15.4.2009 Jussi Suvanto
M.O.A.T.
”The Measure of All Things” eli M.O.A.T. on vuonna 2007 aloitettu jatkuva poikkitieteellinen tutkimus. Projekti on rakenteeltaan ja luonteeltaan kokeellinen. Se pyrkii tutkimaan poikkitieteellisten ryhmien, teoreettisen ajattelun ja empiiristen kokemusten välistä suhdetta ja sen mahdollista esittämistä äänen keinoin.
Lähtökohtaisesti projekti tutki erinäisiä opetuslaitoksia Amsterdamissa ja sen lähikaupungeissa. Instituutioihin kohdistuvan kritiikin sijasta pääpainona oli tutkia ja tallentaa tilaa ympäröiviä ääniä sekä löytää keinoja tuoda esille tiloissa vallitseva rytmi arkkitehtonisten mittausten perusteella.
Osana European Postgraduate Residency -ohjelmaa, joka järjestettiin elokuussa 2008 Hoyerwerdassa, Saksassa, M.O.A.T. työskenteli hylätyssä kerrostalossa 30 muun tilallisia interventioita luovien taitelijoiden ohessa. Projektia kehitettiin pidemmälle kutsumalla residenssiin vierailevia taiteilijoita ja tutkijoita pitämään luentoja ja osallistumaan ryhmän sisäiseen tiedon vaihtoon. Tarkoituksena oli koota tutkimalla, tallentamalla ja mittaamalla auditiivinen pohjapiirros viimeiseksi tallenteeksi jakson päätteeksi purettavasta rakennuksesta.
Luentojen perusteella Taf Hassam, Ceel Mogami de Haas, Rozan Vroman ja Karl Kong ovat työstäneet ääniteoksen, joka tilan kartoittamisen ohella pyrkii tulkitsemaan ja heijastamaan luennoissa heränneitä ajatuksia – teoksen täysvaltainen kokeminen vaatiikin tutustumista myös luennoijien kirjoittamiin teksteihin. Kuvataideakatemian Kaiku-galleriassa järjestetyssä näyttelyssä The Measure of All Things: The Last Record tekstit projisoitiin seinille sinisellä pohjalla oikealta vasemmalle vierivänä valkoisena tekstinä. Syvempää tarkastelua varten teos on myös tallennettu CD:lle ja tekstit koottu julkaisuksi, joka sisältää muiden esseiden ohella myös johdannon teokseen ja yksittäisiin raitoihin.
Auditiivisen pohjapiirroksen jälkeen teoksen ensimmäinen raita on nimeltään Everything Is Equally Familiar. For the Artist Who Disappeared. Sitä vastaava teksti ja projisointi on jätetty tyhjäksi. Mystistä. Johdantokaan ei paljasta muuta kuin ilmeisimmän: Raita koostuu diaprojektorin äänistä, jotka on järjestetty erilaisiksi rytmeiksi asunnon huoneiden perusteella. Toisin kuin loppumattomasti rullaavat tekstit, sininen suorakaide ei jatkuvasti kiinnitä huomiota, mutta jää sitäkin tehokkaammin mieleen kummittelemaan, kuten myös sinisivuisessa julkaisussa olemattomalle tekstille uhrattujen sivujen tyhjät valkoiset palstat.
Näyttelyn yhteydessä järjestetyssä luennossaan Ceel ja Rozan kertoivat, että taiteilija, jolle raita on omistettu, ei ollut tyytyväinen lopputulokseen ja halusi vetäytyä projektista. Yritän muistella kuulemaani luentoa kadonneelta taiteilijalta, mutta mieleeni tulee vain rakeita fiktiivisestä kertomuksesta ja jatkuvasti vaihtuvista dioista. Luennossa kuvien ja tarinan välinen suhde oli sattumanvaraista, näyttelyssä kummatkaan eivät ole läsnä.
Valvoessani näyttelyä huomasin sattumalta jonkin välähtävän tyhjällä ruudulla. Aluksi luulin sitä häiriöksi, mutta muistin Ceelin lisänneen videoon kuvan rikkinäisestä CD-levyn kannen betonivaloksesta. Ehkä ei niinkään viittauksena välirikkoon kuin taiteellisen yhteistyön hankaluuteen ylipäänsä – tai sitten muistutuksena siitä, että epäonni ei välttämättä johda epäonnistumiseen, vaan voi johdattaa tarkastelemaan asioita toiselta kannalta.
Tavallaan puuttuva teksti toimiikin johdatuksena muille teksteille ja koko teokselle, joka tuntuu korostavan mahdollisten tulkintojen moninaisuutta ja samalla irvailevan jokaiselle mahdolliselle yritelmälle. Lähestymistapa ei palvele selkeitä rinnastuksia hakevaa yleisöä ja tuntuu sisältävän ennalta-arvaamattomia vaaroja. Pohtiessaan taiteellisen tulkinnan ja tieteellisen tutkimuksen yhdistämisen mahdollisuutta esseessään A Psychogeographical Mapping – The Recording of Institutes (The Measure of All Things, 2008), Imke Ruigrok kiinnittää huomiota ristiriitaisten näkemysten mahdollisuuteen:
“What constantly seems to be at stake, is the differing of an outset and a result, an input and an output, data in the research and the outcome of it, the objective truth at one end of the spectrum, and the subjective interpretation or reading of the data on the other.”
Toteamus “kaikki on yhtä tuttua” tiivistää tämän runollisesti. Väittämää ei voi kumota, sillä se ei yritä esittää kuinka tuttua kaikki on, ennemminkin se voidaan kääntää muotoon “mikään ei ole sen tutumpaa kuin mikään muu”, kaikkea tulisi lähestyä yhtä avomielisesti. Näin se toimii ymmärrystä hakevana selityksenä kadonneelle taiteilijalle, jonka läsnäoloa tullaan yhä kaipaamaan.