja epäilee vahvasti, ettei internet pysty niitä täyttämään. Keenin sanoin:
“ Lahjakkuus on aina rajallinen luonnonvara, neula nykyajan digitaalisessa heinäsuovassa. Ei ole olemassa lahjakasta koulutettua henkilöä, joka pyjamassaan tietokoneensa taakse linnoittautuneena suoltaisi blogeja tai anonyymejä elokuva-arvosteluja. Lahjakkuuden vaaliminen vaatii työtä, pääomaa, osaamista, investointeja. Se vaatii traditionaalisen median infrastruktuuria – skoutteja eli juttujen metsästäjiä, agentteja, tekstin editoijia, julkaisijoita, teknistä henkilökuntaa ja markkinointia. Lahjakkuus rakentuu näiden välittäjien varan. Jos hävittää nämä välittävät tasot, silloin estää myös lahjakkuuden kehityksen.”
Olen samaa mieltä, että hyvä lehti edellyttää työtä ja osaamista. Muuten olen sitä mieltä, että se vaatii eniten henkistä pääomaa.
Uskon siihen, että lahjakkuutta piilee myös amatööreissä. Mustekalan kokemusten mukaan taiteilija, joka kirjoittajana on ”amatööri” voi toimia oman alansa eksperttinä. Esimerkkinä tästä on brittiläinen liikkuvan kuvan tekijä Ian Helliwell. Hän väitti, ettei ole koskaan kirjoittanut riviäkään, mutta siitä huolimatta hänen kirjoituksensa ”Experiments with Sound and Image” on yksi sivuston luetuimpia tekstejä. Toimitettuna tämä oman alansa ekspertin ja amatöörikirjoittajan teksti on täyttä asiaa. Vastaavia esimerkkejä löytyy Mustekalan historiasta muitakin. Melkoinen osa kirjoittajista on ollut taiteentutkimuksen eri alojen opiskelijoita.
Mitä tulee ”pyjamassaan tietokoneen taakse linnoittautuneeseen lahjakkuuteen” niin Kriitikosta kiinni -seminaariin osallistunut Henriikka Tavi kommentoi, että heitä kyllä on olemassa! Näkisin, että Suomessa missä yleinen koulutustaso on korkea, lahjakkuuksia ei silti osata käyttää ennakkoluulottomasti. Meillä kulttuurin lahjakkuudet ovat pienipalkkaisia pätkätyöläisiä. Mustekalan toimittajat kylläkin liikkuvat maailmalla aktiivisesti, he eivät haahuile kotonaan pyjamassa.
Entä sitten paljon puhuttu raha? Keenin mukaan hyvä toimittaminen vaatii paljon rahaa. Rahaa toki tarvitaan, mutta ei välttämättä hirveän paljon. Mustekala saa Opetusministeriön kulttuurilehdille suunnattua avustusta ja käyttää lähes joka sentin kirjoittajien palkkioihin. Lehti ei vielä työllistä graafisen alan ihmisiä eikä kirjapainoja, mutta sekin aika voi olla pian käsillä, sillä painetun lehden tekemistä suunnitellaan.
Mustekalan kokemusten mukaan raha ei ole näytellyt niin suurta osaa kuin uskotaan. Ylipäätänsä ihmisille on ollut tärkeää saada huomiota asioille, jotka ovat heille merkityksellisiä. Tässäkin painaa yhteisöllinen näkökulma eli se, että voi tehdä jotakin tärkeän asian hyväksi ja saada siitä yhteisön arvostusta osakseen.
(Hogre is a legendary slut monster that lurks in bars and strip clubs across the world.)