Konsta Huusko ja Oula Salokannel
Taiteen katsominen on kuin joutuisi rikoksen silminnäkijäksi, joudut tahtomattasi osaksi jotakin mihin sinua ei ole pyydetty. Näin sanoi kertojan ääni Alterazioni Video -taiteilijaryhmän elokuvassa Artists’ Serial Killer. Olin osallisena heidän toteuttamassaan rikoksessa Rovereton kaupungin vanhassa tupakkatehtaassa.
Artists’ Serial Killer on koostettu kymmenistä eri videoteoksista jännitystarinaksi taiteilijoita vaanivasta sarjamurhaajasta. Se on samalla koominen läpileikkaus videotaiteen historiaan paljastamalla ”yhteyden” eri taiteilijoiden tekemisten välillä. Elokuvan jälkeen katsoja tuli huoneeseen joka oli tapetoitu erilaisilla tiedostojen nimillä. Keskellä pientä huonetta oli kaksi tietokoneen ulkoista kovalevyä ja oven suulla pöytä, päällään kaksi tietokonetta. Koneen luona oli pino DVD-levyjä ja lappu, jossa ohjeistettiin, että voin kopioida vapaasti tiedostoja ja polttaa ne levylle. Tiedostoja selatessa vastaan tuli paljon elokuvia, joita olin pitkään havitellut. Lisäksi kansioista löytyi kaikki ne videoteokset joista aiemmin nähty Artists’ Serial Killer oli koostettu. Video sisälsi materiaalia tekijöiltä kuten Vito Acconci, Valie Export ja Otto Müehl.
Istuin toisella tietokoneella pitkään selaillen eri elokuvia ja musiikkitiedostoja. Tunne oli sama kuin kotikoneella selaillessani ladattavia tiedostoja vaikkapa Pirate Bay:sta tai joskus ennen vieraillessani hyvässä levykaupassa. Iskee valtava infoähky, kun on tehtävä valintoja siitä määrästä. Keräsin DVD:lleni kokoelman, joka sisälsi elokuvia Terry Gilliamilta, Vincent Gallolta, joltakin 1970-luvun saksalaiselta porno-ohjaajalta, sekä Berliinissä 1990-luvun alussa kuvatun videon, jonka valitsemista en jälkeenpäin osaa selittää.
Pistin levyn palamaan ja odotin. Jännitti. Välillä joku näyttelyhenkilökuntaan kuuluva kävi toisella tietokoneella ja pelkäsin hänen huomaavan, että olen kopioimassa pornoelokuvaa taidebiennaalin tietokoneelta. Levyn kopioimisessa kesti loputtomalta tuntuva puolituntinen. Kun se viimeinkin tuli ulos tietokoneesta, nappasin sen laukkuuni ja kävelin ulos. Ulkona seisoskellessani huomasin, että jokin oli muuttunut. Osallistumalla rikokseen tunsin tulleeni myös enemmän osaksi koko biennaalia.
Alterazioni Video (Alteration Video) on ryhmä, jonka teoksia voidaan pitää julkisen tilan ja siihen liittyvien käsitysten kyseenalaistuksina. Tilateokset vievät rajalle, jossa erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden totuuspohja, totuuden piilottelu, laillisen ja laittoman samanaikaisuus, rakentuvat näyttämöksi, – esimerkiksi videoiksi, tapahtumapaikoiksi tai installaatioiksi, jotka viittaavat kollaasinomaisesti arkistoihin, siis todellisiin (mahdollisiin) tiloihin.
Nettipiratismi-teoksen lisäksi oli Rovereton tupakkatehtaassa Alterazioni Videon lavastama huone, teos nimeltään Incompiuto Siciliano. Huoneeseen astuminen tuntui heti ensi silmäykseltä kyseenalaiselta: Olikohan tämä näyttelytilaa vai näyttelyn kävijän vahinkopiipahdus hallintotilojen puolella? Säikähdyksen jälkeen sain tehtyä selkoa asian todellisesta tilasta: Huoneessa pöydän päällä teki kuolemaa iso kaktus, seinällä jonkinlainen rakennuksen halkileikkauspiirros ja jokin juhlava seinävaate, lattialla seinän vierustassa nojaili arkistomappeja, sekä ripustamistaan odottelevia kunniakirjaa muistuttavia alumiinitauluja. Huoneessa oli myös neljän monitorin setti, joissa pyöri valokuvia autioituneesta pompöösi-arkkitehtuurista. Valokuvat vaikuttivat siltä, ettei niidenkään kuvaamisen luvanvaraisuus ollut täysin selvä. Monitorien päälle oli jätetty nippu monisteita, joissa puhuttiin jotain ”tyylistä”. Otin niistä yhden itselleni.
Tyyli ammentaa ajan kuvasta oman näköisensä, jonka se asettaa käytäntöön. Tyyli on käytäntö, eräänlainen sabluuna, joka asettuu sosiaaliseen kehykseen erottautumalla muista ajan kuvaa leimaavista merkkijärjestelmistä: Se merkitsee polkuja, joita seuraamalla ihmisestä tulee tyylin seuraaja. Polut risteilevät, väkijoukot liikkuvat ja sosiaalinen verkosto muotoutuu. Tyylin seuraaminen ei vaadi suunnistamista, koska polku on johdonmukaisesti ja näkyvästi merkitty. Käytännössä tyyli siis omaksutaan.
Rikollisuudessa on tyyliä, Alterazioni Video ehdottaa. Teos Incompiuto Siciliano osoittaa Italian rikollista todellisuutta, jossa rikollisuus on osa yhteistä omaisuutta, kulttuurista maaperää. Italiassa rikollisuuden ja yhteiskuntakelpoisuuden välillä on erityinen suhde: Rikollisuus yhdistyy hyvinvoinnin säätelyyn, joka mm. voi ylläpitää kaupungin jätehuoltoa ja toimia taloudellisen kehityksen takaajana ja boostaajana. Teoksessa tulee mm. esille, millaisella volyymilla on suunnitelmallisesti luotu tilapäisiä työpaikkoja. Samaan suunnitelmaan on kuulunut näiden valtavien, puolivalmiiden rakennelmien hylkääminen, alasajo. Rikollisuudella on Italiassa vahva traditionsa. Politiikassa on korruptiota, skandaalit lähinnä seksikkäitä. Tämä voi olla outo näkökulma kaukaisesta lintukodosta lentäneelle biennaalituristille.
Onneksi kyseessä on osallistuvaa taidetta harjoittava ryhmä, jolle ominainen tutkielmallinen esitystapa ei selittelyissä säästele. Monistepaperissa esitetty kysymys tyylistä antaa ikään kuin avaimen tähän italialaisen rikollisuuden päättymättömään tilaan. Tämän päivän rikollisuus on pitkälle ennakoivaa, estabilisoitunutta, tyyliin perustuvaa älykästä (eli tyylikästä!) strategiaa. Mafia on itse asiassa kulttuurista rikkautta. Rikollisuuskulttuurin tutkiminen tyylin näkökulmasta ravistelee, sillä kuten teoksessa todetaan: Tyylin peruspilareina ovat etiikka ja estetiikka.
Alterazioni Videon kohdalla heräsi sallittavuuden rajankäynnistä myös toisentyyppinen kysymys. Suurten taidebiennaalien kaupallisesti laskelmoitu organisointi saa tänä päivänä osakseen kriittistä arvottamista, eikä nykytaiteen arvoihin liiemmin tähtikulttia haluta. Taitelijan puolustuksena voi olla, ettei taiteen tekemisen tarvitse tukahtua tai korruptoitua tulojen ja näkyvyyden vaihteluissa. Silti kaupallinen orientaatio merkitsee Manifestankin kohdalla tietyntyyppistä kuratointia, mainontaa, kokonaisstrategiaa. Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla taiteen tekijän ongelma sen enempää kuin näyttelyvieraan päänvaiva. Tuntuu epäuskottavalta, että maailmanmaine olisi nykytaiteilijan päällimmäisin päiväuni, tai että vanhalta haiskahtava kritiikki tähtikultista puhuttelisi taiteen sisältöihin keskittyviä tekijöitä ja ”kuluttajia”. Tämän rikollisuutta ruotivan ryhmän teokset usuttavat johdonmukaisesti kohtaamaan kysymyksen, mitä väliä sillä oikeasti on, kuuluuko taidekokemuksesi biennaalivalioiden joukkoon vai saatko kiksisi ulkopuolelta, kuten vaikkapa internetistä hakukomennolla ”arte povera”. Sama mitä-väliä?!-kysymys kohdataan tai ohitetaan nykyaikana toistuvasti mm. mediavälitteisten sotaoperaatioiden ja rikollisten talousjärjestelmien ilmetessä, siinä missä kapitalismiin kytketyn taidetehtailunkin edessä. Sallittavuuden rajojen liukuessa ja vapauttaessa kysymisen pakkoa, ei nettipiratismin ja DVD:n näppärä yhdistelmä kohta enää asetu yhteiskunnalliseen polttopisteeseen. Kysymystä ja ongelmaa ei edes ole eikä tule. Asiasta häiriinnytään silloin, kun sillä on jotain väliä.