”Nuoret miehet tulevat” sanoi suomalainen performance-taiteilija Pentti Otto Koskinen ollessaan nuori mies, mutta siitä on jo aikaa. Olemisen vartijat -niminen poikkitaiteellinen ryhmittymä on kuitenkin valinnut tämän yhdeksi motoistaan pitäessään intensiivisen parivuotisen toimintansa ensimmäistä dokumenttinäyttelyä Maa-tilassa 14.–28.7.2006. (Albertinkatu 19, Helsinki.)
Nuoret vihaiset miehet, hetkinen, eikö niitä ollut joskus 1800–1900-lukujen vaihteessa, tai joskus 1980-luvulla? Ehkei moton tarkoitus olekaan nostattaa vaikutelmaa uutuudesta ja ajankohtaisuudesta, sillä nuoret miehet eivät selvästikään välttämättä ole mikään nouseva trendi suomalaisella kuvataidekentällä päätellen vientitaiteilijoidemme naispuolisuudesta.
Muutenkin herää kysymys, vartioivatko Olemisen vartijat menneisyyttä, sillä näyttelyssä hyppäävät silmille jalustalle nostetut saksalaiset ajattelijat ja taiteilijat.
Heideggeriin (1889–1976) törmää heti ovella, julisteessa, jossa on toisintoja Vincent van Goghin maalaisnaisen kenkäparia esittävästä maalauksesta, josta Heidegger on kirjoittanut Taideteoksen alkuperässään. Van Goghin kenkämaalaus on saanut seurakseen tavalliset räjähtäneet lenkkarit.
Sisällä on lisää kenkiä, joista osa kuuluu näyttelyn varsinaisesta kuvataiteellisesta annista vastaavan skotlantilaisen Paul Party Paulin teokseen Stereo Brutal. Ja yllättäen, paikalle on kärrätty multaa, koska ”maa ei voi koskaan olla yli-ihmisen”.
Olemisen käsittely taiteen keinoin lienee sikäli hankala asia, että siinä helposti sortuu tiettyihin maneereihin, alleviivauksiin tai ylivarovaisuuteen, varsinkin jos sattuu ihailemaan tiettyjä suuria saksalaisia. Mutta mikäs siinä, jos ei kärsi kliseekammosta.
Olemisen vartijat esittelee itsensä joukkona olioita, jotka toimivat ”sisäpuolella ja metatasolla suhteessa filosofiaan, tieteeseen, politiikkaan ja taiteeseen käyttäen hyväksi kaikkia nykyteorian ja -teknologian antamia mahdollisuuksia”.
Nuorten miesten (mm. Antti Ahonen ja Lauri Luhta) lisäksi ryhmää liepeilee myös naisia, esim. Irma Optimisti, hän tuo toimintaan oman performance-matemaattisen säväyksensä.
Antti Ahonen on Taidekoulu Maan kasvatteja, painotuspisteinään yhteisötaide ja valokuva, kun taas kokonaisuuden yltiöheideggerilaisuuteen syypäällä Lauri Luhdalla on taustallaan historian opintoja Helsingin yliopistossa.
Olemisen vartijoiden toiminta koostuu eri aiheita käsittelevistä seminaareista, Olemisen opintopiireistä ja erilaisista taiteellisluontoisista tempauksista, joiden ytimessä on ajattelu, ajatteluun kannustaminen ja olemisen kuunteleminen, ”silleen jättäminen” enemmänkin kuin haltuun ottaminen vastaiskuna nykyistä taidekeskustelua hallitsevalle loputtomalle selittelylle ja järjestelmien dekonstruktiolle.
Valokuviin ”tallentamalla kadotetut” vilaukset toiminnasta eivät anna vihjettä mistään visuaalisesta yhtenäisyydestä, ellei jatkuvia lainauksia saksalaisilta (Caspar David Friedrichin Vaeltaja maiseman yllä) ja äärettömyyden symbolia, joka liehui lippuna Art Goes Camping -tapahtumassa vuonna 2005, siksi lasketa.
Valokuvien lisäksi nähtävillä on (lähes?) editoimattomia videotallenteita eri tapahtumista, joita on järjestetty hyvin erilaisissa tiloissa, Maa-tilan lisäksi mm. Kaapelitehtaalla, Muu-galleriassa, Kokkolan Pohjoismaisessa taidekoulussa ja Happihuoneella. Olemisen opintopiireistä välittyy mielenkiintoinen Seinsmesse-tyylinen tunnelma.
Opintopiirit vaikuttavat improvisoidusti harkituilta poikkitaiteellisilta tapahtumilta. Niissä näytetään piirtoheitinkalvoja, joilla on äkkijyrkkiä sitaatteja tietyiltä henkilöiltä (Heidegger, Spengler, Friedell, Goethe, Schiller…) sekä tunnelmaan sopivia kuvia, soitetaan tunnelmaa lataavaa musiikkia, pelataan shakkia, puhutaan ja tehdään muistiinpanoja.
Muistiinpanot on kiinnitetty seuraavalle seinälle kopioina hallitun käsittämättömästä ajatusvirrasta, johon on poimittu vaikutteita romanttisilta filosofeilta, matematiikasta ja eri yhteiskuntateorioista. Aiheina ovat poliittisen teologian ja taiteilijan vastuun lisäksi mm. ns. Peak art -malli (vrt. peak oil), joka kysyy avantgarden mahdollisuutta nykypäivänä ja osoittaa taiteen kehityksen mahdollisia suuntaviivoja.
Vastapäisen seinän liitutaululla on jälkiä avajaisissa Irma Optimistin johdolla käydystä matemaattis-filosofisesta keskustelusta, se hipoi Jumalan olemuksen kolmiomaisuutta ennen kuin riistäytyi käsistä.
Lopulta saavun arvoitukselliseksi jäävän Paul Party Paulin teoskokonaisuuden ääreen. Vasemmanpuoleisessa tv-ruudussa mies vilahtelee antamassa ”tuonpuoleisia” viestejä (One Man Zoo vs. 0ne Man Museum). Kenkien, mullan, maalin ja erilaisen koristeellisesti räjähtäneen kiiltävän rojun muodostama polku kulkee Maa-tilan ”haamuovi-syvennykseen”, eräänlaiselle olemisen valtaistuimelle, ja antaa vaikutelman, että jokin meni tästä ohi, ja kovaa vauhtia – ja on yhä menossa. En voi välttää mielleyhtymiä Ilja Kabakovin totaali-installaatioon Mies joka lensi huoneestaan avaruuteen (1985).
Katkelmallinen ja olemisen tapahtumaluonnetta välittävä tunnelma heijastuu koko näyttelystä, ja siinä mielessä se on onnistunut tehtävässään. Olemme todistaneet pieniä jälkiä ja raapaisuja toiminnasta, joka jatkuu edelleen ja kehittyy, kenties ennalta-arvaamattomiin suuntiin.
Koska näyttelyä ei kohdella Olemisen vartijoiden taholta taidenäyttelynä, myös useille taidenäyttelyiden konventioille on annettu palttua: vieraskirjaa ei ole (”sillä olemiselle ei kukaan ole vieras”), tiedottamisen ei voi sanoa olleen erityisen kiivasta, eikä paikalla välttämättä ollut ketään, jos näyttelyyn sattui tulemaan aukioloaikana.
Tämä kaikki lienee tehty aidossa avantgarde-hengessä, mutta ulkopuolisille siitä ei ole pitkä matka suoranaiseen välinpitämättömyyteen. Näyttely on tehty niille, jotka ovat valmistautuneet kohtaamaan Olemisen kysymyksen. Oleminen ei ole helposti saavutettavissa, ja esimerkiksi kehystetyt taulut loisivat sen kannalta liian raskaan illuusion ja johtaisivat, innokkaasti esiteltynäkin, vain kauemmaksi siitä.
Teksti: Pirkko Holmberg