Martta Heikkilä ja Laura Kokkonen
Kun keskustelee taiteilijoiden kanssa kuraattorin merkityksestä, huomaa pian, että kuraattori tarkoittaa monia asioita. Osalle taiteilijoista kuraattori on korvaamaton mahdollisuuksien tarjoaja, luotettu työtoveri, jopa ystävä. Toisille käsitys kuraattorista voi kuitenkin – kärjistetysti ilmaisten – olla taiteilijan työtä enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti hyödyntävä, tekijän ajatuksista piittaamaton henkilö, joka käyttää teoksia omien ideoidensa vahvistamiseen. Useimmiten asetelmat tuskin silti ovat mustavalkoisia, vaan työskentely kuraattorin kanssa sijoittuu jonnekin ääripäiden välille.
Oli taiteilijan suhde kuraattoriin millainen tahansa, monille mielikuva kuraattorista herättää ajatuksen vallankäytöstä. Pohdittaessa kuraattorin työhön kuuluvia tehtäviä vallan ajatus voi tuntua ammattiin sisään rakennetulta: valtaa käytetään, kun luodaan museoiden ja gallerioiden esityskäytäntöjä ja -linjoja, kehitellään nykykatsojia puhuttavia teemoja, kootaan näyttelyitä ja valitaan taiteilijoita. Asioihin puuttuu kuraattori, portinvartija, joka valitsee taiteilijoiden joukosta omat suosikkinsa ja arvioi heidän teoksensa. Arvellaan, että juuri kuraattoreilla on valtuudet päättää, millaisia teoksia yleisölle on aihetta kulloinkin näyttää, ketkä ovat päivän nimiä, millainen taide on juuri nyt tärkeää ja miten sitä tulee ymmärtää. Syntyy käsitys, että kuraattorin esteettiset arvot ohjailevat yleisön taidemakua. Tässä mielessä saatetaan tulkita, että kuraattorin toiminta rinnastuu kriitikon työhön – johonkin, joka usein julkisessa keskustelussa mielletään valinnoiksi hyvän ja huonon taiteen välillä. Mutta tietenkään kaikki ei ole aina itsestään selvää. Kenellä todellisuudessa on valtaa taiteen esittämiseen? Miten laajasti yksittäisillä henkilöillä on mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi museoiden tai muiden taidelaitosten näyttelypolitiikkaan? Minkälaiset rakenteet säätelevät taiteen esillepanoa?
Vallankäyttöä ajateltaessa usein jää vähemmälle huomiolle se, että kuraattorin toimintaa ohjailevat monet hänestä riippumattomat seikat. Tällaisia ovat käytettävissä olevat voimavarat, tilat, raha, henkilökunta ja teokset. Edellisiin kytkeytyvät odotukset yleisön mieltymyksistä ja mahdolliset oletukset teosmyynnistä. Näiden takana ovat puolestaan suuremmat arvokysymykset, jotka johtavat käsityksiin taiteen ja taiteilijoiden yhteiskunnallisesta asemasta, koulutuksen painopisteistä, teoreettisista virtauksista, vallitsevista esityskäytännöistä. Kuraattorin ja taideteosten väliin saattavat tulla niin ohimenevät muodin oikut kuin yleismaailmailmalliset talouden heilahtelut. Kun taiteen arvoa ja merkitystä punnitaan, taiteilijan työ asettuu monien satunnaistekijöiden tuloksena syntyviin olosuhteisiin, joita harvoin kukaan kuraattori yksin hallitsee. Myöskään kuraattori ei tästä syystä voi työskennellä yksin, vaan toimii osana suurempia kokonaisuuksia.
Jan Miense Molenaer: Taiteilijan työhuone (1631)
Koska kuraattori on väistämättä osa suurempia kokonaisuuksia ja yhteisöjä, on puhdasta ”kuratointia” hyvin vaikea eristää oheistoiminnallisista tehtävistä, joita kuraattori väistämättä työnsä puolesta suorittaa, kuten organisoimisesta, kirjoittamisesta, kommunikoimisesta ja tuottamisesta. On yleistä, että taiteen välittäjäammatissa toimivat ihmiset työskentelevät kuraattorimaisesti mutteivät miellä itseään kuraattoreiksi, koska itse kuratointia ei tunnisteta siihen liittyvän oheistyön joukosta. Kuraattorin työ merkitsee niin valtaa kuin vastuuta, ja ehkäpä tämän vuoksi monissa instituutioissa ja projekteissa koko termiä kartetaan. Näyttely tai taideprojekti halutaan pitää neutraalina ja itsenäisenä kokonaisuutena, eivätkä sen tuottaneet ihmiset aseta julkisesti kuraattorin hattua päähänsä. Todellisuudessa kuraattorin valtaa käytetään laajemmin kuin tunnettujen kuraattorien määrästä voisi päätellä. Häivytettykään kuratointi ei voi koskaan olla neutraalia, vaan taiteen välittämiseen liittyy aina valintoja: jotain otetaan mukaan, jotain jätetään ulkopuolelle. Kuratoinnin kiistämisellä vastuu ei poistu, vaikka näin on mahdollista välttää omien valintojen ja toiminnan itsekriittinen arviointi.
Mustekalan kaksikielisen kuratointinumeron tekstit käsittelevät kysymyksiä kuraattorin vallasta. Hanna Ohtonen pohtii analyysissaan Taideteollisessa korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, vuonna 2010 käynnistyneen kaksivuotisen CuMMA-kuraattorikoulutuksen tavoitteita ja todellisuutta. Kuvataideakatemian nyt toista vuotta jatkuvan Praxis-maisterinkoulutuksen opiskelija Saara Hannus puolestaan avaa tekstissään mahdollisuuden löytää ratkaisuja kuratointiin kytkeytyvien valtasuhteiden perinteisille asetelmille: Hannus asettuu taiteilijan ja kuraattorin tasaveroiseen, keskusteluun perustuvan työskentelyn kannalle. Näille aiheille antaa teoreettista yhteiskunnallis-poliittista taustaa CuMMA-koulutuksen professori Nora Sternfeldin näkemys kuratoinnin reunaehdoista.
CuMMA:n opiskelijat Helena Björk ja Julia Nyman laajentavat teksteissään keskustelua vallasta kuraattorin tehtäviin, sekä taiteen ja sen kokijan suhteeseen. Björk pohtii kirjoituksessaan kahden oman projektinsa kautta kuraattorin ja yleisön vuorovaikutuksellista suhdetta, toisaalta Helsingissä ja toisaalta norjalaisessa pikkukaupungissa. Nyman taas palaa tekstissään klassiseen kysymykseen hyvästä ja huonosta taiteesta ja päätyy tulokseen, että taide on hyvää, kun jotain tapahtuu katsojan ja teoksen välillä ja kun taide jollain tavalla liittyy omaan kontekstiinsa.
Marianne Niemelä tuo esille, millainen valta kuratoinnilla ja näyttelyn esillepanolla on taiteeseen liitettyihin merkityksiin. Hän pohtii taidemuseo EMMA:n Birger Kaipiaisen tuotantoa esittelevän Kuriton kaunosielu -näyttelyn kautta, miten seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden esiintuominen näyttelytilassa poikkeaa esimerkiksi seksuaalisuuden käsittelemisestä tekstissä ja miten kuratointi muokkaa teoksiin liitettyjä asenteita.
Mustekalan kuratointinumero tarjoaa CuMMA- ja Praxis-maisteriohjelmia pohtimalla valikoiman kuratointiin liittyviä kysymyksiä. Kuratointi on kirjoituksissa sekä teoreettisesti orientoitunutta ”kuratoriaalista” ajattelua että arkista näyttelynrakennustyötä ja kanssakäymistä. Teksteissä nousee esille kaksi suuntaa, joiden välillä kuraattori tasapainoilee. Hänen toimenkuvaansa liittyy niin suhde taiteilijaan ja taideteokseen kuin sen kohtaaviin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan. Tänä päivänä kuraattorilta odotetaan avoimuutta ja oman paikkansa tunnistamista. Kuratointi ei ole enää vain teosten valikoimista esteettisin perustein, vaan se on entistä enemmän yhteiskunnallista toimintaa, yhteistyötä ja ihmisten välisiä kohtaamisia, joiden kautta osallistutaan kulttuurisen todellisuuden rakentamiseen ja muovaamiseen.
Kuratointinumeron toimittivat estetiikan dosentti Martta Heikkilä, joka toimii Taideyliopiston Kuvataideakatemian Praxis-maisteriohjelman lehtorina, sekä Laura Kokkonen, taidehistorioitsija, joka työskentelee tutkimuksen, kirjoittamisen ja kuratoinnin parissa. Hän opiskelee Aalto-yliopiston CuMMA-maisteriohjelmassa.