Eräs lavastettu pyöräilyonnettomuus – haptisesta visuaalisuudesta työkaluna elokuvassa

Tilanne Helsingin toukokuisessa aamuyössä oli edennyt siihen pisteeseen, että olimme lavastaneet jonkinnäköisen pyöräilyonnettomuuden. Pyörämme olivat kyljellään keskellä Kurvia, pari huolestunutta humalaista oli pysähtynyt auttamaan, sillä sinä yhä räpiköit komediallisesti pyöräsi alla. Sanoin heille, että mitään hätää ei ole. He lähtivät. Minua huvitti. Seisoin oman kaatuneen pyöräni vierellä ja odotin, että kohtaus olisi ohi ja tulisit luokseni.

Palaan tähän hetkeen vähän myöhemmin. Nyt, reilun vuoden päästä siitä onnettomuudesta on joku syksy, olen luennoimassa yliopisto-opiskelijoille elokuvateatteri Orionissa. Luennossa tai tarkemmin tässä esseessä keskiössä on tekijänäkökulma Laura U. Marksin lanseeraamaan termiin “haptinen visuaalisuus”.

Luennon alussa olen jättänyt laukkuni eturiviin, siellä löyhkää lämpenevä puoliksi syöty patonki sitä mukaan, kun luento etenee.

 

Olen nyt kymmenen vuotta elokuva-alalla työskennellyt käsikirjoittaja-ohjaaja. Elokuvakouluissa opiskelin yhteensä 8 vuotta. Tekijyyteni teemat ovat olleet nojallaan rakastumisen ja seksuaalisuuden kuvaamiseen elokuvan keinoin. Kansainvälisesti menestyneimmät elokuvistani luetaan art house -perinteeseen kuuluviksi, feministisiksi, runollisiksi, “omintakeisiksi”. Haasteena läpi tekemiseni on ollut se, miten etenkin käsikirjoitusvaiheessa tuoda ilmi sitä “omintakeista” kokemusmaailmaa, jota teoksella haluan välittää.

“Mistä tässä on oikeastaan kyse”, kysyy opettaja/dramaturgi/rahoittaja/levittäjä, kun käsikirjoituksessa ollaan lähimmin teeman äärellä, ja minun on vaikea vastata. Kehittelyvaihe on lähes aina oikeiden keskustelutyökalujen etsimistä, jotta voisin osoittaa, mitä kohti olen menossa. Valmiiseen elokuvaan ovat tyytyväisiä useimmat, mutta takana on aina paljon energiaa vievä vaihe, jossa olen yrittänyt kommunikoida elokuvan sidosryhmille, mitä oikeastaan ajan takaa.

Viime aikoina olen löytänyt ahdinkooni teoreettista apua puhumalla haptisesta visuaalisuudesta. Eli käyttämällä työkaluna sitä, mitä tapahtuu, kun elokuvassa näkö- ja kuuloaistiin asemesta fokus on tunto-, haju – ja makuaistissa.

Luento etenee, patonki löyhkää, klikkailen valmistelemaani diaesitystä ja samaan aikaan toisessa ajassa, lavastetussa pyöräilyonnettomuudessa, ollaan yön viimeisessä hetkessä. Molemmat meistä tietävät, että tapahtumapaikalta toisessa suunnassa on sinun kotisi, ja toisessa minun kotini.

 

Kuva: Mr-studio Oy, (1976 – 1984) Helsingin kaupunginmuseon kokoelma. CC BY 4.0.

 

Haptinen visuaalisuus

 

Haptinen visuaalisuus lienee nopeinta selittää asettelulla optinen/haptinen:

Optinen = näköaistiin perustuva

Haptinen = kosketukseen, tuntoaistiin perustuva

Puhuttaessa Laura U. Marksin haptisesta visuaalisuudesta termi laajentukoon käsittelemään myös maku- ja hajuaistia.

On syytä nostaa heti kärkeen väite siitä, että tunto- haju- ja makuaisti ovat ihmisille kaikkein voimakkaimmin kokemushistoriaan ja muistiin sidottuja aisteja. Ja tätä oletusta seuraten: hyvin käytettynä haptinen visuaalisuus pystyy elokuvassa synnyttämään voimakkaita tuntemuksia, jotka resonoivat katsojan oman kokemusmaailman kanssa.

Esimerkiksi, jos elokuva kuvaa onnistuneesti henkilöä haistamassa keväisen aamuyön, joka sekoittuu hänen haluamansa ihmisen lämpöön, tuoksuun ja makuun, onnistuessaan tämän kokemuksen välittäminen elokuvakatsojalle voi olla hyvin samastuttava. Tosin, jotta katsoja voi samastua, hänen on haptista visuaalisuutta varten annettava oma kokemusmaailmansa teoksen käyttöön. Tunto- haju- ja makuaistin simuloiminen elokuvassa ei toimi ilman katsojan aktiivista osallistumista. Näkö- ja kuuloaistin kanssa operoidessamme voimme aina jäädä tarkkailijan asemaan. Haptisessa visuaalisuudessa etenkin tuntoaistin suhteen katsoja asettaa itsensä jopa haavoittuvaan asemaan antautuessaan “kameran kosketukselle”.

 

Ja samalla ollaan ytimessä liittyen haptiseen visuaalisuuteen. Haptisessa visuaalisuudessa kuva on usein “vajaa” verrattuna sellaiseen kuvaan, joka operoi näköaisti edellä. Haptisuudessa katsojan aktiivinen osallistuminen, katsojan oma aistimuskenttä tarvitaan, jotta kuvan tarjoama sisältö täydentyy kokonaiseksi.

(Sivuhuomiona: koska en halunnut tehdä tähän esseeseen alaviitteitä, haptiseen visuaalisuuteen liittyvä “aktiivinen katsominen” ei ole sama kuin Brechtin “kriittinen ihmettely”. Tämä tarkennukseksi.)

Laura U. Marksin haptinen visuaalisuus esitellään hänen teoksessaan The Skin on the Film – Intercultural Cinema, Embodiment, and the Senses (2000). Teos käsittelee monikulttuurista elokuvaa, ruumiillistumista ja aisteja. Marksin aineistona teoksessa on diasporassa elävien ihmisten elokuvatuotanto. Marks analysoi lähes kahdensadan esimerkkiteoksen avulla sitä, miten omasta alkuperäiskulttuuristaan irrallaan asuvat tekijät käyttävät eritoten kosketukseen, hajuun ja makuun liittyviä elementtejä elokuvissaan.

Marks itse on sanonut, että kirjasta esiin nousseen “haptisen visuaalisuuden” pohjana ovat Henri Bergsonin ajatukset, Deleuzen ja Guattarin Alois Riegl -tulkinnat sekä islamilainen estetiikka.

Muisto ja muistojen kuljettaminen nousevat keskiöön Marksin esimerkeissä. Marks analysoi, miten alisteisessa asemassa olevien kulttuurien kertomukset ja kokemukset eivät ole saaneet olla esillä, vaan muistot on pitänyt puhuttujen, kirjoitettujen tai kuvallisten keinojen sijaan kätkeä toiselle kielelle perinteisesti esimerkiksi tekstiilitaiteeseen. Muistoja, tarinaa ja kokemuksia on säilötty kosketuksen, hajujen ja makujen kielellä, välitetty sukupolvelta toiselle ja kuljetettu maasta toiseen.

Tähän tekstiilitaideajatukseen pääsen helposti kiinni käsitöiden kautta. Isoäitini, joka opetti minut kutomaan kangaspuilla, opetti käsitöitä eri tavalla kuin kukaan muu. Maton kutomiseen tuntui jo lapsena liittyvän paljon tunneilmaisua. Häneltä opin, ettei käsitöissä ole kyse pelkästään materiaalin tuottamisesta, vaan merkitysten tuottamisesta ja siirtämisestä materiaaliksi. Niihin muutamiin mattoihin, jotka kudoin mummoni opastuksella ja myöhemmin itsekseni varhaisteininä, liittyy esineinä hyvin vahvoja muistoja ja tunnesiteitä. Kirjoittaessani tätä tajuan, etten oikeastaan koskaan ole puhunut tästä ääneen, vaikka asia onkin lapsuudesta asti näyttäytynyt varsin tärkeänä.

 

Mutta palataan elokuvaan. Mitä haptinen visuaalisuus on liikkuvassa kuvassa? Marks antaa seuraavia esimerkkejä:

• ihmisten kuvaaminen aistimassa: haistamassa, maistamassa, koskettamassa

• kamera-ajot esineiden pintoja pitkin tai lähellä ihoa

• kameran tarkennuspisteen vaihteleminen

• filmin naarmutus

• epäselvät kuvat

• yli- ja alivalottaminen

• rakeisuuden käyttäminen

• kuvaformaattien (filmi/video) sekoittaminen

 

Haptisuuden fyysisyys ei siis liity pelkästään kameran käyttämiseen sormenpäinä, nenänä tai suuna, vaan filmimateriaalikin voidaan tehdä fyysiseksi. Filmiä ja kuvaa itsessään käsitellään orgaanisena elementtinä, elokuva välineenä tehdään ruumiilliseksi.

Vertailtaessa Marksin listaa käsikirjoittamisen työkaluihin, joita olen opiskellut, on huomattava, että länsimainen elokuva luokittelee haptisen elokuvan keinot kokeellisen elokuvan piiriin. Valtavirtaelokuva ja käsikirjoittamisen opettaminen elokuvakouluissa nojaavat ennen kaikkea visuaalisuuteen – siihen, että katsoja on tarkkailija. Show, don’t tell, jankkaa amerikkalainen käsikirjoitusoppi. Mutta jos elokuva on vain nähdyn ja puhutun taidetta, jää todella moni ääni elokuvassa kuulematta ja/tai ymmärtämättä.

Jos alkaisin käsikirjoituksissani hyödyntää aktiivisemmin haptisen visuaalisuuden työkaluja, helpottuisiko teosteni kommunikointi muille?

Haptisen kerronnan haasteet

 

Palataan lavastetun pyöräilyonnettomuuden yöhön. Olisiko haptista visuaalisuutta hyödyntämällä mahdollista kertoa ja käsitellä kaikkia sen yhä mieleen palaavan yön tunteita, ja tehdä elokuva?

Miten yhtäkkiä siinä aamuyön syleilyssä kaatuneiden pyörien vieressä löydän sinut?

Että yhtäkkiä tajuan miten pohjattoman yksin olen ollut?

Että yhtäkkiä kaikki liittyy jotenkin siihen miltä tuoksut ja maistut ja tunnut.

Että hitaasti kun alamme suudella kaikki ((kaikki!(kaikki!!!)) on hyvin.

Uskon, että tämä ja pari kyseistä hetkeä seurannutta havaintoa on mahdollista kertoa elokuvan keinoin. Siis siten, että elokuvakerronnan keinona on muutakin kuin katsojalle valkokankaalta välittyvä rakastunut katseeni ja suudelma.

Ensin pitäisi löytää jokin elokuvallinen tapa, joka tekee selväksi sen, että tässä elokuvassa kaikessa on kyse kosketuksesta. Sillä jos katsoja ei pysty lukemaan kosketuksen merkitystä ja sitä, mitä kaikkea se paljastaa aamuyössä, koko havainnon ja kokemuksen välittäminen epäonnistuu.

 

Noin 18 yöbussia kaahaa kurvissa ohi, mä olen tässä turvassa, ja se liittyy pitkälti sun kehon lämpöön.

Okei. Voisi toki olla Laura Marksin mukaan “kamera-ajoja lähellä ihoa”, tai minä “haistamassa ja maistamassa” sinut ja vice versa (maistumme molemmat kaljalta). Mutta ei tähän riitä se, että elokuvakamera olisi kädet hiuksissasi. Tai siis toki voisin tehdä loputtoman elokuvatutkielman, jossa vain fetisoiden palvoisin kameralla ruumistasi. Mutta se olisi jonkin muun genren elokuva, ja kertoisi jostain muusta kuin mitä tällä kertaa haluan sanoa.

Noin 19:s bussi ajaa ohi. Pussailu tarvitsee keventävän tauon. Pitelemme toisiamme ilmataskun ajan, minä vitsailen sanomalla “platonisesti cool”, koska onhan tätä iltaa edeltänyt kaverillinen tunnelma, niin kuin kaikkia niitä kaverillisia iltoja tätä ennenkin. Sinä naurahdat, mutta varmennat kuitenkin ääneen: “Tässä ei ole mitää platonista!” Ja jatkamme. Juu kaverillisuus on aika kaukana, koska mä kiihotun tässä tosi paljon, ja oot myös tosi hyvä suutelija. Teen jossain kohtaa havainnon, että sulla ei seiso. En kyllä keksi, miten haptisen visuaalisuuden keinoin kuvaisin tätä erektiottomuus-havaintoa. Varmaan jollain metaforalla tai ehkä se olisi puolestaan joku kokonaan oma komediallinen lyhytelokuva, jossa kuvataan sitä, miten nainen tuntee reittään vasten kaikkea muuta paitsi erektion. Tai se voisi myös olla haastatteludokumentti siitä, miltä vaatteiden läpi koettu erektio tuntuu, tai Erection or not -niminen TV-visailu, jossa pitää arvata, milloin on kyseessä lompakko, milloin erektio.

 

Mutta mä etsin yhä keinoa, miten kertoa tästä yöstä, samalla kun lähestytään ydintä. Elokuvallisesti aika varmasti käyttäisin muutakin kuin kuvailevaa realistista materiaalia, sitä, jossa on rekonstruoituna sinä ja minä ja Kurvi. Symboliikkaa ja metaforia. Ehkä lopputulos olisi, että elokuvassa olisi vaan erilaisia abstrakteja materiaalipintoja koskemassa ja ei-koskemassa toisiaan, tai nesteitä, lompakkoja (sittenkin), enkeleitä ja laavaa, leijonia painimassa, yritys kertoa, miksi on ihanaa puraista sua korvasta vähän.

Ja siinä elokuvassa täytyisi todennäköisesti murtaa päähenkilökeskeisyys. Kertoa myös sun puoli. Sillä samalla kun mä syleilen ja suutelen sua ja rakastun, tiedän, ettei kaikki ole hyvin. Sun tavassasi pidellä mua on jotain levotonta, haluat syleillä lähemmin kuin on enää mahdollista. Ja tämän kosketuksen haluaisin selittää. Musta tuntuu, että kaikki mitä voisit löytää on jo tässä kohtaamisessa, mutta sä jatkat yhä etsimistä.

Ja sen takia mikä olisi sen elokuvan ydintä, tässä kosketuksessa mä samalla tiedän, että sinä ja minä ei tule onnistumaan. Että mä voin keksiä oikeastaan mitä tahansa itsepetoksellisia tekosyitä, mutta sä etsit mussa jotain, mitä en ole. Ja vaikka varmistun tästä asiasta vasta paljon myöhemmin, oikeastaan kaikki on jo kerrottu siinä yhdessä syleilyssä. Ja siksi haluaisin tehdä elokuvan, joka operoi kosketuksen kielellä. Käyttäisin haptisesta visuaalisuudesta todennäköisesti filmimateriaalin ruumiilliseksi tekemisen keinoja alivalotusta ja ylivalotusta kuvattaessa epäsuhtaa kosketuksen ja ruumiiden välillä, epätarkkaa ja tarkkaa. Havaintoja ruumiisi levottomuudesta. Tai sitä, että ehkä mä olen sulle aave, jotain mitä et löytänyt koskemalla, samaan aikaan kun mulle tässä on kaikki.

Jostain syystä ajattelen myös Kuningas Midas -satua (joka muuten oli yks mun lempisatuja lapsena). Midas toivoo haltijalta, että kaikki mihin hän koskee, muuttuisi kullaksi. Vaihtoehto: elokuva, jossa kaksi Kuningas Midasta viettää yhteisen illan, lopulta lavastaa pyöräilyonnettomuuden ja alkaa sen jälkipyykissä suudella. Paitsi että kun mä muutan sut kullaksi, sä puolestaan kosket asioita, ja ne muuttuu vaan paskaksi – tai ei miksikään. (Ja siinä elokuvassa olisi myös se vaihe totta kai jälkiviisaana että mä tajuan että oli alun perin myös tosi huono idea muuttaa sut kullaksi.

 

NO JUST JOO!” parahtaa ohi kävelevä laitapuolen kulkija kommentoiden suutelukohtaustamme kaatuneiden pyörien äärellä. Hetken verran näen meidät ulkopuolelta. Oikeastaan olemme vain kiimainen toisiinsa uppoutunut pari kevätyössä.  VITTU MÄ PÖLLIN TEIDÄN PYÖRÄT! laitapuolen kulkija jatkaa aikomatta kuitenkaan pölliä meidän pyöriä.

Pitelet kasvojani käsissäsi. Sanot puolestasi jotain keventävää hölmöä.

Laitapuolen kulkijan jälkeen lavastetun pyöräilyonnettomuuden yö, niin kuin luentoni yliopisto-opiskelijoille, alkaa olla ohi. En ole varma, puhutteliko Marksin haptinen visuaalisuus yleisöä. Puhuin myös Foucault’n Seksuaalisuuden historiasta ja penetraatiosta, mutta ne on pakko jättää seuraavaan esseeseen.

Irtaudumme syleilystä. Oikeastaan liian aikaisin, mutta ihan hyvään aikaan ottaen huomioon, että minä lähden tästä eri suuntaan.

 

Kuva: Tucă Bianca, Pexels
Kuva: Tucă Bianca, Pexels

 

Yö päättyi

 

Syön lämmennyttä patonkiani kävellessäni Aleksanterinkadulla luennon jälkeen. Ajattelen, että haptista visuaalisuutta voisi opettaa elokuvakouluissa. Haptisesta visuaalisuudesta voisi puhua laajemmin elokuva-alalle. Joku voisi antaa minulle rahaa, ja voisin pitää luentoja.

Mietin sitä elokuvaa, jonka näillä ajatuksilla lopulta tekisin pyöräilyonnettomuuden yöstä. Ajattelen sitä potentiaalista pettymystä, että siitä tulisi tosi hyvä elokuva, mutta noin seitsemän ihmistä pääsisi käsiksi siihen, mitä oikeastaan haluan sillä teoksella sanoa. Että harvassa olisivat ne katsojat, joille haptisen visuaalisuuden kerrontakeinot aukeaisivat, jotka jaksaisivat osallistua sen elokuvan tarjoamaan maailmaan. Koska lopulta valitsisin kuitenkin ne kaikkein kokeellisimmat ja abstrakteimmat keinot (ei edes painivia leijonia), ne, jotka vaatisivat katsojalta aika paljon elokuvakielen ymmärtämistä ja ajattelua.

Valitessa elokuvan käsittelytapaa, jos haluaisin suuremman yleisön elokuvalleni, kannattaisiko sittenkin valita se erektio-TV-visailu?

 

Tunnistan katsojana itseni, tai tunnistan itseni suhteessa “haluun nyt kattoo vaan jotain helppoa ja kivaa Netflixistä” -ilmiöön. Minä haluan nähdä säännöllisesti ja väsyneenä pelkästään jotain tyhmää. Mutta sitten toisaalta ankeudun, jos en käy aina välillä vähintään ubu.comissa katselemassa satunnaisia kokeellisia elokuvia. Vähän niinku tiedän, että pelkkien patonkien syöminen turruttaa.

Siksi tekisin varmaan kuitenkin sen haptisen visuaalisuuden keinoilla operoivan elokuvan TV-visailun sijaan. Koska haluan uskoa, että tulevaisuudessa elokuva tulee moninaistumaan, ja se johtuu nimenomaan katsojien tarpeista. Tai senhän takia halusin kirjoittaa tämän esseen. Että meillä olisi enemmän työkaluja lukea elokuvia, ja puhua elokuvista. Että elokuva olisi kaikille aisteille. Tai edes, että patongin väliin voi valita muitakin kun aina niitä samoja täytteitä.

 

Alkaa olla valoisaa. Talutan pyörääni kotiin lavastetun pyöräilyonnettomuuden jälkeen. Pyörä tuntuu käsissä kylmältä, kovalta, metalliselta. Panettaa yhä.

Sinä hymyilit ennen kuin käännyit kotiin.

En enää koskaan ollut syleilyssäsi sen yön jälkeen. En koskaan saanut tietää, mitä etsit.

Hannaleena Hauru

 

 

Lähteet:

Marks, Laura U.: The Skin of the Film: Intercultural Cinema, Embodiment, and the Senses, Duke University Press, 2000

Laura Marks Simon Fraser Universityn sivulla: http://www.sfu.ca/~lmarks/styled-7/, viitattu 3.2.2019